Arvet kuuluvat elämän kokonaisuuteen
Viisi vuotta äidin hylkäämänä ja rikoksista tuomitun väkivaltaisen narkkari-isän hyväksikäyttämänä. Vuosia vuokratalon luukussa suljettujen säleverhojen takana elettyä elämää. Häädön jälkeen talviöitä metsätien poskessa pressun alla. Joulu tavaratalon parkkipaikalla jääkylmässä autossa. Homeisessa asuntovaunussa jätteiden ja rojun seassa. Kymmeniä poliisihälytyksiä ja tilanteen selvityspyyntöjä sosiaaliviranomaisille. Järkyttyneiden ja huolestuneiden naapureiden ja opettajien ilmoituksia, kyselyjä, avunpyyntöjä perhehuolto-osastolle. Viisi vuotta lapsen helvettiä hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa kukaan aikuinen ei lasta auta.
Tämä on mahdollista.
*Järkyttävä raportti uusitaan TV-ykkösellä maanantaina 23:35.
Kirjoita julkaistavaksi -kurssi alkoi avoimen yliopiston hulppeissa tiloissa Bulevardilla. Edullinen kurssihinta ja napakka kurssiohjelma pätevässä ohjauksessa; olisi luullut, että tupa on täynnä innokkaita nuoria eläkeläisiä pääkaupunkiseudulta, vaan voimalla seitsemän naisen mennään, lukkarina kokenut ammattilainen Marketta Rentola.
Ensi töikseen kurssittaja pani meidät pareittain haastattelemaan toisiamme. Viidessä minuutissa esiin raapaistu informaatio kerrottiin vuorotellen julki. Porukalla tarkasteltiin, mikä esitellyssä oli kiinnostavaa. Kokenut ohjaaja kuuli oitis kohinan seasta oleellisen, kun me muut vasta etsiskelimme uusia aaltopituuksia.
Virkavuosinani jouduin kerran ja toisenkin paikallislehden haastattelun kohteeksi jossain työhön liittyvässä asiassa. Monenlaista toimittajaa siinä tapasi. Yksi untuvikko jäi mieleen, hänellä oli hyviä kysymyksiä, hän osasi kuunnella, oivalsi tarkoitukseni ja valmis juttukin oli hyvä. Onkohan toimittajuus synnynnäistä?
Oikeastaan nautin rymistelyvauhdista vaihteeksi. En kuvittele, että minusta tulisi kahdessa kuukaudessa toimittajaa, mutta sisäinen karhuni taisi herätä talviuniltaan.
Kanavalla Anu Silfverberg valitteli ettei ehdi katsoa kaikkea kiinnostavaa eikä televisio-ohjelmista saa tietoa tarpeeksi. Jopas heräsi myötäkiukku, ei ehtimisestä – aikaahan on – vaan tiedotuksen alkeellisuudesta.
Aikakauslehden välistä tipahtaa joka viikko TV-maailma. Ohjelmatiedot eivät aina pidä paikkaansa, uusintoja ei kerrota, tuntuu sattumanvaraiselta mitä ohjelmia esitellään ja miten. Kiinnostavia ohjelmia lipsahtaa ohi, kun kerrotaan vain otsikko, ei sanaakaan sisällöstä. Täydentävää tietoa saa päivälehdistä, jos jaksaa kahlata kaiken kahdesta kolmesta lähteestä.
Tallentava digiboksi on oiva keksintö, se sopii maikkarin ja nelosen ohjelmille, joista voi kätevästi kelata tarpeettomien mainosten yli ja lyhentää katseluaikaa. Sinänsä tehokas ohjelmien mainonta kaikilla kanavilla näkyy menevän överiksi, samalla pätkällä piinataan viikkotolkulla joka välissä.
Entäs nykykatsojan kirosana: pimeä uusinta. Iäkkökatsoja joutuu yhtä mittaa toteamaan: tämän olen jo nähnytkin. Eikä se johdu alituisesta katsomisesta, vaan siitä, että valikoituja leffoja ja kehuttuja sarjoja pyöritetään uudestaan ja taas. Aplodeerata täytyy, kun joku uusi laatusarja tai ennen esittämätön elokuva ilmaantuu. Mitä tämmöinen arpajaismeininki on?
Kannattaisiko tiedottaa yksityiskohtaisemmin, profiloida ohjelmatyypit ja katsojaryhmät niinkuin esimerkiksi Pikku Kakkonen, Kotikatsomo tai Kino Klassikko. Monella toistuvalla ohjelmalla on tappavan tylsä nimi, joka ei kerro sisällöstä mitään. On rappua ja reppua, prismaa ja priimaa, zoomia, talkia, pistettä ja mottia. Selkeyttä tietoihin!
En edes halua sisäistää markkinoitua trendikatsomistyyliä: surffataan kanavilla, katsotaan pätkä sieltä ja toinen tuolta. Haluan valita mitä katson ja tietää mitä voin valita.
Ajankohtaisen keskusteluohjelman, Voimalan, vahvuus lienee pelottomuus tarttua vaikeisiin aiheisiin. Ohjelman anti riippuu ratkaisevasti koolle kutsuttujen kyvystä osallistua keskusteluun omin ajatuksin ja taidosta kuunnella toisiaan. Juontajat eivät provosoi eivätkä tenttaa, pikemminkin ihmettelevät. Taso vaihtelee, mutta työskentelyote tuntuu toimivalta.
Uskottomuusteemaa pohtimaan ei oltu saatu kuin yksi mies, Petri Kotwica, Mustan jään ohjaaja, joka perusteli näkökulmaansa elokuvallisin argumentein. Neljän lapsen äidin tarina oli aika karmea henkilökohtaisena tragediana, mutta myös siksi, ettei hän ole ainoa, joka on tullut jätetyksi lapsi kohdussa ja toiset pienet helmoissa. Jos on tapahtuakseen niin tapahtuu, mutta ajoitukset ovat joskus helvetillisiä.
Koska pettävä osapuoli usein on mies, olisi helppo naisena mennä jätetyn naisen puolelle. Todellisuudessa uskottomuus parisuhteessa ei ole mustavalkoinen asetelma. Ilmiön eri puolia tutkineet teologi Maria Buchert ja toimittaja Tellervo Uljas toivat keskusteluun mielenkiintoisia näkökulmia, joissa osapuolia syyllistämättä tarkasteltiin uskottomuuteen johtaneita tekijöitä tutkimushaastattelujen valossa.
Mikä oikeastaan on uskottomuutta, sitä ei juuri pohdittu eikä liioin kolmannen osapuolen näkökulmaa. Mielenkiintoinen oli ajatus romanttisen rakkauskäsityksen ja rakastumisen yliarvostuksesta luottamuksen ja sitoutumisen kustannuksella. Luulenpa, että moni sivusuhde sammuisi aikanaan, jollei kolmas osapuoli alkaisi vaatia osaansa olettamastaan onnesta.
Tottahan sekin on, että toiset meistä ovat peruslaadultaan uskollisempia suhteissaan kuin toiset. Tarvitsematta olla naiivikaan, kannattaa luottaa sekä toiseen että omiin tuntemuksiinsa siitä, missä suhteessa mennään. Parisuhde ei mitään alituista riemujuhlaa ole kellään, pitää kestää ajoittain sekä omaa että toisen turhautumista. Suhdetta pitää myös huoltaa ja päivittää. Eikä pitäisi rakentaa elämäänsä täysin toisen varaan, siinä on romahdusvaara.
Haasteella houkutti Sananjalka, jonka omista kurkistuksista löytyi mm. riemastuttavan hauska savonmurrejuttu.
perhe; Talkoot
ystävyys; Ilontilkkuja
rakkaus; Toisena adventtina
Meemin lienee laatinut joku perhekeskeinen ihminen, ei silti, jokaisella toki jonkinlainen lapsuusperhe ainakin taustalla on.
Aiheista linkit menneisiin vuodatuksiin ja niin voi uudempikin blogituttava tutustua kirjoittajaan. Haastetta kaipaaville!
Olisihan pitänyt arvata: kaappi-inventaario paljastaa tunnemuistia myllertäviä asioita. Toin viime kesänä äidin palvelutaloon muuton yhteydessä pikaisesti läpikäydyistä laatikoista löytyneitä vuosien mittaan lähettämiäni äitienpäivä- ja joulukortteja, lasten kirjeitä ja muutamia valokuvia. Välistä putkahti myös kellastuneita kirjepaperiarkkeja, joihin äiti oli kirjoittanut ajatuksiaan hääpäivänsä aattona lapsuuskodissaan. Äidillä on ollut historiallisten hetkien tajua.
Perheterapian opiskeluun liittynyt, 1980-luvulla tehty oman suvun suhdekartta löytyi kaapin ylähyllyltä. Muistan sen tekemisen työläyden; piti muodostaa kuullun, nähdyn ja itse koetun perusteella käsitys suvun jäsenten keskinäisistä suhteista ja tehdä havaintoja toistumista ja heijastumista sukupolvesta toiseen. Kummankin taustasukuni suuressa sisarussarjassa on ollut perhe, jossa salamat ovat sinkoilleet. Meilläkin on historiassamme routaisia vuosia.
Eettistä ryhtiä, vakaata uskoa ja työteliäisyyttä arvostavan lapsuusperheeni hengenperintöä on tihkunut omille lapsillemmekin sekä äidinmaidossa että heidän mummolassa viettämiensä lapsuuskesien muistoina. Tämän murrosajan sukupolven on raivattava tiensä ihan erilaisessa maailmassa kuin isovanhempiensa. Senkin, mikä minusta on parasta perintöä, lapsemme punnitsevat eri lähtökohdista. Ja niin on hyvä.
Reminiscere, muista minua
Huolenkantajat; toim. ryhmä; PS-Kustannus 2007
Yst. Sosiaalineuvos antoi kirjan, jota toimittamassa on ollut monta sosiaalialan kokenutta konkaria hänen itsensä lisäksi. Muistelus sisälsi mielenkiintoisia kokemuksia ja hauskoja sattumuksia aina 1950-luvulta alkaen, kenttätyössä toimineiden sosiaalityöntekijöiden kertomina. Sen verran omassakin työssäni on vastaavia kokemuksia lähinnä 1970-luvulta, että hymyilytti. Muisteluksissa kuvastuu mainiosti myös maamme sosiaaliturvan, sosiaalialan koulutuksen ja työkäytäntöjen kehitys halki vuosikymmenten – siinä mielessä tärkeä julkaisu.
Annamari Marttinen; Mistä kevät alkaa; Tammi 2005
”Kolmen naisen äänellä kerrottu tarina kasvamisesta ja irtautumisesta, vanhenemisesta ja luopumisesta”, näin määrittelee takakansiteksti Marttisen romaanin idean. Tarinan pääosassa on opettajanainen, jonka ainoan tyttären ylioppilasjuhlien aikaan tapahtuu merkittäviä käänteitä perheen elämässä. Tytär irrottelee itseään perheen imusta ja Alzheimerin tautiin sairastuneen isoäidin tilanne kääntyy katastrofaaliseksi. Marttinen kuvaa hyvin välisukupolven naisen tuntoja oman työn, avioliiton, lapsen aikuistumisen ja äidin hoivantarpeen heittämien haasteiden puristuksessa. Lukeminen oli yhtäaikaa ahdistavaa ja helpottavaa ja antoi näkökulmia, jotka ovat tarpeen juuri nyt.
Esko Valtaoja; Ihmeitä; Ursa, 2007
Tuo mainio partasuuprofessori, avaruustähtitieteilijä Valtaoja on alaotsikoinut uusimman opuksensa: kävelyretkiä kaikkeuteen. Hän kävelyttää lukijaa hengästyttävää vauhtia kesämökiltään lähtien ja sinne palaten maapallon ihmeellisimmillä rannoilla. Tutkijan rajaton mieli ei pysy kävelymaastossa, vaan karkaa avaruuksiin ja mikrokosmokseen tuon tuostakin. Kirjan luku Meri ja tähdet osoittautuu mielenkiintoisimmaksi ja ehjimmäksi kävelyretkistä, siinä tähtitieteen tutkijaprofessori tuntuu olevan omimmalla alueellaan. Valtaoja on palkittu Tieto-Finlandialla v. 2002. Kirjoitustyyli on poikamaisen lennokas ja sujuva, joskin melko egosentrinen. Paikoin kirjoittaja sortuu professorimaiseen saarnaamiseen, kukapa ei, mutta huomaa sen itse ja osaa keventää. Ihmettelyä riittää elämän monimuotoisuudessa ja yksityiskohdissa ja se kaikki kiehtoo lukijaakin.
Lentävä hevonen – Välineitä runoanalyysiin; toim. Siru Kainulainen, Kaisu Kesonen ja Karoliina Lummaa; Vastapaino 2007
Kirja tuli hankittua jo syksyllä, on ollut meneillään siitä asti. Lukeminen etenee hitaasti, kun kyseessä on kirjallinen tieto-opus. Tämä on ehdottoman kiinnostavaa tekstiä sille, jonka lukupinossa on koko ajan runoteoksia sekä sille, joka itse kirjoittaa. Suosittelen.
Hilde Hagerup; Voikukkien laulu, suom. Katriina Savolainen; Tammi 2002
”Koskettava ja tosi kuvaus ystävysten ja sisarusten välisestä mustasukkaisuudesta, nuoren naisen haavoittuvuudesta ja itsensä tuntemisen vaikeudesta”. Kirja on palkittu Norjassa ilmestymisvuotensa parhaana lasten- ja nuorten kirjana. Osuin löytämään tämän nostalgiareissulla lapsuuteni kirjakauppaan, siellä se oli alehyllyllä. On myönnettävä, että taas valitsin kirjan nimen ja kansikuvan perusteella. Mitä eri sävyjä lasten ystäväsuhteissa pohjoismaisittain on, mahdollisesti hain vastausta siihenkin. Ei tämä ihan tavallinen tyttökirjatarina olekaan, päähenkilökin on hämmentävän poikamainen. Kirja on erään perheen traumakertomus samalla kun se kuvaa hienosti ’neiti suorasuun’ persoonallista kasvua.
Eilen ja tänään näin auringon. Se on siis yhä olemassa, on ollut kaikki äskeiset sumuiset päivät ja taannoiset pilviset ja sateiset. En ihmettele, että muinoin palvottiin aurinkoa jumalana. Tekisi mieli laulaa ja tanssia.
No joo. Ikkunasta näkyvän maiseman ja katsojan välissä näkyy olevan melkoisen samea lasi. Ei se harmita, herättää vain ajatuksen: kunhan pakkasasteet taas kääntyvät plussaksi, teen auringonvalolle tilaa.
Ystävyys, elämän aurinko.