Kanavalla Anu Silfverberg valitteli ettei ehdi katsoa kaikkea kiinnostavaa eikä televisio-ohjelmista saa tietoa tarpeeksi. Jopas heräsi myötäkiukku, ei ehtimisestä – aikaahan on – vaan tiedotuksen alkeellisuudesta.

Aikakauslehden välistä tipahtaa joka viikko TV-maailma. Ohjelmatiedot eivät aina pidä paikkaansa, uusintoja ei kerrota, tuntuu sattumanvaraiselta mitä ohjelmia esitellään ja miten. Kiinnostavia ohjelmia lipsahtaa ohi, kun kerrotaan vain otsikko, ei sanaakaan sisällöstä. Täydentävää tietoa saa päivälehdistä, jos jaksaa kahlata kaiken kahdesta kolmesta lähteestä.

Tallentava digiboksi on oiva keksintö, se sopii maikkarin ja nelosen ohjelmille, joista voi kätevästi kelata tarpeettomien mainosten yli ja lyhentää katseluaikaa. Sinänsä tehokas ohjelmien mainonta kaikilla kanavilla näkyy menevän överiksi, samalla pätkällä piinataan viikkotolkulla joka välissä.

Entäs nykykatsojan kirosana: pimeä uusinta. Iäkkökatsoja joutuu yhtä mittaa toteamaan: tämän olen jo nähnytkin. Eikä se johdu alituisesta katsomisesta, vaan siitä, että valikoituja leffoja ja kehuttuja sarjoja pyöritetään uudestaan ja taas. Aplodeerata täytyy, kun joku uusi laatusarja tai ennen esittämätön elokuva ilmaantuu. Mitä tämmöinen arpajaismeininki on?

Kannattaisiko tiedottaa yksityiskohtaisemmin, profiloida ohjelmatyypit ja katsojaryhmät niinkuin esimerkiksi Pikku Kakkonen, Kotikatsomo tai Kino Klassikko. Monella toistuvalla ohjelmalla on tappavan tylsä nimi, joka ei kerro sisällöstä mitään. On rappua ja reppua, prismaa ja priimaa, zoomia, talkia, pistettä ja mottia. Selkeyttä tietoihin!

En edes halua sisäistää markkinoitua trendikatsomistyyliä: surffataan kanavilla, katsotaan pätkä sieltä ja toinen tuolta. Haluan valita mitä katson ja tietää mitä voin valita.