Eräänä aamuna Pissismummo tuli havainneeksi, että yhden lauseen sorvaaminen saattaa kestää jopa kolme minuuttia. Tästähän ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin että minuutit ovat ihmeen lyhyitä nykyään. Ei ole ihme, että Mummon päivät ovat yhtä mittaa ja ykskaks illassa eikä aikaansaannosta näy.
Tarvitseeko ikäihmisen ylimalkaan tehdä kuin yhtä askaretta kerrallaan. Ai miten niin, pitääkö tätä nyt vielä perustella! No, kaamea sotkuhan siitä syntyy, kun iäkkö aloittaa puuhan, muistaa kohta toisen eilen keskeytyneen, joka on saatettava loppuun mitä pikimmin. Siinä askaroidessaan hän havaitsee kolmannen vaativan kiireellisiä toimenpiteitä. No nälkähän siinä alkaa näivertää ja jääkaapin ovella on käytävä meditoimassa. Syötyä odottaa tiski ja sohva kutsuu. Nih. Tuliko tämä nyt selväksi: montako on askaretta levällään!
No, asiaan. Tiesittekö, että on olemassa harvinaiseksi käynyt ihmislaji, jolla on huushollissaan mankeli, tuo yksinkertainen muinaisvehje, jolla saa töpselin seinään lykättyään kelata lakanaa ja pöytäliinaa sun muuta tarviketta. Ja niin on sileetä kuin vauvan pylly, mistä nyt mieleen tulikin moinen vertaus mummolle (hihii). Kyllä kelpaa nukuskella sekä ittens että yövieraan mankelinsileissä lakanoissa.
Mummo siis ryhtyi mankeloimaan tässä aamuna muutamana. Puuha on sikäli kaksivaiheinen, että kelausta kestää noin kolmisen minuuttia ja sitten viikataan kelalta peruutettu silkosensileä vaatehuoneen hyllylle ja vaihdetaan mankeliin seuraava. Mummo tuumi mankelin ääressä seisoskelun olevan tylsää. Mitä kiivaammin kela rullasi sitä hitaammin kuluivat minuutit. Voisikohan tässä välissä… muistuikin mieleen muuan kirjoitustehtävä, joka piti huomenissa olla valmis.
Puolen tunnin päästä, kun Mummo oli päässyt kirjoituspuuhassa hyvään alkuun, hän muisti äkisti mankelin, joka pyöri uutterasti toisaalla ja ryntäsi paikalle. Kyllä oli übersileetä lakanaa, mutta oli vehjekin jo kuumentunut huolestuttavasti. Mummo palasi jutun pariin, teksti edistyi, mutta mankelointipuuha oli jäähyllä.
Sitten Pissismummo keksaisi miten saisi sujumaan kaksi työtä yhtaikaa. Kirjoitusapparaatin viereen hän otti keittiöstä hälyttimen, jonka voi säätää soimaan kolmen minuutin perästä. Niin jatkuivat molemmat puuhat eikä mankeli kuumentunut liikaa. Ajatus vain keskeytyi aina sen verran, että Mummo ei ehtinyt sorvata kuin yhden lauseen kun hälytys jo taas ilmoitti minuuttien kuluneen.
– Eipä ole kolmen minuutin lauseissa paljon tolkkua, tuumi Pissismummo tutkittuaan juttuaan myöhemmin. Jos joku sattuisi tietämään vuorotyön, joka sopisi kolmen minuutin pätkissä mankelinhurinan säestyksellä puuhattavaksi, niin kertoisi Mummolle, pliis.
”Kuka käsittää tämän maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on typerä ja tyhmä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä ollaan vaan. ”
…lausahti Timo Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä
Pääkaupunkiin menevä aamujuna oli tavalliseen tapaan täysi, seisojia riitti käytäville ja eteisiin. Vastapäätä istuva nuorimies antoi paikan vanhalle herralle, joka istuutui tyytyväisenä kiitellen. – Onneksi olkoon, sanoi seisomaan jäänyt ikätoveri.
Keskustelu herrojen välillä jatkui. – Matkalle menossa? – Juu, kahdeksi viikoksi Sanghain lähistölle, meillä on rouvan kanssa siellä mukava huoneisto odottamassa, ei tarvitse hotelleissa kärvistellä.. – Eikö se ole aika rankka matka, kahden viikon takia, viisumit hankittava ja kaikki? – No, onhan se, tavallaan. Yhdeksän tunnin suora lento ja siitä automatka vielä. Mutta on siellä niin mielenkiintoista, että se kannattaa.
Varttitunnin junamatkan aikana herrat käsittelivät asiantuntevasti Pekingin Olympialaiset, Kiinan ihmisoikeudet, kulttuurivallankumouksen, Tian-an-menin opiskelijan tragedian, länsimaistumiskehityksen ja kaupallisen mahdin nousun. Kiinan muurilla oli käyty sekä Kielletyssä kaupungissa ja muilla keisarillisilla muistopaikoilla. R-junan vieriessä pääteasemalle herrat olivat jo puhumassa edellisiltaisesta Hitler-elokuvasta ja toisen maailmansodan loppunäytöksistä.
Vanha herra yritti kolme kertaa ennen kuin pääsi ylös junan penkiltä. Liikkuminen saattaa olla kankeaa, mutta pyrkimys voittaa kitkan eikä ajatus sammaloidu. Hyvää matkaa!
Muistolehdossa, isän leposijalta palatessa
Lähdimme yhdessä käymään lapsuusmaillemme, Toinen ja minä. Ajelimme huikean kauniissa syysvärisessä maisemassa. Kullankeltaiset sänkipellot yhtyivät tummanvihreän ja keltaisen kirjavaan metsänrajaan milloin lähempänä milloin kauempana tiestä. Musteensiniset ja helmenharmaat pilvet päästivät pitkiksi toveiksi auringon kultaamaan lehtipuut, toisin ajoin taas sadekuuro huuhtoi maisemaa ja tiellä kulkijoita.
Viivähdimme menomatkalla Toisen kotikaupungissa hänen vanhempiensa haudalla ja palatessa lempiravintolassamme myöhäisellä sunnuntailounaalla. Satakunta kilometriä tuonnempana on minun Lapsuusmaani; veli ja vaimonsa kylällä vanhaa kotia kahdestaan asumassa, kummipojan perhe pikkuisineen kuntakeskuksessa omassa talossaan. Ja vanhainkodissa Äiti.
Hoivaosastolla on kolme pappaa ja viisi hopeahiuksista mummelia, enemmän tai vähemmän muistamattomia kaikki. Juttelen hoitajien ja jokaisen asukkaan kanssa äidin luona käydessäni. Viidesti päivässä asukkaat kutsutaan yhteiseen ruokailutilaan syömään tai kahville. Siinä on rollaattoreita ruuhkaksi asti, kun kaikki saapuvat ajokkeineen paikalle. Hoitaja huomioi ruokaa jakaessaan ystävällisesti jokaisen. Aamupäivähoitajat huolehtivat puhtaudesta, iltahoitaja auttelee nukkumaan.
Vaikka Äiti ei itse osaa kertoa missä on, hän tuntuu tyytyväiseltä, koska on vihdoinkin oikeassa paikassa. Kun oli juteltu ja muisteltu ja halattu, kysyin vieläkö kipeää olkapäätä särkee. – Ei se ennää niin kivistä, ko sie sitä silittelit, sanoo Äiti ja nauraa. On hyvä lähteä, kun Äiti jää toisten joukkoon ja kaikki hopeahiuksiset vilkuttavat hyvästiksi. Pian taas tapaamme, jos Luoja suo.
Näinä aikoina sopii ottaa kantaa ja olla mieltä monesta. Jos USA:n pankkikriisi ei hetkauta, koulusurmien kaikki käänteet on jo kaluttu ja Tanja Saarelan uusimmat lausahdukset eivät voisi vähempää kiinnostaa, onhan tässä vielä homoparien siunaamisesta syytetty pappi Liisa Tuovinen ja päätoimittaja Johanna Korhosen potkut Alma Median toimesta.
Tuomiokapituli ei pappiaan tuominnut, mutta eihän juttu siihen jää, kirkollisissa piireissä löytyy aina joku, joka kokee ylhäältä saatuna tehtävänä jatkaa valitusta moisesta jumalattomuudesta. Lapin Kansaa ei taida moni etelän ihminen lukea, mutta oudoksua sopii etelässäkin, kun media-alan ammattilainen ensin valitaan päätoimittajan tehtävään ja sitten irtisanotaan ennen kuin on ehtinyt edes aloittaa.
Näinkö arka asia julkistettu suhde samaa sukupuolta olevaan henkilöön yhä on? Fundamentalistisen näkemyksen mukaan normista poikkeavaa parisuhdetta ei kirkon piirissä voi siunata – sen vielä joten kuten ymmärtää, raamattua kun voidaan perustellusti tulkita monella tavalla – mutta papin syyttämistä siunaamisesta on vaikea tajuta. Mitä vahinkoa siinä tapahtui ja kenelle?
Lehden päätoimittajan parisuhteen laatu eivätkä puolison luottamustoimet taida olla ihan laillinen potkujen peruste. Onko väitetty väärä lausuma haastattelussa laillinen peruste irtisanoa, jos se koskee asianomaisen puolison poliittisia luottamustoimia, jotka eivät siis ole laillinen este? Ehkä olisi ollut viisaampaa antaa uuden päätoimittajan ja työnantajaosapuolten keskinäisen luottamuksen rakentua rauhassa. Vaan vahinko on jo tapahtunut ja oikeudenkäynti tuskin tuo irtisanotulle työpaikkaa takaisin tai kohentaa Alma Median imagokolhun jälkiä. Päätoimittajan paikka kyllä putsaantui vauhdilla edeltäjästä, mutta uutta ei ole.
Sivullisena voin vain olla sen puolella, jota koen väärin kohdeltavan.
Dalailama; Maailmankaikkeus atomissa; Tammi 2008
Tämä kirja ei ole nopeaa luettavaa, kesti minulla koko kesän pala kerrallaan nautittuna. Kirjoittaja on niin uniikki, että persoonasta muodostunut kuva häilyy taustalla koko ajan. Kirja ei tarjoile uutta tietoa maailmankaikkeudesta, mutta Dalailama pohtii kiinnostavalla tavalla länsimaisen tieteen ja buddhalaisen vanhan viisauden yhtymäkohtia. Minua kiehtoi itämaisten sävyjen maustama näkemys tieteellisestä maaailmankuvasta; kaikki viisaus ei tyhjene siihen, mikä voidaan tieteellisesti todistaa.
*
Kate Jacobs; Pieni lankakauppa; Gummeruksen Loisto-pokkari 2007 (4.p.)
Loppukesän suosikkipokkarini on tässä! Romaani on runsas (yli 600 sivua) ja letkeästi kirjoitettu. Arja Tuomarin suomennos säilyttää alkutekstin keveyden ja ilmavuuden. Luonnehtisin kirjaa viihdyttäväksi – eri asia kuin viihteellinen, joka saattaa luoda heppoisen vaikutelman. Amerikkalaisen elämäntyylin kliseet tunnistaa, mutta ne eivät tässä pokkarissa ärsyttäneet. Kirja oli oivallista iltalukemista, vaikka juoni tuntui koukuttavan.
*
Utsjoen Kylätalon puodista löysin taiteilija Elina Helander-Renvallin kokoaman ja kuvittaman kirjasen Silde, saamelaisten myyttejä ja tarinoita. Esipuheessa sanotaan: ”Huolimatta siitä, minkä sisällön kukin myyteille antaa, ne ovat kaikkien käytettävissä. Ihmiset etsivät arjen keskellä selityksiä olemassaoloonsa, omaa tehtäväänsä elämässä, luojan suunnitelmia ja tietämisen kaavaa. – – Jälkimodernilla aikakaudella myytit auttavat laajentamaan nykyistä maailmankatsomusta ja muuntamaan erilaisia ajattelutapoja.” – Minulle Silde avasi saamelaisuutta ja pohjoista mystiikkaa.
*
Kaksi runokustannetta poimin Hailuodon Puikkarista: Helvi Juolan Kaarnalaiva ja minä sekä Suoma Taustan Merenmieli unelmin tilkitty. Molempien runoissa on vahva meren tuntu, kirjoitettu meren äärellä eläneen ihmisen tavalla. Juolan Kaarnalaiva on myös kuvitettu merellisin mustavalkokuvin. Myös tuntemattomiksi jäävien runontekijöiden pienillä luontorunoilla on arvonsa – niissä välähtää viisaita ajatuksia, kauniita runokuvia.
”Minun syksyssäni pitää olla / tuulta ja myrskyä. / Pilvien pitää juosta ja lentää / ja kuun katsoa / repaleisten pilvien raosta / maan elämää. ”
– Helvi Juola
”Keräsin kekoon /rannalle mykät kivet. / Kun palasin vuosien kuluttua / ne puhuivat selvää kieltä.”
– Suoma Tausta
Linnanmäen Peacock-teatterissa on esitetty High School Musicalia elo-syyskuussa. Kyseessä on nuorisomusikaali, jonka upeat laulu- ja tanssinumerot ovat saaneet kerta toisensa jälkeen viimeistä sijaa myöten täyttyneen katsomon hurmoksiin.
Sain Toisen tilaamaan liput syyskuun viimeiseen päivänäytökseen. Päivä oli mitä kaunein ja puiston puut hehkuivat syysväreissä. Huvimaailma oli jo hiljennyt talvilepoon, mutta Sea Life taitaa olla auki läpi vuoden.
Aikuiset olivat yleisössä vähemmistönä, teinimusikaali näytti olevan erityisesti varhaisnuorison suosikki. Laumoittain pieniä ja vähän isompia tyttöjä ja poikia oli huokailemassa ihailemiensa teinitähtien perään.
Me iäkkäätkin hurmaannuimme! Pääosien esittäjät olivat häkellyttävän taitavia, laulujen sanat puhuttelevia, suurten tanssikohtausten koreografia raikas. Nuorten energia suorastaan säihkyi. Rakastuneiden horjuminen kaveriporukan painostuksessa ja uuden tunteen vastustamaton vetovoima esitettiin valloittavasti.
Tuli mieleen omalta muinaiselta oppikouluajalta satumusikaali Pienet sydämet, jota esitimme eka- ja tokaluokkalaisten voimin. Se oli hauskaa! Paitsi laulukuoroon pääsin myös tanssiryhmään. Osaan vieläkin kaikki ne ihanat laulut ja muistan sen sinisen tanssihameen, jonka helmapäärme piti itse ommella.
High School Musicalin tarina vivahti amerikkalaisittain ruusunpunaiseen, kovin oli kaikki herttaista ja viatonta. Kuitenkin yhteisöllisyyden teema; erilaisuuden hyväksyminen ja kaverien tuki toisilleen on oikea sanoma lapsillemme näinä kovina aikoina.
Jälkimmäistä viisauden lajia on taas riittänyt, kuten aina myrskyisien tapahtumien jälkeen. Radion ja television ajankohtaisohjelmat sekä lehdistö laidasta laitaan yleisönosastoineen ovat suorastaan rypeneet jälkiviisauden pohjattomissa hetteiköissä.
Taas huudetaan: miksi edellisestä myräkästä ei mitään opittu. Tuudittauduttiin siihen autuaaseen uskoon, ettei kauhistuttava tapaus voi toistua. Syyllisten penkille on innokkaasti istutettu poliisia ja sisäministeriä. Kansa huutaa yhä herkästi: ristiinnaulittakoon! Vikaa on paikannettu vanhempiin, koulusysteemiin, mediaan, päättäjiin, yhteiskuntaan ylimalkaan ja ennen muuta internettiin, tuohon mehukkaan pahan valtakuntaan.
Viisasten kivi taitaa olla pahasti kateissa. Syyllisten etsiminen ei poista ahdistusta ja vikaa on joka suunnalla, mistä vain keksitään tonkaista. Asiallisia ja perusteltuja kannanottoja on harvakseltaan löytynyt lehdissä; keskusteluohjelmia tai poliitikkojen eduskuntapuheita seuraamalla hämmennys on vain kasvanut.
Mielenkiintoista on millaisena Suomi näyttäytyy nyt muun Euroopan silmissä. Itsemurhatilastojen kärkikolmikossa meillä näyttää olevan pysyvä paikka. Taannoin saimme röyhistellä nuortemme fiksuudella kansainvälisessä oppimistulosten vertailussa, mutta samaan aikaan koululaisemme pelkäävät henkensä edestä.
Asiaintilaa parantavat päätökset ovat lainsäätäjien ja kriisin jälkien korjaaminen viranomaisten hallussa. Meidän jälkiviisastelijoiden on tuettava heitä kivien heittelyn sijaan. Vastuullista aikuisuutta on suostua näkemään, välittää ja toimia.
PS. Asiallisia näkökohtia aiheesta ovat kirjoittaneet mm. Saara 24.9. ja Vaiheinen 26.9.
Tänään sopii miettiä suhdetta Mika Waltariin kirjailijana. Onneksi Sinuhe egyptiläinen oli ensimmäinen Waltarini. Tarinaa pidetään yleisesti unohtumattomana ja se oli aikansa myyntimenestyksiä. Mitään vaikuttavampaa Waltarin kirjoittamaa en ole myöhemminkään löytänyt.
Juhlavuoden kunniaksi voin tunnustaa: kotikirjastossamme oli hyllymetri Waltaria; paksuja ja tosi paksuja opuksia, vanhoja ja uusia painoksia, yhdistelmäteos varhaistuotannosta. Vaikka historiallisten tiiliskiviromaanien parissa askartelu on minulle yleensä takkuista, kahlatuksi tulivat niin Johannekset, Mikael, Turms ja Hakim, Valtakunnan salaisuus, Ihmiskunnan viholliset ja Feliks Onnellinen kuin muistelmat, mietteet ja matkakertomuksetkin.
Käsittämättömän laaja tuotanto! Ihmettelen oliko Waltarilla omaa elämää ollenkaan. Jossain vaiheessa hyllystämme häipyivät historialliset romaanit yksi kerrallaan Esikoisen mukaan ja jäivät sille tielleen. Saivat jäädäkin, ei mikään huono lukuvalinta. En kaipaa ’paksukaisia’, sillä Sinuhen jälkeen Waltari mielestäni varioi samaa sankaritarinaa, kuten moni muukin ’armoitettu’ sanataiteilija muuten tulee tehneeksi. Sanasampo ei välttämättä ole idearikkain.
Pitänee lukea taas kerran Sinuhe, varhaisen elämyksen muistoksi ja uusia toivoen.
|
|
