Joku kirjoituskurssilaisistamme tiesi kertoa, että Ikäihmisten Yliopistoa ollaan lopettamassa . Olimme jo ääneen ihmetelleet, miksi kurssitarjonta niukkenee ja tiedotus on vaisua. Kun ei tiedoteta, kurssit jäävät täyttymättä ja sillähän voi taas perustella alasajoa. Toinen vastaansanomattoman hyvä syy on resurssipula.
Suuret ikäluokat ovat eläköitymässä näinä vuosina. Sotien jälkeen syntyneinä he saivat ponnistella mahtuakseen oppikouluun, ammattiopintoihin, yliopistoon. Työpaikoista ja jatko-opintopaikoista oli kova kilpailu. Moni aloitti tyhjästä, perusti perheen ja koulutti lapsensa. Etuuksia, joista itse jäivät paitsi, he taistelivat seuraaville sukupolville.
Yhteiskunnan taholta meille tarjotaan tulevaisuusskenaariota, jonka mukaan ikääntyvien tulee pysyä työssä mahdollisimman pitkään ja vielä työelämän jälkeen olla käytettävissä vapaaehtoisena varatyövoimana. Hyvä ajatus, kertokaapa se työnantajille. Kannattaakohan yrittää valjastaa terveyspulmiensa kanssa tuskailevia eläkeikäisiäkään jatkamaan yli ajan.
Iästä riippumaton opiskeluoikeus on etu, jota ei saa viedä. Tulee aina olemaan ikääntyneitä, joille eläkeläiskerhot ja päivätanssit eivät riitä elämänsisällöksi. Tietojen päivitys ja uuden oppiminen on yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti osallistuvan eläkeväestön arjen aromisuola.
Torstaimummolassa huovutettiin tänään. Iloisenvärisiä patalappuja on tulossa, kunhan ne ensi kerralla saadaan valmiiksi. Keskustelussa on tullut esiin toistuvia pettymyksiä kotipalveluun ja terveydenhuoltoon, erityisesti lääkäreihin. Sekin on käynyt ilmi miten tärkeitä ovat eläimet vanhusten arjessa. Kissat ymmärtävät puhetta, linnut käyvät ikkunalla ja syövät kädestä. Koiria ei kellään enää ole, mutta niitä muistellaan, jotka joskus olivat.
Eräs ryhmäläinen oli täyttänyt pyöreitä vuosia viime viikolla ja hänelle laulettiin. Hän kertoi ostaneensa pienen suklaakakun syntymäpäiväksi. Yksin hän sitä sitten söi ja syö vieläkin. Kakku ei lopu millään, kun se ei maistu. Ainoasta pojasta ei kuulunut mitään äidin syntymäpäivänä niin kuin ei muutenkaan. Kertojaa itketti. Yksinäisyyden syvyys riipaisi meitä, jotka kuulimme.
Aamulla varhain tulivat ensimmäiset tiedot Barak Obaman valinnasta Amerikan uudeksi presidentiksi. Toinen sanoi, että Yhdysvalloissa paikalla ollut YLE:n toimittaja sai tiedon oikeastaan Helsingistä, koska sattui olemaan syventyneenä haastatteluun samalla hetkellä, kun tieto julkistettiin. Aamun lehti ei meillä vielä voinut kertoa historiallista uutista. Internetillä on ajantasaetu!
Sen sijaan sanomalehti tarjosi taustaa ja kommentteja taannoin uutisoituun Taidekeskus Annantalon nuorille suunnattuun kuvataiteelliseen työpajaan, jossa käytettyjä pehmoeläimiä käsiteltiin kauhuteeman mukaisesti. Raiskatuksi, lävistetyksi, silvotuksi ja verisiksi naamioituja nalleja ovat kauhistelleet aikuiset ja työpajaa ideoinut taiteilijapedagogi Anne Rossi-Horto on saanut kovaa kritiikkiä.
Mieleeni tulevat väistämättä edelliset, yleisöä kauhistuttaneet taideuutiset: Ulla Karttusen lapsipornoa kritisoivat maalaukset; Katariina Lillqvistin animaatioelokuva Uralin perhonen – edellisen tekijä oikeuteen vedettynä ja jälkimmäisen palkittuna. Ikäiseni ihmiset muistavat myös vuosikymmenten takaiset skandaalit, Jumalan teatterin paskanheitto Oulussa ja vaikkapa Jouko Turkan Seitsemän veljestä Turussa tai Jussi Parviaisen näytelmät Helsingissä. Hiukan toisesta näkökulmasta katsoen myös Turun linnan museon maalausten sabotointi on kannanotto.
Voiko taiteen nimissä tehdä mitä vain? Ikuisuuskysymys nostaa aika ajoin päänsä kuin sadun lohikäärme. En osaa vastata, mutta ymmärrän sekä taiteilijoita että kauhistelijoita. Taiteen tehtävä ei voi olla pelkästään kauneuselämysten tuottaminen. Taide heijastaa aikaansa – on oikeastaan keulassa – ja nostaa keskusteluun tabuja, kysymyksiä, joista muutoin ei julkisuudessa puhuta. Toisaalta keskustelun herättäminenkään ei voi olla itseisarvo, jos se saa suuren yleisön kauhistuneena torjumaan kysymyksen. Ehkä mainituissa tapauksissa mentiin niin pitkälle, että mahdollinen taiteellinen pyrkimys kääntyi itseään ja tekijäänsä vastaan.
Miten tämä kaikki liittyy Barak Obamaan? Ehkä ei paljon mitenkään, silti amerikkalaisten selkeä valinta rikkoo yhden tabun, tekee mahdottomasta mahdollisen ja kääntää historiassa uuden lehden. Väistyvä rebublikaanipresidentti virheineen saattoi edesauttaa tässä prosessissa uuden aikakauden murtautumista esiin.
Taide ? elämän maku ja nautinto, arjen vastavoima. Olen kiitollinen ja arvostava yleisö teatterin katsomossa, museoissa ja näyttelyissä, konserteissa ja kulttuuritapahtumissa, onnellisen ja taitavan kokin ravintolassa tai omassa nojatuolissa television tai kirjan ääressä.
Taivas – maan asukkaan näköpiirin yllä kaartuva mittaamaton avaruus, kiehtova maailma aurinkokuntineen, kuineen, tähtineen ja planeettoineen. Taivas on minulle myös näkymättömän symboli, sielunkodin vertauskuva.
Teehetki ? lempeä, kynttilävaloinen yhdessäolo koti-iltana, kun sade valuu ikkunaa, takassa on tuli ja puhutaan pienesti elämästä.
Tie – kulkijan ystävä maisemassa, olen aina utelias näkemään mitä seuraavan mutkan takana on. Tie – elämän metaforana; lähtöjä, vaellusta, paluuta.
Tontut – lapsuuteni satumaan kansaa, mielikuviin yhä helposti kutsuttavissa. Sadunkertojamummelin höpsötysmaailman iloiset asukkaat, jotka putkahtavat yllättäen esiin, kun pikkuisia kuulijoita on paikalla.
Totuus – kiehtova, mahdoton, ylevä, karu, lahjomaton, joskus raaka. En väsy mietiskelemään totuuden olemusta.
Tuutulaulut ? hiljaa hyräiltäviä, pehmeitä ja unisesti keinahtelevia lauluja; vanhan mummon laulut pojantyttärelle ja äidin omalle tytölleen, tyttären laulut pojilleen ja uutukaismummelin laulut lapsenlapselle…
Tupasvilla ? liittyy mielessäni kauniiseen suomaisemaan. Muistuttaa talvesta kesällä ja valostaa pilvisen päivän. Meidän pohjoinen pumpulimme!
Tyttö – olin lapsuusperheeni ainoa tyttö ja pitkään isä, äiti ja veli kutsuivat minua vain Tytöksi. Se tuntui hyvin erityiseltä. Tytöstä kasvoi nainen, joka haluaa säilyttää sisäisen tyttöytensä, hilpeän huolettomuuden ja herttaisen naurun. Luulenpa, että pienen pojanpojan Mummelina sisäinen tyttöyteni nousee uuteen kukoistukseen.
Tätienergia ? suvussamme on ollut huipputätejä, joiden persoonallisuus on vaikuttanut minuun kasvuvuosina ja tuonut erilaisia näkökulmia menneisyyden sekä nykyisen elämänmenon tarkasteluun. Haa, itsekin olen täti aikuisille veljenpojille. Tätienergiset ovat huumorintajuisia ja rohkeita, yllättäviä ja suurpiirteisiä.
*
Tähän kirjainmeemiin kutsui minut Maaretta. Blogiystävistäni useimmat lienevät jo osallistuneet. Jos joku kaipaa haastetta, voisi yrittää vaikkapa Y-tarinaa.
Yöllä tähdet, aamu kimaltaa. Parista pakkasyöstä vielä selviytyneet kukat ovat viimein joutuneet nöyrtymään, kylmän koura on käynyt. Pihoilla häärii autoaan rapsuttavia. Naapurin mies kanniskelee talvirenkaita ja virittää tunkkia. Valo nousee horisontista, välähtelee laseista. Olemme kotona taas.
Harvoin olemme pyhäinpäivän aikaan olleet reissussa, totesi Toinen palatessamme. Sukujemme haudat ovat matkan päässä, ei sinne tule niin vain lähdettyä kynttilää viemään. Koko pimeässä ajetun menomatkan oli satanut. Auton tavaratilassa matkasi liljoista ja neilikoista sommiteltu suruvihko ja takapenkin yllä häälyivät mustat vaatteet pukupussissaan. Edellisestä hautajaismatkasta samalle suunnalle on kaksi ja puoli vuotta. Vähäinen suku vähenee yhä. Isiemme ja äitiemme sukupolven viimeiset ovat lähdössä.
Täti kuihtui pois pitkän kaavan mukaan. Voi, oli kipeää katsella hänen höyhenenkevyeksi käynyttä, läpikuultavaa olemustaan kesällä, kun viimeksi kohtasimme. Näkyä ei saa mielestä. Tuntuu todella hyvältä, että hän sai viimein levon. Yhdeksäänkymmeneen elämän vuoteen sisältyi paljon: lapsuus Karjalassa, evakkomatkat, palveluvuodet rintamalottana, opiskelut ja työjaksot useissa eri paikoissa kotimaassa. Ei siihen evakkoelämään perheen perustamista ollut mahtunut, niinpä saattamassa oli vain ainoa jäljellä oleva sisar, toisten siarusten lapset puolisoineen sekä pari iäkästä ystävää.
Karjalaiseen tapaan muistotilaisuudessa paitsi syötiin hyvin, myös todella muisteltiin vainajaa. Tuntui hyvältä katsella tädin kaunista nuoruuskuvaa muistopöydällä ja kuulla mitä muistoja kellekin oli tädistä jäänyt. Tilaisuuden päätteeksi veimme kukat sukuhaudalle odottamaan uurnanlaskua. Siinä tädin sisarussarjan viimeinen lausahti selkeästi: tähän sitten tuotte minutkin, kun aikani tulee.
Kotimatkalla seuraavana päivänä poikkesimme äitiä halaamassa vanhainkodissa ja isiemme haudoilla. Oli juhlallista ja jotenkin lohdullista nähdä kynttilöiden liekit hämärtyvässä illassa monella kirkkomaalla kotimatkan varrella. Muistoissamme he elävät.
Maa on alaston, yöt kylmiä. Paljon on raskaita paasia hautausmailla, sinne sytytetään pieniä liekkejä. Hiljaisina öinä jäätyneet itkut sulavat pieniksi pisaroiksi, joissa sarastavan aamun valo leikkii.
Tämä on muistamisen aika, lohdutukselle avoin
Kaksi pakkasyötä – ja pajukorissa kukitaan yhä. Jalokärhö seinustalla avasi uutukaisen kukan eilen. Tänä aamuna hämmästyin, että kesäkuussa puutarhaan istutettu äitienpäiväruusuni on tehnyt pienen herkän nupun.
Neljä opiskeluun hurahtanutta ja työelämästä vapautunutta senioritaa muodostavat rekisteröimättömän rouvasväen yhdistyksen, jonka tarkoituksena on puhtaasti sosiaalinen kanssakäyminen ja jäsenten kaikinpuolisen hyvinvoinnin tukeminen. Alkuun leidit jäivät silloin tällöin opiskelusessioiden päätteeksi pitkille kahveille. Nykyään he lounastavat yhdessä.
Viime kerralla ratkottiin kreikkalaisten lihapullien arvoitusta. – Mmm, luulenpa, että tässä on lammasta; ehdottomasti ei pelkkää possua, jos ollenkaan, arvioi Seniorita E. – Ainakin valkosipulia on, tuumi Seniorita T. ? Oikein hyvää, mumisi Seniorita S lihapulla suussa. Seniorita K makusteli porkkanaraasteen erityismaustetta. Kolme perunankokoista, rapeapintaista, kiinteää ja lihaisaa pullaa riisikeon katveessa, toisella kupeellaan kasa öljyssä pehmitettyjä vihanneksia. Ei hullumpi annos, kahdeksalla eurolla ja kahvit päälle.
Seniorita E oli saanut ylennyksen isoäidiksi sitten viime tapaamisen. Mummous on ehdottomasti positiivinen arvo, totesivat kaikki yksissä tuumin. Se kutittelee mukavasti sydämen kohdalta ja saa samanmielisten seurassa hehkumaan onnea. Ensimmäiset lapsenlapsivauvat aivan erityisesti saavat isoäidit hymyilemään säteilevin silmin.
Leidiseurue söi tyytyväisenä lihapulla-annoksensa. Kahvivaiheessa Seniorita E muisti kysäistä, haluaako joku ehkä nähdä pari kuvaa tuoreesta maailmankansalaisesta. – Arvaa vain, pitikin juuri kysyä, että etkö ottanut yhtään kuvaa mukaan, hymyili Seniorita S ja toiset säestivät. Asiantuntevasti kerrattiin pituudet ja painot, ihasteltiin tummaa syntymätukkaa, silmiä, korvia, liikuttavia vauvannyrkkejä. Oli ihan unohtua seuraavan lounastapaamisen päivän sopiminen.
– On kyllä ihan puppua, että mukamas maailman nopein ranneliike on se, kun isoäiti vetäisee lastenlasten kuvat nähtäväksi, naureskeli Seniorita E. – Meillä se kyllä oli Vaari, joka ensimmäisenä tempaisi kännykästään vauvakuvan esiin tutun tavatessamme.
Vaalipäivän iltapuhteella nähtiin taas niin maan perusteellista tositeeveetä, Pissismummo parkuu täällä vimmoissaan. Vieläkö joku siellä luuli, että vaaleissa olisivat oleellisia keinot, joilla kohennetaan kuntalaisten arkea. No ei, eivät tosiaankaan ole. Media janoaa draaman aineksia ja puolueiden keskinäiset suosituimmuusmittelöt sopivat sellaisiksi. Ei uskoisi miten paljon prosentteja ja pylväitä, selitystä ja puntarointia tarvitaan sen selvittämiseksi, mikä porukka voitti, mikä hävisi.
Eipä ole uutta auringon eikä syyshyhmän alla. Paitsi tv-draaman lavasteet ja turhajoukko, jonka tehtävänä oli tulkita puoluejohtajien kehonkieltä ja ilmeitä tyhmälle katsojalle. Hohhoijakkaa, siunaili Pissismummo. Politiikantoimituksen untuvikko mokasi lukujen kanssa ja hyväntuulinen perustimo pääsi oikomaan pikkumiestä. Kun demarijutta kauniisti hymyillen oli vastannut toimittajalle tismalleen samoin lausein kolmannen kerran, kokoomusjyrki vakuuttanut taas kerran voitonvarmana nöyryyttään ja keskustamatti myöntänyt tappion, joka kuitenkaan ei vaikuta mitenkään hallitustyöskentelyyn, Pissismummo sai tarpeekseen ja poistui taholleen. Poikakaveri jäi yksinään kotikatsomoon.
Yön yli nukuttuaan Mummo tutkaili aamun lehteä ja hekotteli aviisien vaalikieltä: leivottiin ääniharavaa, kerättiin äänisaalista, sääliteltiin rannalle jääneitä. Nyt ei sentään veret seisahtaneet, mutta rökälevoittoja ja ?tappioita tarjoiltiin uutterasti. Kopu juhli riehakkaasti, mutta nöyrästi ja vaatimattomasti voittoaan prosenttikilpailussa ja saatuaan venytettyä kaulaa seuraaviin. Depu tuoreine puheenjohtajattarineen selvisi tulikokeestaan torjuntavoitolla rimaa hipoen toiseksi ja sai vääntövoimallaan käännettyä puolueen alamäen. Kepu horjui hetken romahduksen partaalla koettuaan takaiskun vaalipiireissä toisensa jälkeen. Huomattavan siniseen pukeutunut keskustamatti totesi tunteilematta, että kuntauudistus heitä rokottaa, mutta aikoi jatkaa samaan tahtiin valtakunnan vallan kahvassa prosenteista piittaamatta.
Pepun iloinen nousukiito oli lehden mukaan historiallinen läpimurto ja päätyi murskavoittoon prosenteissa. Perustimon mukaan puolue murtautui viimein ’kertalinttuulla’ valtakunnallisesti merkittäväksi ja valtuustoissa muiden kuulo paranee. Kripu ja Vipu pääsivät helpottuneen tyytyväisinä niukasti plussalle. Vapu voivotteli kurjaa vaalisäätä ja epäonnistunutta ehdokasasettelua ja sitä, etteivät heidän teemansa sytyttäneet. Voivoi ja voi.
Pissismummo päätti olla kaipaamatta menetettyä ääntään ja keskittyä toipumaan humalluttavasta vallantunteesta, jonka osallistuminen vaaleihin väistämättä saa aikaan.
Jos haluaa kuulua yleissivistyneeseen lukeneistoon, pitää osallistua kirjamessuille. Niitä järjestetään joka vuosi joulun alla ennen isänpäivää. Tehokkaimmat yleissivistyneet matkustavat Turkuun, kun messut ovat siellä ensin. Pääkaupungin Messukeskuskin saadaan tuppotäyteen luku- tai muuten vain nälkäisiä, jotka haluavat nähdä suosikkijulkkiksensa lavalla livenä.
Oi, olen minäkin ollut messuilemassa sen verran, että tiedän, mitä tungos on. Olen ymmärtänyt, että kaikenlaiset kirja- ja karjamarkkinat sun muut messut on tarkoitettu innostamaan osallistujaa ostopuuhiin. Onhan meissä kuluttajissa kosolti niitä, jotka liikahtavat heti, kun tavara on ?erikoistarjouksessa tai myydään ?messuhinnalla? – alennusmyynneistä tai muista hullunpäivistä puhumattakaan.
Olen hankala kulutusyhteiskunnan jäsen. Vastustelen vaikutusyrityksiä, olen itsepäisesti omaa mieltäni, kun pitäisi olla samaa mieltä. Jatkan suoraan, kun porukkaa yritetään ohjata oikeaan tai vasempaan. Tutkailen tungoksen liepeillä (kiinnostavia!) marginaalisia yksityiskohtia, kun muut tarkkaavat oppaan osoittamaa pääkohdetta.
Kirja on hyvä lahja sellaiselle, joka lukee, ei hanki uutuuskirjaa heti itse ja jonka kirjamaku on tiedossa. Muutenhan kirja palaa paketissa kauppiaan harmiksi tai kustantajan varastoon aleaikoja odottelemaan. Eikä alea nykyään tarvitse kauan odotella.
|
|
