Yöllä tähdet, aamu kimaltaa. Parista pakkasyöstä vielä selviytyneet kukat ovat viimein joutuneet nöyrtymään, kylmän koura on käynyt.  Pihoilla häärii autoaan rapsuttavia. Naapurin mies kanniskelee talvirenkaita ja virittää tunkkia. Valo nousee horisontista, välähtelee laseista. Olemme kotona taas.


Harvoin olemme pyhäinpäivän aikaan olleet reissussa, totesi Toinen palatessamme. Sukujemme haudat ovat matkan päässä, ei sinne tule niin vain lähdettyä kynttilää viemään. Koko pimeässä ajetun menomatkan oli satanut. Auton tavaratilassa matkasi liljoista ja neilikoista sommiteltu suruvihko ja takapenkin yllä häälyivät mustat vaatteet pukupussissaan. Edellisestä hautajaismatkasta samalle suunnalle on kaksi ja puoli vuotta. Vähäinen suku vähenee yhä. Isiemme ja äitiemme sukupolven viimeiset ovat lähdössä.

 


Täti kuihtui pois pitkän kaavan mukaan. Voi, oli kipeää katsella hänen höyhenenkevyeksi käynyttä, läpikuultavaa olemustaan kesällä, kun viimeksi kohtasimme. Näkyä ei saa mielestä. Tuntuu todella hyvältä, että hän sai viimein levon. Yhdeksäänkymmeneen elämän vuoteen sisältyi paljon: lapsuus Karjalassa, evakkomatkat, palveluvuodet rintamalottana, opiskelut ja työjaksot useissa eri paikoissa kotimaassa. Ei siihen evakkoelämään perheen perustamista ollut mahtunut, niinpä saattamassa oli vain ainoa jäljellä oleva sisar, toisten siarusten lapset puolisoineen sekä pari iäkästä ystävää.

 
Karjalaiseen tapaan muistotilaisuudessa paitsi syötiin hyvin, myös todella muisteltiin vainajaa. Tuntui hyvältä katsella tädin kaunista nuoruuskuvaa muistopöydällä ja kuulla mitä muistoja kellekin oli tädistä jäänyt. Tilaisuuden päätteeksi veimme kukat sukuhaudalle odottamaan uurnanlaskua. Siinä tädin sisarussarjan viimeinen lausahti selkeästi: tähän sitten tuotte minutkin, kun aikani tulee.

 
Kotimatkalla seuraavana päivänä poikkesimme äitiä halaamassa vanhainkodissa ja isiemme haudoilla. Oli juhlallista ja jotenkin lohdullista nähdä kynttilöiden liekit hämärtyvässä illassa monella kirkkomaalla kotimatkan varrella. Muistoissamme he elävät.   
 
 

  • Iltakirkon jälkeen veimme kynttilän vanhempiemme haudalle Helsingin Malmin hautausmaalla. Oli pimeää, mutta valoisaa. Varmaankin tuhannet kynttilät kertoivat vainajien muistamisesta, kuulumisesta elämäämme.
    Palasimme autoon hiljaisina ja avasin radion. Kuoro lauloi ”Maa on niin kaunis”. Muistot elävät kuten sanoit.

    Arkiehtoona Pabloo

    Kommentin jätti Pabloo · maanantaina 3. marraskuuta @ 23:22

  • Muistojen merkitys tuntuu muuttuneen iän myötä. Surua riittää ja suvun väheneminen kirpaisee. Jokaisen edesmenneen myötä minun ja kuoleman väliin tulee tilaa. Se synnyttää paradoksaalisella tavalla syvää iloa elämästä. Niin kuin sanot, *pimeää mutta valoisaa*.

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 4. marraskuuta @ 00:03

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.