Kun rivitalossa on viemärinhuolto, liittyy siihen erinäisiä valmisteluja ja työstä seuraavia seikkoja, jotka tekivät tästä maanantaista poikkeuspäivän. Valmistelu piti tehdä jo sunnuntai-iltana, koska kahdeksalta alkaisi työ, emmekä päätyasunnossa asujina tienneet kummasta päästä riviä aloitetaan. Tavalliset aamutoimet piti hoitaa siis ennen kahdeksaa. Päivään oli buukattu kaksi vessataukoa, muuna aikana vesien valutus viemäriin oli katkolla.

Mietittiin reitti ovelta niihin tiloihin, joissa viemäreitä on. Korjattiin matot käytäviltä ja suojattiin parketti muovilla ja pahvilla. Keittiön ja pesu- sekä wc-tilojen kaapit ja laatikot, joiden uumenissa viemäriputkia kulkee, oli tyhjennettävä.

Työmiehet, seniori ja juniori, ilmaantuivat pihaan tasan klo 8 ja aloittivat talon toisesta päästä. Ohhoh, huono tuuri, onneksi olin varannut mikrossa lämmitettävän ruuan, koska Toinen joutui puolipäivän jälkeen käymään aluesairaalan poliklinikalla tutkimuksessa eikä saanut syödä sitä ennen. Jäin siis yksin päivystämään kotia, ja se kyllä nosti verenpainetta.

Oikaisin vuoteelle lukemaan aamun lehteä ja torkahdinkin. Heräsin naapurin huuteluun ja kas, juniori oli jo valmiina rapulla tykötarpeineen. Viemäreiden tarkistus ja kuvaus kesti vajaan puoli tuntia. Kun juniori oli kerännyt työkalunsa ja ilmoittanut kaiken olevan erinomaisessa kunnossa sekä toivotellut hyvää syksyä, ilmaantui Toinen kotiin. Voitiin todeta päivän poikkeusosuus suoritetuksi. Saman tien palautettiin keittiö ja vessa käyttökuntoon. Loput palautustyöt tehdään huomenna.

Kesän kolmas käyntimme jätti alakuloisen ja suorastaan pahan mielen kummallekin. Täti ei reagoi ovikelloon, joten menimme avaimella sisään soitettuamme ensin. Täti lepäili vuoteellaan, nousi sieltä hitaasti istumaan. Hän sanoi tuntevansa meidät, mutta ei jaksanut hymyillä kuten ennen. Ateriapalvelu oli tuonut ruuan ja laittanut sen avaamatta pöydälle. Siihen autoimme hänet istumaan, hän sanoi syövänsä annoksesta yhden kalapuikon ja lusikallisen perunamuussia. Senkin syötin hänelle. Vettä ei halua ottaa ollenkaan.

Sitten iltapäivähoitaja tuli käymään. Hän suhtautui meihin epäluuloisesti, kunnes Toinen sai hänet ymmärtämään olevansa lähin omainen, joka hoitaa tädin asioita. Viimeksi Toinen vei tädilleen heinäkuussa digivaa’an ja verenpainemittarin, joita oli pyydetty. Tarkistin käyntivihosta lukemia, verenpaine näytti olevan normaalilukemissa, paino ensi mittauksessa ollut 48 kg. Sitten paino oli merkitty kahdesti olevan yli 90. Ihmettelin hoitajalle asiaa ja hän huonolla suomen kielellään selitti, että se on verenpaineen alalukema. Osoitin hänelle, että painelukemat olivat kauttaviivalla merkittynä siinä edellä ja sitten paino erikseen. Tajusin, että kielitaidoltaan puutteelliset hoitajat eivät erota mikä on paine ja mikä on paino. Tädin paino mitattiin ja vaaka näytti nyt 39 kg. Luurangonlaihan tädin paino oli siis kuukaudessa laskenut yhdeksän kiloa. Hoitaja väitti, että täti syö kyllä itse. Kuitenkin jääkaapissa oli usean päivän ateriat joko avaamattomina tai lähes koskemattomina. Vettä on kannussa pöydällä ja lasissa sängyn vierellä, mutta täti ei jaksa kaataa täydestä kannusta, ja lasiin valmiiksi aamulla laitettu oli siinä vielä iltapäivälläkin. 

Ennen lähtöä lakaisin vielä lattiat ja korjasimme roskat. Edellisellä käynnillä pyyhin pölyt kaikkialta, mutta taas pöly peitti olohuoneen kaikki huonekalut. Maksullinen siivous on luvattu kerran kuussa, mutta mitään ei tapahdu. Aamuhoitaja oli pannut pesukoneen päälle, mutta iltapäivähoitajan mukaan pyykki ei ollut vielä valmis. Sitten hoitaja suihkutti tädin,  vaihtoi vaipat, talutti tädin lepäämään ja lähti. Pesukone piippasi ja kun Toinen tarkisti, kävi ilmi, että vesihana oli kiinni. Ei ihme, ettei pyykki ollut peseytynyt. Ennen lähtöämme lauloin tädin kanssa laulun, jota hän sängyllään maaten yritti tapailla. Toinen istui hiljaa tädin kättä pidellen.

Kotimatkalla autossa oli alakuloinen hiljaisuus. Totesimme, että on yritettävä löytää tädille jostain hoitopaikka, ei tällainen kotihoito toimi. 

Olet nuori, fiksu ja kaunis. Sinulla on perhe ja ystäviä. Pyrkyröimättä olet saanut aseman, josta moni ikätoverisi voi vain haaveilla. Sinulla on asemaan liittyvää valtaa ja vastuuta. Siitä seuraa aina myös kritiikkiä, joka on hyvä kuulla ja ottaa opiksi. Olet pääosin onnistunut tehtävässäsi etkä ole antanut periksi, vaikka eteen on tullut tilanteita, joissa olisi voinut käydä uran kannalta huonostikin.

Lähtökohdat ovat olleet omiaan tekemään sinusta henkilön, jonka edesottamuksia seurataan tarkkaan. Tukijoiden joukko on vankka ja uskollinen, mutta sieltäkin löytyy. Valta-aseman liepeillä pyörii aina niitä, joita kutkuttaa mahdollisuus käyttää suosiotasi ja asemaasi hyväksi pahantahtoisesti. Politiikassa, jos missä, tämä on karua todellisuutta. Ei tarvitse olla vainoharhainen, kunhan vain muistaa sen mahdollisuuden.

Ymmärrän, että sinua ja sukupolvesi nuoria aikuisia houkuttaa ajatus ravistella luutuneita instituutioita ja valtarakenteita. Sitä voi tehdä monin tavoin. Et ehkä tietoisesti valinnut yksityistä vapaa-ajanviettoasi sellaiseksi, miksi se nyt muodostui. Media kokee tehtäväkseen paljastaa ja on kärkäs tarttumaan jok’ikiseen tiedonmuruun, joka jostain on tarjolla. Sitä myös kalutaan niin kauan kuin siitä jotain irtoaa.

Sanna, go on! Olet ottanut tehtävän haltuun. Pidä ohjat käsissäsi. Rentoutumisen tapoja voi aina suitsia suuntaan, jossa vastuu ei vaarannu eikä maine rispaannu. Karavaani kulkee parhaiten asialinjalla ja tyhjää haukkuvat koirat jäävät taakse. 

Aika usein se on minulle sunnuntai. Jo lapsuudessa sunnuntai oli pyhäinen päivä, jossa oli ihmeellinen kiireettömyyden tuntu. Se tuli siitä, että isä, joka muutoin askaroi talon pihapiirissä, kauempana tiluksilla, metsässä tai asioillaan keskustassa, istui kaikessa rauhassa kotona keinutuolissaan kirkonmeininkiä kuunnellen. Siihen oli mukava pujahtaa isän polvelle ja joskus jopa nukahtaa rauhalliseen keinuntaan.

Eläkeläisenä sunnuntaini on edelleen hiljentymisen ja levon päivä. Pandemia-aika rajoituksineen opetti etsimään tuttujen tai vieraiden seurakuntien messustriimauksia netistä ja nauttimaan televisio- ja radiojumalanpalveluksista omassa nojatuolissa. Helteiden aikaan keksimme etsiä suoratoistotarjonnasta iltapäivän huviksi hyvän elokuvan kodin ilmastoidussa viileydessä nautittavaksi. Jos sää on sopiva, voi sen  sijaan käydä metsäkävelyllä tai tehdä pienen ajelun lähiseudun maisemiin.

Arkiviikko tarjoaa nykyään kovin vähän ohjelmaa, niinpä siihen sovitellaan lukemisen ja kotipuuhien lomaan lastenlasten ja ystävien tapaamisia tai videopuheluja kauempana asuvien kanssa. Keväällä jo saimme perjantaista toisen viikon odotetuimmista päivistä, kun miniäkulta ehdotti pikkutyttöjen kanssa Vaarilassa tai heillä päin kyläilyä. Siinä on sekin mainio puoli, jota arvostan, että sekä kotiäiti  että isoäiti saavat myös aikuista keskusteluseuraa ajankohtaisista asioista.

Haikeana muistan nyt niitäkin vuosia, kun Esikoisen koulukkaat olivat pieniä ja jaksoimme olla heidän kanssaan joka viikko jonkun iltapäivän ja illan, kun vanhempansa olivat iltatyössään. Enää emme voi sitoutua sillä tavoin avuksi, mutta tärkeää on tavata sekä isoja että pieniä lapsenlapsia. Saamme heiltä iloa ja energiaa. Heitä tavatessa vanhuusvaivat vaikenevat.

…systeemi, nimittäin. Terveyskeskuksen päivystyksessä taannoin käytyäni sain lähetteen laboratoriokokeisiin, ja päivystävä lääkäri varasi omalääkäriltä ajan vastaanotolle kahden viikon päähän. Tilasin laboratorioajan, verinäytteet ja sydänfilmi otettiin ja kotona olen mitannut verenpainetta päivittäin. Nyt kävin kuulemassa mitä mieltä omalääkäri on tuloksista.

Yllätys, yllätys. Siellä oltiin hereillä, tulkittiin tuloksia, rauhoiteltiin, ettei ole hälyttävää muutosta, kerrottiin tilannetta seurattavan. Mittailu jatkuu ja eräs poikkeavista veriarvoista tarkistetaan kolmen kuukauden päästä. Rohkenin valittaa lonkkakivustakin. Lääkäri rusikoi kokeeksi jalkaa niin, että ähkin kivusta. Tätäkin nyt sitten ’seurataan’. Nivelrikko hiipii ikäihmisen kiusaksi, minkä sille mahtaa. Jos on kipeä, ei käy liikkuminen, jos ei liiku, nivelet hyytyy. Näillä mennään.

Mutta pääasia tässä todellisuudessa on, että systeemi pyörii ja sieltä löytyy aina joku, jota kiinnostaa ihmisen selviäminen arjessaan.

Olipa taannoin muuan päivä, kun muistelimme 49 vuoden takaista yhteisen elämänpolkumme ensimmäistä juhlapäivää. On sitä tullut juhlistettua jollakin tavalla vähintäinkin kymmenin vuosin. Päivä alkoi halauksella ja jatkui mihin mentäis syömään -keskustelulla. Tuli mieleen naapurikaupungin vanha kirkko, sen kaunis puisto ja viereinen kahvitupa, josta saa ihanaa italialaistyyppistä ruokaa ja mahtavia pizzoja. Sinne!

Kirkon ovi oli auki, menimme sisään ja siellä hiljaisessa viileydessä tuntui hyvältä olla ihan aloillaan, katsella kattomaalauksia, korkeista ikkunoita heijastuvia säteitä ja alttarin lasimaalausta, joka toivottaa latinaksi: Rauha sinulle. Tämä ei ollut meidän vihkikirkkomme, mutta ystäväpariskunnan, joka ehti vihille kuukautta ennen meitä. Sittemmin olimme olleet täällä konsertissa, jossa esikoispoikamme soitti.

Puistossa puhalteli raikas kesätuuli, hämmenteli hiuksia, taivutteli vanhojen puiden oksia ja suhisi ihanasti lehvästöissä. Ja taivas oli niin sininen, pilvet pumpulia. On hetkiä, näitä, jolloin kaikki on kohdallaan, mitään ei puutu eikä mikään paina. Hetkiä, joihin haluaa unohtua.

Ystäviä ja tuttuja ikätovereita jää tien oheen. Sieltä ja täältä kantautuu suruviestejä, elämän liekki on sammunut, sairaus ja kuolema korjannut satoa. Omakin kulku hidastuu, käy vaikeaksi. Kohta pitää päättää vieläkö jaksaa lähteä joihinkin tapaamisiin, ottaako vielä ohjelmaansa viikoittainen rakas harrastus. Isommat lastenlapset palaavat koulutielleen, pienempi päiväkotiarkeen ja pienin osittain mummin hoiviin, kun äiti palailee työpaikalleen. Kesä käy vähiin, mutta hellii vielä muutamin hellepäivin kuin hyvästiksi.

Sunnuntain kirkollinen teema muistuttaa ihmisen rajallisuudesta. Miten paljon onkaan elämässä oman totuuden käyttämistä mittapuuna toisen elämää arvioitaessa. Erityisesti hengellisyyden asioissa tuntuu olevan niitä, joilla totuus on hallussa vaikkapa monimerkityksellisten raamatunkohtien tulkinnassa. Helposti joutuu harhaoppisten kirjoihin, jos ei voi yhtyä ainoan totuuden miekkaa heiluttavan tulkintoihin eikä tyydy uskossaan varman tarjoamaan totuuteen. Luulisi jo samaa Raamattua siteeraavien kirkkojen ja uskonyhteisöjen lukuisen määrän kertovan, että kyse on pitkälle traditioista ja tulkinnoista. Tarvitaan hengen valoa ymmärryksen yli sanaa lukiessa, ettei lankea ainoan totuuden tietämisen harhaan. Tässä todellisuudessa totuus ja harha kulkevat rinnakkain ja koko elämä on sen opiskelua, miten ne erottaa toisistaan.

Olen lukenut kirjan, joka tuli aika suoraan suojausten läpi ytimeen. Oletettavasti se on elettyä ja koettua tilitystä, siinä sen vahvuus ja myös heikkous. Tarinan nainen on kasvanut perheessä, jossa äidistä ei ole ollut tytön henkisen kasvun tueksi ja isä on väheksynyt sekä äitiä että tytärtä. Nainen ajautuu opiskelijana kansainväliseen uskonnolliseen ryhmään, jonka missiona on viedä evankeliumia ’kaikkeen maailmaan’ – käytännössä aika vaatimattomin tuloksin. Siinä viitekehyksessä hänet valitsee vaimokseen mies, joka on sisäistänyt Raamatulla perustellun opin miehen vastuusta ja vallasta perheessä. Nainen toteaa 20:n vuoden avioliiton jälkeen, ettei koskaan ole miestään rakastanut eikä ymmärrä, miksi hänet valittiin tai miksi suostui valituksi. Kun hän lopulta kykenee ottamaan etäisyyttä, irrottautumaan ja lähtemään yhteisöstä sekä avioliitostaan, häntä koetetaan saada perääntymään sekä puolison että yhteisön voimin. Siitä alkaa pitkä tie ’oman nimen’ löytämiseen.

Tämä ei ole minun tarinani,  mutta se koskettaa, sillä näitä erilaisten uskonyhteisöjen sitomia ihmisiä olen työssäni ja elämässäni kohdannut.  Se koskettaa, sillä hyvää tarkoittaen voidaan jopa tuhota ihmisen elämä. On syvä tragedia, kun ihminen sairastuu alistumalla elämään arvojen mukaan, joita ei koe omikseen eikä pääse elämään omaa elämäänsä.

– Ritva Hellsten   Anna minulle nimi   Aviador Kustannus 2022

Esikoisen koulukkaat ovat mökkeilleet, leireilleet ja matkailleet kesän aikana. Kohta jo koulurutiinit taasen kutsuvat heitä opintojen pariin. Me vanhat toivomme heille intoa ja myötätuulta! Kuopuksen pikkuprinsessat ovat nauttineet täysin rinnoin kesästä, heitä olemme päässeet tapaamaankin.

Oma heinäkuuni, jota sitkeästi kutsun ’lomakuuksi’, on ollut hankaluuksien voittamista. Mistä olen ollut lomalla, kaikenlaisesta täytymisestä; sosiaalisista velvollisuuksista, kotitöistäkin, ystävien tapaamisista ja aikaansaannoksista. Kesän alussa yllätti selkäkipu, sitä parannellessa oli pidettävä taukoa kotijumppaohjelmassa. Yrittäessäni palata liikekannalle, kipeytyivät molemmat lonkat pahan kerran niin, että lopulta olen taas linkuttanut kepin kanssa vain pakolliset liikkumiset. Yksi ja toinen mieliteko ja matka-aie on pitänyt unohtaa. Päivystyksessäkin piti käydä ja siitä sitten seurasi jatkoa. Nelosrokote on nyt saatu, siltä osin olen ajan tasalla, mutta muuten tuntuu kuin olisin tuuliajolla.