Syyssateiden aika on tullut. Yöllä kuulen sateen ropisevan katolle, aamulla piha-aidat ja terassi ovat märkiä ja keinun katoksella on vesilammikko. Jonakin päivänä on tyyntä, toisena päivänä tuuli lennättää koivukujan keltaisia lehtiä. Orava häärii pihatammen oksilla ja keräilee terhoja talven tulon aavistus mielessään.

Syyssunnuntain teema on kiitollisuus. On merkittävää, että mitä vaivalloisemmaksi elämä käy vanhenemisen myötä, sitä kiitollisempi on levolle käydessään kuluneesta päivästä, ja nousee uuteen aamuun taas kiitollisena levon tuomasta virkeydestä. ”Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa.”

Toistuviin liikkumisen ongelmiinsa ja kipuihinsa totutellessaan, ihminen oppii olemaan kiitollinen niistä jaksoista, jolloin on helpompaa. Vaivoistaan voi jopa kiittää siinä mielessä, että jos ne ovatkin usein seurana, eivät ne kuitenkaan estä iloitsemaan elämästä ja hyvistä hetkistä.

  • Tuli mieleen eräs Irja, joka puhui samaan tapaan ja ihailin sitä niin, että kirjoitin yhteen lehteen pienen jutun tästä kiitollisuudesta. Hän sanoi kiittävänsä aamulla heräämisestä ja siitä nivelestä, joka nyt ei ollut kipeä ja monesta muustakin asiasta. Olin melko nuori ja ihmettelin tätä.

    Kommentin jätti Annikki · sunnuntaina 18. syyskuuta @ 14:36

  • Monia nuoruudenaikaisia luuloja ja teoreettisesti omaksuttuja juttuja voi nykyään ihmetellä, kun vanhuus on käsillä. Niinpä se on, että sitten vasta tietää vanhuudesta jotain, kun se on itselle ajankohtainen. Ja muistaa vielä senkin, että vanhuus on hyvin henkilökohtainen juttu sekä faktisesti että kokemuksena.

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 18. syyskuuta @ 18:45

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.