Sunnuntai-iltapäivällä otimme mukaan kahvikorin ja ajoimme tunnin matkan Espoon läntiselle laidalle tervehtimään Tätiä. Siellä hän oli päivystysreissulta kotiin palautettuna sängyssään, silmät kiinni, ehkä unessa. Ateria oli taas avaamattomassa pakkauksessaan keittiön pöydällä. ”Noustaanko syömään, on tuotu ruokaa”, kysyn ja Täti nyökkää. Hänen nousunsa sängystä vaatii jo jalkojen kiepsautuksen laidan yli ja molemmilta puolin auttamista rollaattorin ääreen.
Täti saa kuin saakin syötyä itse annoksesta keitetyn kukkakaalin paloja ja muutaman lusikallisen sienikastiketta. Perunat jäävät. Lasillinen maitoa ja pari pikku lusikallista jälkiruokaa menee myös. Loput laitamme jääkaappiin, jossa on avaamaton ateriapakkaus ennestään, ehkä eilinen. Juomme yhdessä kahvit, yllättäen sitä maistuu puolitoista kupillista ja pieni pala pehmeää puolukkapiirakkaa. Toinen haluaisi kävelyttää Tätiä huoneissa, mutta hän tahtoo vuoteeseen.
Katselen raporttivihosta kommentit päivystysaamun tapahtumista. Luen tarkkaan sairaalasta annetun epikriisin. Vaikuttaa siltä, että lattialle päätyminen ei ole aiheuttanut lisävahinkoja, ja todettu tulehdus on hoidettu asianmukaisesti antibiootilla. Maininta uudesta hoitoisuusarvioinnista on myös kirjattu tehtäväksi. Siivoan keittiötä ja sitten istun Tädin vuoteen luo. ”Lauletaanko?”, kysyn. Täti tarttuu kädestäni, kurottuu silittämään poskeani. Silmät kyyneltyvät. Laulamme muutamia tuttuja hengellisiä säkeistöjä, jotka muistamme ulkoa. – Niin pieneksi käy viimein elämä ja siitäkin kiitämme niin kauan kuin aikaa on.