Kauniin syyssunnuntain iltapuolella läksin Toiseni kanssa tutuille kävelyreiteille. Kahden metsikön läpi kulku sävähdytti lehtipuiden vahvan syysväripaletin elämyksellä. Pitkään vaivannut lonkkakipu on hiljakseen häipynyt, mutta nyt ilmaantui saman jalan polveen liikekipua, joka pakotti lyhentämään aiottua lenkkiä.

Talon yhteiseen pihaan tultuamme istuimme vielä hetkeksi keinuun. Ja siihen saimme syksyn riipaisevimman elämyshetken: sinitaivaan yli etelää kohti hulmusivat lukuisat pitkät kurkiaurat hyvästellen kesämaansa maisemat ja jättäen meidät haikeaan ikävään. Vieläkö tapaamme…

Yhtä ja toista asiaa olen tässä, nyt jo keväästä syksyyn jatkuneessa Putinin aloittamassa sodassa Ukrainaa vastaan ihmetellyt, suorastaan äimistellyt. Ensiksi miten rauhassa Eurooppa ja läntinen maailma katseli sivusta, kun Venäjä marssitti  järein asein varustettuja joukkoja Valkovenäjälle ja koko Ukrainan Venäjän puoleiselle rajalle sotaharjoitusten nimikkeellä. Ukraina oli hereillä, oli ollut viimeistään 2014 lähtien, kun Krim oli muljautettu keneltäkään kysymättä Ukrainalta osaksi Venäjää, mutta Eurooppa uinui hyväuskoisen unta.

Toisekseen mitä ihmeen tallukkaväkeä venäläiset ovat? Eivät kyseenalaista mitään. Kukaan ei pane vastaan, kun yksi suuruudenhullu poliittinen johtaja sorvaa lait ja asetukset itsevaltaisesti mieleisikseen. Muutamat toisinajattelijat pitivät henkensä kaupalla ääntä siitä, mitä maassa oikeasti tapahtuu. Heitä myrkytetään ja toimitetaan vankiloihin. Kansaa on jo pitkään sumutettu valheellisella propagandalla ja yhä se uinailee sumussa silmin, tulpat korvissa ja suu supussa. Herätkää! Tehkää jotain! Ja mitä ihmettä, kun Putin julistaa ”osittaisen liikekannallepanon” saadakseen huonosti onnistuneelle sotaretkelle volyymia – nämä uljaat reservin sotilaat säntäävätkin pakoon!

Äimistyneenä saa seurata, miten nyt sotaa käydään. Ollaan tekevinään tulitaukoja ja sopimuksia, jotka rikotaan saman tien. Ihmisten asuintalot, koulut ja sairaalat tuntuvat olevan tykistötulen ja ohjusten pääkohteita. Siviiliväestöä tapetaan ja kidutetaan, ryövätään kaikki hyödyllinen, mikä irti saadaan. Voiko tätä kutsua edes oikeaksi sodaksi, paremminkin mieltä vailla olevien terroriksi.

On ihmeiden ihme, miten ukrainalaiset pysyvät rauhallisina hävityksen keskellä, taistelevat sitkeästi ja jaksavat vielä uskoa voittavansa sodan ylivoimaista vihollista vastaan. Tuolla mentaliteetilla se voi olla jopa mahdollista, jos Eurooppa ja länsimaat puolestaan pysyvät lupauksessaan toimittaa ase- ja toimeentuloapua sekä tarjota pakolaisille turvaa.

Sopii ihmetellä sitäkin, miten avuton ja hampaaton on kaikkia maailman valtioita yhdistämään perustettu UN, Yhdistyneet Kansakunnat. Paljon on puhetta, vähän tekoja, vielä vähemmän aikaansaannoksia. Ja sama on kaikkialla, ihmisten yksityisessäkin elämässä: seuraillaan sivusta, puhutaan ja päivitellään, kun muuhun ei kyetä.

Tänään katselin televisiosta mahtavinta hautajaisnäytelmää, jota koko elämäni aikana olen nähnyt. Voi vain kuvitella miten paljon työtä kaiken tuon järjestely on vaatinut, vaikka tapahtuman suunnitelmat ovat olleet ennakkoon valmiina. Ihan halpaakaan tämän luokan seremoniat eivät ole valtiolle eikä omaisille. Voimakkaan punaisen kulkueiden seremoniapuvuissa ja arkun peittävässä lipussa sanottiin korostavan majesteetille osoitettavaa kunnioitusta. Briteille pidetyn ja arvostetun kuningattaren kuolemaa seuranneet tapahtumat ovat olleet myös tunteikasta ja yhteisöllistä kansallistunnetta kohottavaa. Täältä kauempaa katsoen liikutuin yhdessä kuningas Charles III:nnen kanssa, kun muistotilaisuuden kirkontäyteinen yleisö lauloi kansallishymniä uusin sanoin ’God Save the King’ ja tv-kamera näytti kruununperillisen kyyneltyvät silmät.

Paikallinen arkkipiispa lainasi puheessaan evergreeniä ’We’ll Meet Again’. Tasavaltalaisena tulin miettineeksi, josko tapaamme ’tuolla puolen Jordan-virran’, kun emme tavanneet tälläkään puolen, ja kulkeekohan Elisabet taivaallisissa puutarhoissa kruunu päässä ja käsilaukku muassaan enkelihovin ympäröimänä.

Sunnuntai-iltapäivällä otimme mukaan kahvikorin ja ajoimme tunnin matkan Espoon läntiselle laidalle tervehtimään Tätiä. Siellä hän oli päivystysreissulta kotiin palautettuna sängyssään, silmät kiinni, ehkä unessa. Ateria oli taas avaamattomassa pakkauksessaan keittiön pöydällä. ”Noustaanko syömään, on tuotu ruokaa”, kysyn ja Täti nyökkää. Hänen nousunsa sängystä vaatii jo jalkojen kiepsautuksen laidan yli ja molemmilta puolin auttamista rollaattorin ääreen.

Täti saa kuin saakin syötyä itse annoksesta keitetyn kukkakaalin paloja ja muutaman lusikallisen sienikastiketta. Perunat jäävät. Lasillinen maitoa ja pari pikku lusikallista jälkiruokaa menee myös. Loput laitamme jääkaappiin, jossa on avaamaton ateriapakkaus ennestään, ehkä eilinen. Juomme yhdessä kahvit, yllättäen sitä maistuu puolitoista kupillista ja pieni pala pehmeää puolukkapiirakkaa. Toinen haluaisi kävelyttää Tätiä huoneissa, mutta hän tahtoo vuoteeseen.

Katselen raporttivihosta kommentit päivystysaamun tapahtumista. Luen tarkkaan sairaalasta annetun epikriisin. Vaikuttaa siltä, että lattialle päätyminen ei ole aiheuttanut lisävahinkoja, ja todettu tulehdus on hoidettu asianmukaisesti antibiootilla. Maininta uudesta hoitoisuusarvioinnista on myös kirjattu tehtäväksi. Siivoan keittiötä ja sitten istun Tädin vuoteen luo. ”Lauletaanko?”, kysyn. Täti tarttuu kädestäni, kurottuu silittämään poskeani. Silmät kyyneltyvät. Laulamme muutamia tuttuja hengellisiä säkeistöjä, jotka muistamme ulkoa. – Niin pieneksi käy viimein elämä ja siitäkin kiitämme niin kauan kuin aikaa on.

Syyssateiden aika on tullut. Yöllä kuulen sateen ropisevan katolle, aamulla piha-aidat ja terassi ovat märkiä ja keinun katoksella on vesilammikko. Jonakin päivänä on tyyntä, toisena päivänä tuuli lennättää koivukujan keltaisia lehtiä. Orava häärii pihatammen oksilla ja keräilee terhoja talven tulon aavistus mielessään.

Syyssunnuntain teema on kiitollisuus. On merkittävää, että mitä vaivalloisemmaksi elämä käy vanhenemisen myötä, sitä kiitollisempi on levolle käydessään kuluneesta päivästä, ja nousee uuteen aamuun taas kiitollisena levon tuomasta virkeydestä. ”Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa.”

Toistuviin liikkumisen ongelmiinsa ja kipuihinsa totutellessaan, ihminen oppii olemaan kiitollinen niistä jaksoista, jolloin on helpompaa. Vaivoistaan voi jopa kiittää siinä mielessä, että jos ne ovatkin usein seurana, eivät ne kuitenkaan estä iloitsemaan elämästä ja hyvistä hetkistä.

Kuningataräiditkin lähtevät, kun äitien aika on mennä pois. Poika on ehtinyt harmaantua tätä päivää odotellessaan. Viimein hän pääsee paikalleen ja jatkaa tehtävässä, koska niin säädetty. Monarkia ei huoju, ei ainakaan vielä. On se kyllä monta osumaa saanut vuosien varrella, mutta historia on pitkä ja ura syvä ihmisten mielissä.

Me Suomen sotien jälkeisten suurten ikäluokkien harmaantuneet lapset olemme eläneet Britannian, Ruotsin, Tanskan ja Norjan kruunupäiden ympäröiminä. Jo lapsuudestamme olemme tulleet tietämään Kuningatar Elisabet II:n perheen, seuranneet prinssien ja prinsessojen kasvua, avioliittoja, eroja ja rakkaussuruja median välityksellä. Lienee ymmärrettävää, että meille Brittiläisen Kansainyhteisön majesteetti on ollut oikeastaan koko maailman mahtavin kuningatar. Kruununperillinen ei ehdi koskaan sellaiseen asemaan kuin äitinsä oli.

Näinä päivinä nähtiin mediassa kuninkaan ottavan arvokkaasti vastaan tehtävänsä. Saamme seurata kansan osoittamaa surua ja kunnioitusta. Hiljennymme saattamaan kuningatarta haudan lepoon. Ja tulemme näkemään myös kuningas Charles III:n kruunajaiset. Hetkeksi siirtyy Venäjän ja Ukrainan sota taustalle. Toisaalla tykeillä ammutaan taivaalle kunnialaukauksia hallitsijalle – toisaalla tykit moukaroivat kansaa, joka halusi vain elää rauhassa.

Pakkaan yhden-yön-laukkuni ja Toinen vie minut vajaan tunnin matkan päähän kotoa tapaamaan opiskelutovereita. Paikalla käy ilmi, että meitä on koolla kymmenen. Tila on vanha Kehräämö, teollisuushalli, joka on täynnään pikku liikkeitä, kuntosali, tanssisali, ravintola ja pieni hotelli, kirppis, useita käsityö- ja lahjatavaraliikkeitä. Niitä nuohottuamme ja lounastettuamme ravintolassa majoitumme erikoisimpaan hotelliin ikinä: kukin nukkuu omassa teltan kokoisessa ja mallisessa mökissä, jotka on pystytetty avoimen tilan halkaisevan kujan kahta puolta. 

Olemme kokoontuneet lähes joka syksy eri paikassa suunnilleen samalla joukolla. Kuulumisten jakaminen on oleellinen osa ja usein on joku teema, josta keskustellaan. Toisinaan keskustelu jää mieleen antoisana, aika ajoin hajoaa yleiseksi kalabaliikiksi. Tällä kertaa oli teemana Vanhuus, josta ’vaivain vaikerruksen’ ohella onnistuttiin saamaan muutakin irti. Tällä joukolla on mahdollisuus löytää huumorin pilkettäkin vakavien juttujen oheen.  

Seuraavana aamuna hyvästelen toverijoukon, joka jatkaa vielä taidenäyttelyyn lähistölle. Toinen noutaa minut ja ajamme parin tunnin matkan toiseen suuntaan. Siellä hautausmaalla käynnin jälkeen käymme syömässä lounaan ja ajelemme tällä kertaa silmäilemässä Toisen lapsuusmaisemia kaupungin laidalla. Reilun kolmen tunnin päästä olemme taas kotona.

Tällä välin Tädin asioita on setvitty päivystysosastolla. Hän ei kuulemma pysy jaloillaan, veriarvot ovat kyllä kohdillaan, mutta sitten paljastuu tulehdus, jota on lääkittävä antibiootilla. Kaupungin sairaalaan paikkaa ei löydy, joten Täti palautetaan kotiinsa. – Huoh. – Toisen pyytämänä hoitopaikka-arviointi liitetään selvitettävien asioiden listaan. Saa nähdä tehdäänkö se, ja jos tehdään, niin milloin.

Vastuuhoitaja soittaa puolen päivän aikaan, että Täti on viety ison sairaalan päivystykseen. Aamuhoitaja löysi kotoa lattialta. Oli ollut vaikea päästä sisälle, kun täti oli kaatunut sisäoven eteen. Toinen soitti sairaalaan ja pyysi päivystykseen. Ei toivoakaan saada ketään puhelimeen sieltä, oli vastaus. Ruuhka on sitä luokkaa. Ja omaisilta pääsy evätty.
Siellä jossain Täti, valkotukka, yksin sairaan maailman kaaoksessa. Sydäntä koskee.

Tuli sillä tavoin sopivasti tuulenvireinen päivä vaatehuoneen inventaarioon, että saatiin vaatteet pihaan narulle päiväksi. Saman tien voitiin imuroida sekä pyyhkiä seinät ja lattia. Tuuletuspäivä ilahduttaakin garderobin hulmahdellessa narulla kaikissa väreissään.

Tässä elämänvaiheessa on syytä tarkastella muutoinkin mitä kaikkea kaapeissa on. Muisto-osastoa, jota ei enää käytetä, on vielä yllättävän runsaasti. Äidin vihkipuku, sotavuosina veljenvaimolta kierrätetty sekä serkulta saatu valkea rippimekkoni ovat jo tummuneet alkuperäisestä väristään. Israelin matkalla Jerikosta ostettu kultalangoin kirjailtu arabinaisen vaate palveli 1970-luvun seurakuntatyövuosina aiheeseen liittyvien musiikkiesitysten asuna. Anopilta saatu kansallispuku sai palvella kymmenen vuotta samassa tarkoituksessa ja on nyt muistojoukon jatkeena. Diakonissan musta juhlapuku näyttää kulahtaneelta, sitä tarvittiin aikansa kirkollisissa juhlatilanteissa. Kun saumat eivät enää antaneet periksi, uutta en katsonut tarvitsevani. Toisen laadukas ykkösmusta ja muutama takki ovat niin väljiä, että päätyvät nyt kiertoon.  

Pyysin Toistani pukemaan samettisen vihkipukunsa tummansinisen takin ja seisomaan oman pitkän laahuspukuni viereen.  Hän on työvuosistaan sen verran hoikistunut, että takki sopii kuin valettu. Päivästä, jona asuja käytettiin, on reilut 49 vuotta. Niinkö se on, että muistojen garderobi päätyy kaatopaikalle, kun aikamme täyttyy.

Helena Sinervo   Meri Requiem   runoja    Otava 2022

Sinervo on 1961 syntynyt Finlandia-palkittu runoilija, kirjailija ja suomentaja. Arvostuksesta kertoo myös Aleksis Kiven rahaston elämäntyöpalkinto. Meri Requiem on Sinervon 12. runokokoelma, jota luonnehditaan sielunmessuksi merelle. Meri sekä fyysisenä että Runojen merenä, eroottisen rakkaudenkin elementtinä kiehtoo ja inspiroi Sinervoa. Kirjan ulkoasu on poikkeuksellisen viehättävä, Piia Ahon käsialaa. – Vaikutuin näistä runoista kohta kirjan avattuani. Tässä luodaan runoudelle uutta kieltä! Sinervo leikkii onomatopoeettisilla mielleyhtymillä ja ajatus seikkailee huikeissa sfääreissä runollisen sävelkorvan luomissa sointuvissa kuvioissa.

”Haahuilin alasti huoneistossa. / Haahuilin suurten kuusten seurassa. / Ajattelin, että nuokin puut joku omistaa ja myy, mieletöntä. / Sanonpa teille, että koko ajan oli kuin sarabande olisi soinut, / kuin meri olisi kutsunut luokseen neulasten hitaan virran / kuin trillien ansalangat ja lassot olisivat metsästäneet minua, / kuin olisi ollut mahdollista paeta vain muuttumalla puuksi, / istuttaa johtosolukkoa, nilaa ja jälttä kaarnoittuvan ihon alle. / Ja päätyä ennen pitkää kiinalaiseen sellukattilaan. / En ole koskaan ollut yhtä vanki kuin teidän suoratoistossanne. ”

*

Anja Snellman   Kaikki minun isäni   WSOY 2021

Kirjailija on julkaissut Kaurasen nimellä kymmenen romaania ja sen jälkeen Snellmanina vielä 29. Ihan kaikkia en ole lukenut, mutta olen pitänyt kirjailijaa paitsi tuotteliaana myös taitavana ja rohkeasti omaäänisenä. Tämä viimeisin kertailee ja analysoi isä-teeman kautta kirjailijan isäsuhdetta ja miessuhteita.   – Tässä tuli useaan otteeseen mieleen aiemmat romaanit, joista muistumia on mukana. Jollakin tavalla kirja tuotti hienoisen pettymyksen, myös ilmeisen hybriksen takia ja suoranaisen isävihan ilmeellään.

*

Uusi alku   Elämä kulkutaudin muuttamassa maailmassa    Kirjapaja 2022

Piispa Teemu Laajasalo on toimittanut pienimuotoisen kokoelman erilaisten ammattilaisten ja vaikuttajien näkemyksistä pandemiavuosien ajasta tähän mennessä. Ajatuksiaan tuovat esille mm. Suomen Ulkopoliittisen instituutin pääjohtaja Mika Aaltola, poliisineuvos Lasse Aapio, HUS-alueen sairaanhoitojohtaja Matti Holi, yrittäjä Jari Sarasvuo, näyttelijä Iina Kuustonen, laulaja Antti Tuisku.   – Kukin vastasi näkökulmastaan samoihin kysymyksiin. Erojakin kävi ilmi, mutta myös samana koettua kriisin yhdistävää vaikutusta kansaan ja ymmärrystä heikoimpien tukemisesta ja varjelemisesta. 

*

Anne Mattsson   Irja Askola, Elämäkerta   Kirjapaja 2021 (2.painos)

Valt.lis. Anne Mattsson on tehnyt Irja Askolan tiestä Suomen ev.lut. kirkon ensimmäiseksi naispiispaksi  osuvan, tarkan ja sävykkään elämänkerran. Piispa Irjan tarina ansaitsee ehdottomasti tulla kerrotuksi, niin paljon hän on vaikuttanut ekumenian areenalla, ainutlaatuisella ja lämpimällä tavallaan kohdata ihmisiä ja näyttämällä kaavoihinsa kangistuneen piispakunnan keskuudessa avaran armon teologian elävää esimerkkiä. Hän on ollut tienraivaaja kirkossamme monella tavalla, myös vanhoillisten kirkon jäsenten avoimen arvostelun kohtaamisessa. Irja-piispa on kunnioitettava ja rakastettu ihminen, joka on saanut osansa paitsi pandemian alkuvaiheen ärhäkkään virukseen sairastumisesta, myös aikamme sairaan ilmiön, sosiaalisen vihapostin ryöpystä.  – Kiinnostuin Askolan persoonasta jo varhain hänen runojensa kautta. Se on ollut hänelle ominainen ilmaisumuoto pitkin elämänsä kaarta. Runoissaan hän tulee lähelle kirkon naisia, tueksi ja esikuvaksi.

*

Veera Ikonen   Pimeässä syttyy majakka   WSOY 2022

1975 syntynyt helsinkiläinen käsikirjoittaja, ohjaaja ja tuottaja Veera Ikonen on julkaissut esikoisromaaninsa, joka pohjautuu hänen omaan kokemukseensa lapsen menettämisestä.  – Miten hieno ja kaunis kirja musertavasta surusta, kaipauksesta ja pienin askelin löytyvästä polusta takaisin elämään.

*

Satu Strömberg   Ujo diiva   Ritva Auvisen elämäkerta   Avain 2022

Kotimaisten oopperalaulajien joukossa on vain yksi Ritva Auvinen. Hänen luonnonlahjansa, äänimateriaali ja tulkintakyky ovat olleet ainutlaatuisia. Myös hänen tiensä laulajattareksi kulki ihan omaa polkuaan.  Harvapa sopraano esiintyy upeasti vielä 80-vuotisjuhlissaan, kun normaalisti ooppera laittaa sopraanonsa 50 v täytettyä eläkkeelle.  – Monelle Ritva Auvinen on ollut ihailtu esikuva, rohkeana oman tiensä kulkijana ja tinkimättömänä taiteilijana. Elämäkerran kokoaja on kyllä toistanut monia asioita ja livahtanut siellä täällä aidan matalimmasta kohdasta, mutta joka tapauksessa henkilönä ja taiteilijana Ritva Auvinen on ansainnut elämäkertansa.  

*

Anni Kytömäki   Margarita   Gummerus 2020

Kytömäki on yksi mielenkiintoisimmista nykykirjailijoistamme. Hän on 1980 syntynyt hämeenkyröläinen. Hänet palkittiin 2020 Finlandia-palkinnolla romaanistaan Margarita. Esikoisromaani Kultarinta oli jo ehdokkaana palkinnonsaajaksi 2014. Kirjailijan uraa kuvaavat monet kirjallisuuspalkinnot pitkin matkaa. Tässä palkinnon voittaneessa romaanissa kerrotaan Senni Margarita Sarakorven tarina 1900-luvun puolivälin paikkeilta, jolloin hän toimi kylpylässä isänsä kouluttamana hierojana ja myöhemmin opiskeli lääkintävoimistelijaksi. Sennillä oli poikkeuksellisen voimakas luontosuhde.  – Romaani oli minulle paitsi ammatillisesti ja ajankuvaltaan kiinnostava, myös erittäin antoisa luontotiedoiltaan. Kytömäen vahvuus ovat tarkat henkilökuvat ja upeat luonnonkuvaukset, joissa hänen sävykäs kielensä ja yllätyksiä tarjoava kertomisen tapansa ihastuttaa lukijaa.

*

Annamari Marttinen    Tässä meillä on kaikki nyt   Tammi 2019

Marttisen viimeisin romaani kertoo eronneen naisen suhteista, joista tuorein on turvapaikkaa hakeneen venäläismiehen kanssa syntynyt. Turvapaikan hakuperuste on miehen uskonto, hän kuuluu Jehovan todistajiin, joiden toiminta on Venäjällä kielletty rikoslain nojalla. Naisen ystävät ja vanhemmat suhtautuvat asiaan jyrkän negatiivisesti. Romaani kuvailee naisen kokemaa sisäistä ristiriitaa perusteellisesti. Ratkaisu avautuu ja yllättää.  – Marttisen tyyli ja teksti ei erityisesti ihastuta, mutta aiheeseen on paneuduttu huolella, ja rakastuneen parin tunnelmia kuvattu voimakkain sävyin.

*

Jukka Viikilä   Taivaallinen vastaanotto   Otava 2021

Viikilä sai esikoisestaan (2016) heti Finlandia-palkinnon, ja tämä toinen teos, viisi vuotta myöhemmin samoin. Tyyli ei ole muuttunut, pikemminkin jalostunut omanlaiseensa suuntaan. Tämäkään teos ei ole perinteinen romaani, pikemminkin tekijänsä omien sanojen mukaan eräänlainen ”himmeli”, pienistä osasista koostuva kokonaisuus.   – ’Himmeli’ on mielestäni varsin osuva määritelmä teoksen omaperäiselle rakenteelle. Kestää jonkin aikaa alusta saada kiinni ideasta, mutta hyvä imu tekstissä pitää lukijan alusta asti otteessaan. Minua kiehtoi se mitä sanotaan ja miten – ja millä tavoin tekstikatkelmat alkavat liittyä toisiinsa ja puhutella lukijaa. Viikilä osaa – ja tietää ärsyttävän hyvin sen itsekin. Jos turhaa sanaripulia ja  ryteikköä olisi raivattu sieltä täältä vähän innokkaammin, tekstin kauneus pääsisi huikaisemaan.   

*

Elina Annola   Kunnes kukkivat puut   Bazar 2022

Annolan esikoisromaani kuvaa nuoren opettajan suhdekiemuroita ja omaa sekä suvulta siirtyvää ahdistusta, joka johtaa taloudellisiin ongelmiin ja lopulta psykiatriseen hoitoon.  – Kirjoittajalla on taito kehittää ahdistava tunnelma suorastaan piinaavaan huippuun. Tarina on raju kuva siitä, miten itsensä voi kadottaa riippuvuuteen parisuhteessa, ystäväsuhteessa tai nettiyhteisöjen syövereissä.    

*

Katja Kallio   Tämä läpinäkyvä sydän   Otava 2021

Katja Kallion tyyli on letkeä ja kieli kirjallisesti rikasta. Tämä läpinäkyvä sydän sijoittuu sotavuosille, jolloin venäläiset lähtivät Hangosta ja jättivät sinisiksi maalaamansa talot ja entiset suomalaiset omistajat etsivät kotinsa, siivosivat ja maalasivat uusiksi. Saksalaiskomppania tuli paikalle ja venäläisille sotavangeille perustettiin leiri. Perheen kolme tytärtä löysivät kukin rakkauden, yksi venäläiseen sotavankiin, toinen saksalaiseen upseeriin ja kolmas etsi itseään naisen ystävänä.   –  Pidän Katja Kallion kirjoitustyylistä ja rohkeasta heittäytymisestä historian tarinoiden pariin. Tämäkin romaani herätti eloon mielikuvia sota-ajan selviytymisestä naisten näkökulmasta kiinnostavalla tavalla.   

*

Don de Lillo   Hiljaisuus   suom. Helene Butzow    Tammi 2022

Don de Lillo (s. 1936) on Yhdysvalloissa palkittu ja arvostettu kirjailija. ”Paranoian ja turmion airut, joka ymmärtää ajan hengen”, luonnehtii New York Times kirjailijaa. ”Hiljaisuus on puhdasverinen katastrofiromaani, joka muistuttaa meitä siitä, että joskus elämä voi muuttua niin kiinnostavaksi, että unohdamme pelätä”.   –  Kirjailija ratsastaa Albert Einsteinin ajatuksilla ja ennustuksilla kuvatessaan teknologian romahduksen jälkeistä maailmaa muutaman ihmisen hetkellisen kohtaamisen kautta. Kuvaus on siinä määrin hyytävää, että lukija toivoo heräävänsä pahasta unesta ja laskee kirjan helpottuneena käsistään. Millaista olisi maailman hiljaisuus, kun kaikki ääntä ja kuvaa tuottava teknologia olisi mykistynyt?

*

Quynh Tran    Varjo ja viileys  suom. Outi Menna   Teos & Förlaget 2021

1989 Vietnamissa syntynyt poika tuli perheineen aluksi Suomeen, länsirannikon ruotsinkieliselle alueelle, josta aikuistuttuaan muutti Ruotsiin opiskelemaan ja asuu nykyään Malmössä.  Romaani kuvaa äidin ja kahden kasvuikäisen pojan perheen asettumista Suomeen ja sopeutumista ilmastoltaan sekä kulttuuriltaan täysin erilaiseen yhteiskuntaan.   – Kirjan tekee mielenkiintoiseksi toisaalta juuri tuo erilaisuus ja myös se, minkälaisena keskenkasvuisen pojan silmin suomalainen elämänmuoto näyttäytyy. Kirjailijalla on kyky loihtia tapahtumiin ja tunnelmiin yksityiskohtien ja värien runsautta.

*

Jouko Liehu  Heidi Liehu   Päivieni loppuun asti   Sphinx 2021

Rovasti Jouko Liehun (1936-2008) omaelämäkerta täydennettynä hänen tyttärensä filosofian tohtori ja kirjailija Heidi Liehun esi- ja jälkisanoin on kiehtova rakkaustarina perheestä, jossa runoilija Rakel Liehu on toisena keskushenkilönä. Kirjassa on reilut 500 sivua ja kaksi kuvaliitettä.    – Liehun perheen sukutarina oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja koskettava lukukokemus – ainakin kirkollisen elämän tuntevalle lukijalle.  Itse olen jo varhain mieltynyt myös Rakel Liehun runoteoksiin, joita olen hankkinut omaan kirjastoonikin. Myöhemmin olen tutustunut myös tyttären, Heidi Liehun runouteen. Kirja on antoisa myös erityislaatuisen perheen pappi-isän päiväkirjateksteistä koottuna elämäntarinana. Jouko-isän suvun juuret ovat Vienan Karjalasta, mikä seikka on vaikuttanut hänen persoonallisuutensa laatuun. Tyttären jälkipuheessa on hiukan ylitunteellista makua, joka pyrkii korostamaan isän ja tyttären mystistä yhteyttä ja surun syvyyttä.

***