Kun menet tapaamaan ystävää, jonka kanssa olet ollut kasvokkain viimeksi ennen pandemiaa, voit ymmärtää, millä tavalla tuo maailmanlaajuinen virusepidemia on jakanut ajan kahtia, ’ennen ja jälkeen’. Paljon on muuttunut, paitsi ihmisten omassa voinnissa ja elämässä, myös ympärillä. Tuntuu hyvältä halata pitkät ikävät pois, katsoa eläviä kasvoja, jotka kertovat niin paljon enemmän kuin videopuhelussa tai kännykkäkameran kuvassa.

Muistamme hyvin, kuinka alkuun puhuttiin ääni väristen, miten meidän on suojeltava ’haurainta’ osaa väestöä tartunnalta. Se merkitsi iäkkäitä ja ikääntyviä, joilla on yleensä joidenkin kroonisten sairauksien vuoksi alentunut vastustuskyky. Varoiteltiin ihmisjoukoista, välttämään paikkoja, joissa oli paljon väkeä koolla. Kehotettiin suojautumaan itse, pitämään välimatkaa, pysymään enimmäkseen kotona. Näin tehtiinkin.

Tänään istuin lähijunassa ja katselin puolen tunnin meno- ja tulomatkan ajan syksyisen luonnon väriloistoa. Näin kaiken kuin ensimmäistä kertaa. Miten paljon rakennetaan uutta, korjataan vanhaa taajamissa. Miten paljon on jo uusittu. On kuin kaupungit olisivat pesseet kasvonsa ja pukeutuneet uusiin, muodikkaisiin vaateparsiin. Lähijunat kulkivat minuutilleen aikataulun mukaan. Kellään ei ollut kasvosuojusta, kun keskipäivän aikaan oli niin vähän väkeä liikkeellä, että tilaa oli olla vapaasti.

Senkin tajusin selkeästi, että minulla ei ole enää kiire mihinkään, en juokse minkään joukon tai tapahtuman perään. Vuosikymmenten aikataulutettu elämä on ohi. Nyt on aikaa ja varaa kävellä, väistellä, antaa toisten mennä. Voi päästää irti elämysten hamuamisesta, pysähtyä nähdäkseen tarkemmin, tunteakseen tuulen kosketuksen kasvoilla.

  • Eläkkeellä olossa on hienointa juuri tuo, että ei ole kiire eikä ole aikatauluja. Kun yli neljäkymmentä vuotta on ollut kalenterin ja kellon komennossa, en ole enää halunnut mitään harrastuksiakaan jonne pitäisi mennä tietyllä kellonlyömällä.

    Kommentin jätti seita · tiistaina 11. lokakuuta @ 17:05

  • Minulla on jäljellä tasan yksi pitkäaikainen harrastus, joka tapahtuu tiettynä päivänä kerran viikossa samaan aikaan: kuoroharjoitus. Kun olen nuorempana harrastanut nimenomaan klassista laulua, aina konservatoriotutkintoon asti, tämä on jäänne siitä. Jotain mitä osaan, mikä ei vaadi vaan antaa, hoitaa sisintä minua. Se riittää nyt.
    Kiitos Seita ihanasta luontoblogistasi, jota luen aina, mutta en enää saa kommentoitua.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 12. lokakuuta @ 18:33

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.