On ollut vaihtelevaa syyssäätä, ajoittain taivaalla vyöryy valtavia mustia pilvilauttoja, toisinaan aurinko pilkahtelee pilvien raoista ja saattaa jopa paistella iloisesti koko päivän. Sitten on taas tasaisen harmaata, ajoittain tihkuttaen hienonhienoa sadetta. Sääennusteissa ovat alkaneet huomautella hallasta ja yöpakkasista ja varoitella aamuliukkaudesta. Pyhäinpäivä lähestyy – ja marraskuu. Mietimme lähtöä suvun haudoilla käymään matkan päähän, ja Toinen siksi myös pitäisikö vaihtaa jo talvirenkaat.  Kesäaika päättyy reilun viikon päästä, ja keväällä lainattu tunti palautetaan paikalleen talveksi.

Ennen muinoin Kotiliedessä oli palsta, jonka otsikkona oli ytimekkäästi: Nyt on aika. Siinä muistuteltiin vuodenaikapuuhista ja muista ajankohtaisista. Syksyisin on paljon aikaan kuuluvia töitä, sadonkorjuuta puutarhoissa, istutusten talvikuntoon laittamista pihoilla, lehtien haravointia, ikkunain pesua ja vaatehuoltoa kodissa. Joku säilöö, toinen siivoaa. Ruokalista elää vuodenaikojen antimista, paljon on kasviksia ja kalaa, marjoja ja sieniä ahkerien käsien ansiosta tuotavana omaan pöytään tai torille niiden saataville, jotka eivät pääse luonnon antimia itse poimimaan.

Sotauutisten ja energiahuolien keskellä on aika myös siivota mielestä musta pessimismi ja ponnistella aina vain askel kerrallaan eteenpäin – menneisiin aikoihin takertumatta. Huomenna voi olla hyvä päivä!

Eilinen päivä muodostui erääksi niistä, joita joskus on: kun mikään ei mene käsikirjoituksen mukaan. Valmistauduimme lähtemään Tädin luo syntymäpäivätervehdykselle, kahvikorissa kakkua ja ruusukimppu mukanamme. Tunnin ajomatkasta oli jäljellä viitisen minuuttia, kun toinen takarengas pamahti, ja auton hälytysjärjestelmä reagoi varoitusvaloin. Kehätiellä ei ole ihan yksinkertaista pysähtyä tutkimaan tilannetta, joten Toinen päätti ajaa perille.

Täti oli nukkumassa. Kesti tovin, että hän tajusi keitä me olimme ja miksi olimme tulleet häntä tervehtimään. Posti oli tuonut hänelle kaksi korttia kaukaisemmilta sukulaisilta, niitä tutkimme yhdessä ja useaan kertaan Täti päivitteli vuosiensa määrää (99): onko tuo totta? Kahvi oli ’aika vahvaa’, kuten aina, mutta se ja kakku maistuivat. Otimme muutaman kuvan ja kerroimme lähettävämme kuvan suvun vanhimmasta niille, jotka häntä muistivat. Täti halusi kahvin juotuaan takaisin vuoteeseen. Tiskasin astiat ja kirjoitin käynnistämme raporttivihkoon. Sillä välin Toinen istui Tädin vieressä ja näytti huoneistossa esillä olevia valokuvia kysellen, ketä niissä on. Täti muisti lapsuusperheensä henkilöt, mutta vanhuusvuosina solmitun ja lyhyeksi jääneen avioliiton puoliso oli jo unohtunut. Sitten istuin puolestani Tädin luona laulaen hänelle muutamia tuttuja virsiä. Sillä välin Toinen tutki autoasiaa.

Olimme saaneet viestin Tädin naapurilta, että asunnon alapuolella oleva asukas oli kertonut öisin yläpuoleltaan kuuluvasta valituksesta. Huolestuimme tietysti, onko Tädillä mahdollisesti kipuja. Kävimme puhuttamassa alapuolen asukasta, kerroimme Tädin tilanteesta ja kiitimme, että hän oli kertonut. Toinen sanoi soittavansa sosterin viranomaiselle tästä.

Autolle palatessa Toinen oli jo hakenut lähimmän merkkikorjaamon osoitteen ja ajoi suoraan sinne. Takapyörän kumi oli ihan lytyssä. Odottelimme liikkeessä tunnin verran, että huolto löysi välin, jossa pystyi vaihtamaan renkaan. Saimme myös tietää miksi rengas oli räjähtänyt. Keväällä oman kaupungin merkkikorjaamossa vaihdetut kesärenkaat oli asennettu väärin. Miten voi olla mahdollista, ällistyimme, Toinen pohtii nyt reklamaatiota merkkikorjaamolle. Entä jos olisimme suistuneet tieltä, aiheuttaneet muille onnettomuuden tai loukkaantuneet!

Odottelun aikana puhelimeni soi, en tunnistanut numeroa ja mietin vastaanko. Onneksi päätin vastata, sillä toisessa päässä oli opiskeluaikaisesta ystävistäni eräs, jota en ole tavannut ainakaan kolmeenkymmeneen vuoteen. Hän kysyi tutusti: muistatkos minut, ajattelin soittaa ja kysyä, miten sulla nyt menee? Ilahduin valtavasti yllätyksestä, kerroin tilanteen ja sovimme, että puhumme enemmän illemmalla, kun me olemme selviytyneet kotiosoitteeseen tavalla tai toisella. Näin tapahtuikin. Puhelu kesti kaksi tuntia ja jatkunee jonakin toisena päivänä. Elämä osaa yllättää.

Millaisessa maailmassa elämmekään? Moni muinoin tärkeältäkin tuntunut instanssi on haipunut historian hämärään tai murentunut merkityksettömäksi. Monen räväkön elämä on muuttunut pelkäksi pihinäksi ja moni nokkelikko on vetäissyt burnoutit parempia aikoja odotellessa. Julkisuudesta elävistä ei ole kuulunut pihaustakaan pandemiavuosina, mutta nyt ne ovat esillä kaikilla foorumeilla taas, samat naamat joka formaatin estradilla mellastamassa.

Onko maailmassa kolkkaa, jossa elettäisiin siivosti ja järkevästi entiseen malliin – vai mekö pohjolan asukkaat vain olemme säikähtäneet viimein hereille karhun kyljessä torkkuvan unesta. Venäjän tsaari, Turkin sulttaani ja Kiinan keisari pitävät maailmaa pihdeissään eikä kukaan näy mahtavan näille mitään. Tarvomme sotien ja selkkausten suossa. Onko Euroopalla tulevaisuutta? Unioni rakennettiin rauhantilan varaan, keinoja päästä ulos sotatilanteesta ei ole.

Ahdistuksen sanasto toistuu asiantuntijapuheessa: eskalaatio, inflaatio, stagflaatio, katastrofi, Harmageddon.
Toivon säteellä olisi tilaus.

Luonnon syysvärit tummuvat. Heleiden värien aika on ohi. Kirjoitushuoneeni ikkunasta näen riisutun koivun. Se näyttää palelevan. Sen vieressä haapa on vaihtunut keväänvihreästä syväntummaan kesäväriin ja nyt sen räiskyvänkeltainen syyspuku ohenee, tummuu hiljalleen. Pihlajan punalehdet ovat jo ruskeina. Värisevät lehdet antautuvat tuulen mukaan ja oksien grafiikka tulee esiin.

Ihmiset ovat lähes unohtaneet pandemian olleenkaan. Jossain taustalla häälyy vielä tietoisuus viruksesta, joka yhä tarttuu, jos kohdalle osuu, mutta jota hoidetaan kuin jokasyksyistä flunssaa. Puhuuko joku vielä karanteenista, jos sattuu sairastumaan? Kasvosuojukset ovat kadonneet katukuvasta. Ihmisellä on sinnikäs pyrkimys normalisoida elämäänsä. Kaikki ikävä ei silti katoa maailmasta, vaikka siitä vaiettaisiin.

Rakastan syksyä. Olen aina rakastanut. Tämä on asia, joka ei näytä muuttuvan ikääntyessä. Syksyt ovat erilaisia, tänä vuonna on ollut maksimaalisen upea ruska kaikkialla. Luontoäiti on antanut aurinkoa, tuulta, sadetta ja myrskyä. Nyt juuri on lehtien haravoimisen aika – ja aika sytyttää kynttilä illan hämärään.

Kun menet tapaamaan ystävää, jonka kanssa olet ollut kasvokkain viimeksi ennen pandemiaa, voit ymmärtää, millä tavalla tuo maailmanlaajuinen virusepidemia on jakanut ajan kahtia, ’ennen ja jälkeen’. Paljon on muuttunut, paitsi ihmisten omassa voinnissa ja elämässä, myös ympärillä. Tuntuu hyvältä halata pitkät ikävät pois, katsoa eläviä kasvoja, jotka kertovat niin paljon enemmän kuin videopuhelussa tai kännykkäkameran kuvassa.

Muistamme hyvin, kuinka alkuun puhuttiin ääni väristen, miten meidän on suojeltava ’haurainta’ osaa väestöä tartunnalta. Se merkitsi iäkkäitä ja ikääntyviä, joilla on yleensä joidenkin kroonisten sairauksien vuoksi alentunut vastustuskyky. Varoiteltiin ihmisjoukoista, välttämään paikkoja, joissa oli paljon väkeä koolla. Kehotettiin suojautumaan itse, pitämään välimatkaa, pysymään enimmäkseen kotona. Näin tehtiinkin.

Tänään istuin lähijunassa ja katselin puolen tunnin meno- ja tulomatkan ajan syksyisen luonnon väriloistoa. Näin kaiken kuin ensimmäistä kertaa. Miten paljon rakennetaan uutta, korjataan vanhaa taajamissa. Miten paljon on jo uusittu. On kuin kaupungit olisivat pesseet kasvonsa ja pukeutuneet uusiin, muodikkaisiin vaateparsiin. Lähijunat kulkivat minuutilleen aikataulun mukaan. Kellään ei ollut kasvosuojusta, kun keskipäivän aikaan oli niin vähän väkeä liikkeellä, että tilaa oli olla vapaasti.

Senkin tajusin selkeästi, että minulla ei ole enää kiire mihinkään, en juokse minkään joukon tai tapahtuman perään. Vuosikymmenten aikataulutettu elämä on ohi. Nyt on aikaa ja varaa kävellä, väistellä, antaa toisten mennä. Voi päästää irti elämysten hamuamisesta, pysähtyä nähdäkseen tarkemmin, tunteakseen tuulen kosketuksen kasvoilla.

Toinen sai tänään tekstiviestin viranomaispäätöksestä, joka koskee hänen kummitätinsä hoivapaikka-anomusta. Tästä käytiin alkuviikolla neuvottelu Espoon Sosterin viranomaisen, kotihoitofirman edustajan ja lähiomaisen kesken Tädin luona. Että tällainen neuvonpito onnistui, tarvittiin vuosien mittaan lukuisia puheluja, öitä eteisen lattialla sekavana aamuhoitajaa odotellen, ambulanssikyytejä päivystykseen ja yksi sairaalajakso. – Neuvottelun tulos oli sikäli myönteinen, että Täti pääsi viimein hoivapaikkajonoon.

Täti täyttää näinä viikkoina 99 vuotta. Nyt toivomme hartaimmin, että hän ehtisi edes vähän aikaa nauttia turvallisesta huolenpidosta ennen kuin hauraaksi käynyt elämänlanka katkeaa.

Vaikka etelässä ei ole kovin paljon maaruskaa, lehtipuut ja pensaat ovat sitäkin värikkäämmät, nyt ne suorastaan leiskuvat. Aurinkoisena päivänä värien hehku huumaa. Saderintamat kulkevat kulkuaan, tuuli yltyy ja lehdet lentelevät – se kaikki kuuluu syksyn olemukseen, mutta aina väliin pujahtaa aurinko esiin ja kultaa maiseman.

Ihmisen alitajuinen syystyö on varautuminen talvea varten. Piha riisutaan kesäkalusteista. Katsotaan, että takkapuita riittää. Leikataan perennat alas ja tuetaan pensaat. Haravoidaan lehdet myrskytuulten jälkeen. Lintujen mökit ja kynttilälyhdyt otetaan esille pakkasöiden myötä. Pestään ikkunat, ainakin ulkolasit. Tehdään pyhäinpäivän matka lähiomaisten haudoille, viedään kynttilä sinnekin.

Vielä tänä syksynä jaksamme tehdä tämän. Talvi saa tulla.

Runot

Maiju Pohjola   Ettei yötä enää   Aviador 2022

Haminalainen runoilija Maiju Pohjola (s. 1990) julkaisi esikoiskokoelmansa Lautuma vuonna 2020 ja palkittiin siitä. Tässä toisessa runoteoksessaan hän eläytyy synnytykseen, äitiyden ja naiseuden väkeviin tunteisiin.   – Tätä voinee sanoa uudeksi runoudeksi paitsi tekijänsä iän, myös tekstin tyyli- ja sisältöseikkojen perusteella. Vaatii totuttelua koko ikänsä runoaalloilla soutaneen lukijan löytää kosketuspintaa. Se löytyykin.

                           kaareva raja / kasvukäyrä

                           mitattu mittaamaton: / taivaita tähdissä

*

Proosa

Jansson Tove   Valitut novellit   WSOY 2019

En ole aiemmin lukenut Muumikirjojen lisäksi muuta Tove Janssonia paitsi Kesäkirjan. Siksi oli mielenkiintoista tutustua laajaan novellituotantoon. Takakannen mainosteksti lukee Janssonin novellit maailmankirjallisuuteen.  – Tarinat olivat aiheiltaan hyvin persoonallisia, paikoin jopa outoja. Vanhimpien novellien kohdalla outous alkoi tuntua rasittavalta, mutta loppua kohti tarinat hioutuivat ja löysin pari helmeäkin joukosta. Kannattaa toki lukea.   

*

Tiina Raudaskoski   Kuudennen kerroksen nainen   WSOY 2022

Raudaskoski (s. 1977) on dramaturgi ja yhden aikaisemman romaanin kirjoittanut kirjailija, joka on asunut Pariisissa yli 15 vuotta. Toisen romaanin tarina Tiina Är:n epäonnistuneesta avioliitosta ja lapsenhuoltajuustaistelusta on kertomus ulkomailta Pariisiin muuttaneiden selviytymisestä  ranskalaisessa byrokratiaviidakossa.   – Pitkin matkaa ahdistava ja absurdiksi kääntyvä tarina koettelee lukijan resilienssiä, mutta on niin intensiivinen, että pakottaa lukemaan loppuun. Tarina päättyy toivonsäteiden valaisemaan maisemaan. Kyllä tästä elokuvankin saisi, jos keventäisi vähän raadollisen väkevää tekstiä.

*

Anna Kortelainen   Tulirinta, romaani Erik Edelfeltistä   Tammi 2020

Todennettaviin tietoihin perustuva romaani aatelissuvun viimeisestä vesasta, joka kuoli 21-vuotiaana tuberkuloosiin etelä-Ranskassa. Kirjailija on punonut ajankuvaa ja tapatietoa runsaasti ja uskottavasti kuuluisan taidemaalari-isän ainoan pojan traagiseen ja lyhyeen elämäntarinaan.  – Yksityiskohtien runsaus kyllä myös hengästyttää lukijaa. Tuberkuloosipotilaan kivulias loppu on tekstin dramaattinen huipennus.

*

Erin Niimi Longhurst   Omoiyari  Japanilainen myötätunnon taito   Viisas Elämä 2022

Kaunis, pieni kirja, jossa on laadukas ulkoasu kuvituksineen ja tekstejä, jotka avaavat japanilaiselle kulttuurille tyypillistä sanastoa ihmisten välisessä kanssakäymisessä.  – Mainio opus, joka herättelee länsimaisessa kulttuurisessa hämmennyksessä elävää. Palauttaa lukijalle ihmisyyden perusasetuksia.

***

• Eipä ole ilohetkiä paljon ollut viime aikoina uutistenkaan aikaan television ääressä. Kesällä jo ärsyynnyin Ylen Tv 1:n pääuutislähetykseen, kun sinne ruvettiin työntämään viihdemaailman uutisia. Koetin ajatella, että yrittävät keventää tai viestittää normaaliin paluuta ja pandemian päättymistä. Silti. Murisin Toiselle, että onko nyt joku ruuvi löystynyt säätäjällä. No, ihan överiksihän se sitten menikin, kun Vesku-rukka kuoli.

• Arto Nybergin ajankohtaishaastattelut ovat pitkään olleet niitä harvoja, joita meillä on yhdessä katsottu. Toinen oli jo hylännyt Artsin joskus pandemia-aikoina, minä olen vielä toisinaan kaivellut niitä Areenasta, mutta viime kertaisen rimanalituksen jälkeen tuli mieleen, että eiköhän tämä ollut tässä.

• A-studio on ollut parhaimmillaan Susanne Päivärinnan aikoihin. Siitä tuntuu olevan pieni ikuisuus. Ajankohtaiset asia-asiat eivät maailmasta lopu. Mitä tapahtui? Terävät, hoksaavaiset toimittajat katosivat. Nyt on tympeitä, mielikuvituksettomia jaakaajia, jotka kysyvät, mutta eivät kuuntele, reflektoi. Samat naamat ovat ’asiantuntijoina’ yhtenään, toimittajalla ei ole uutta kysyttävää eikä asiantuntijalla uutta näkökulmaa.

• Viimeinen sana ilmaantui pelastamaan rippeitä mielenkiinnosta tv:n asiaohjelmiin. ’Mediakriittinen’ puolituntinen on juuri sitä, mitä tässä itsekin yrittää viestittää. Parhaimmillaan siitä on saanut sopivasti sykettä, kun joku on saanut sanotuksi asioita halki ja puhkonut kuplia hymistelyn sijaan. Bravo.

Alkuviikon kaksi aamupäivää meni vielä oman pihan syystöitä nyherrellen. Enempää ei jaksa kerrallaan. Siitäkin seurasi väsymystä ja kipuja, joita sitten sai lääkitä ja parannella. Mietin – kuten jo monena syksynä – miten kauan me jaksamme tämän. Kaikki riippuu oikeastaan kevään voimista. Jos jaksaa istuttaa ja kunnostaa kukkamaat sekä pystyttää kesäkalusteet pihaan, se palkitsee eikä kesän mittaan mieti syksyä.

Tuntuu hyvältä, että olen nyt jaksanut käydä vähän vaateostoksillakin. Olen ollut eläkkeellä jo toistakymmentä vuotta, enkä juurikaan ole uusia vaatteita hankkinut. Hyvin on sujunut näihin asti, mutta nyt on alkanut hajoamisprosessi yhdellä jos toisella alueella. Tarpeeseen tulivat, uudet.

Tässä sivumennen olemme miettineet mistä johtuu, ettei television viihdetarjonta enää kiinnosta. Ei myöskään tee mieli minnekään, pitää oikein puhutella itseä, jos heräisi pienikin kiinnostus johonkin lähteä. Yksi taidematka tuli tehtyä kuluneena kesänä. Siitä jäi ravittu olo ja hyvä mieli. Lapsenlapsia tulee välillä ikävä, onneksi eivät ole kaukana, niin poikkeaminen sinne ei ole iso ponnistus.