Sinä, joka luet näitä, olet ehkä huomannut, että en kirjoita vain erityisistä päivistä, dramaattisista tapahtumista ja harvinaisista kohtaamisista. Että kirjoitan enimmäkseen tavanomaisista, hiljaisista päivistä, elämästä, joka soljuu arkisena ja pyhäisenä itsestään melua pitämättä. Riippuu lukijan odotuksista onko teksti tylsää tai väritöntä tai yhdentekevää – kirjoittajasta taas riippuu osaako, haluaako tai rohkeneeko hän avata tuntemuksiaan, ajatuksiaan, ottaa kantaa siihen mitä omassa pienessä elämässä tai koko globaalissa maailmassa tapahtuu.
Mitä isompia uutisia mediasta kantautuu sitä korkeammaksi nousee kynnys kommentoida tapahtumia tai olla jotain mieltä. Monesti tuntuu, ettei tiedä tarpeeksi taustoja eikä syitä, mitkä tapahtumiin johtavat, ottaakseen kantaa. Keskustelut jäävät pieniin piireihin, usein myös varoo sanomasta ajatuksiaan suoraan, jos tietää, että keskustelukumppani edustaa vastakkaista näkökantaa. Tässä iässä malttaa jo vaieta, monesti myöskään ei katso hyödylliseksi riitauttaa keskustelua erimielisyydellä. Tekeehän se tietyllä tavalla elämästä tylsempää, kun jättää käyttämättä mahdollisuuden kuulla ajatuksiaan rikastuttavia näkökulmia.