No niin. On ollut eläköidyttyä jo joltisenkin aikaa vaihe, jossa ruokavastaavamme päänvaiva ratkaistaan arpomalla viikon kauppalistalle aineksia kohtuullisella vaivannäöllä syntyviin aterioihin. Niihin kuuluu joku puolivalmiste, muutama pakaste, joku hyväksi havaittu laadukas einesruoka, kahden päivän keiton tarpeet ja sunnuntain herkkuateria. Joka viikko on yksi kala- ja yksi kasvisruokapäivä sekä salaattitarpeita, välipalatarpeita ja hedelmiä.

Väistämättä eläkeläispariskunnan ruokavastaava on emännäntöihin perehtyneempi puolisoista. Tämä sitten yhtä väistämättä kyllästyy/väsähtää vastuuseensa ja nurisee, miksei hänellä ole tästä toimestaan ikinä vapaapäivää. Silloin alkavat hyvät neuvot olla tarpeen. Etsittäessä ratkaisuvaihtoehtoja löytyy, jos halutaan. Sovitaan, että yksi ateria viikossa on Toisen vastuulla. Löytyy muutama ruokalaji, jonka Toinen osaa tehdä yhtä hyvin/paremmin kuin emäntänsä. Toinen osaa myös käydä pizzeriasta molempien hyväksymän pikaruoka-annoksen tai viedä puolisonsa kiinalaisen noutopöydän ääreen.

Tänään kokeiltiin kaupungin iäkköväen palvelukeskuksen antimia. Vaihtoehto on viiden minuutin ajomatkan päässä ja erittäin edullinen eläkeläisille. Sinne! Karjalanpaisti lisukkeineen oli ihan hyvää ja aidon makuista Toisen mielestä. Emäntä riemastui keittolounasvaihtoehdosta ikihyväksi, sai siihen salaattipöydän antimia, tuoretta ihanaa siemenleipää ja maailman parasta parsakeittoa. Jälkiruuaksi oli raparperikiisseliä kermavaahtonokareen kera. Pariskunnan yhteinen arvio oli: tänne tullaan toistekin.

Sinä, joka luet näitä, olet ehkä huomannut, että en kirjoita vain erityisistä päivistä, dramaattisista tapahtumista ja harvinaisista kohtaamisista. Että kirjoitan enimmäkseen tavanomaisista, hiljaisista päivistä, elämästä, joka soljuu arkisena ja pyhäisenä itsestään melua pitämättä. Riippuu lukijan odotuksista onko teksti tylsää tai väritöntä tai yhdentekevää – kirjoittajasta taas riippuu osaako, haluaako tai rohkeneeko hän avata tuntemuksiaan, ajatuksiaan, ottaa kantaa siihen mitä omassa pienessä elämässä tai koko globaalissa maailmassa tapahtuu.

Mitä isompia uutisia mediasta kantautuu sitä korkeammaksi nousee kynnys kommentoida tapahtumia tai olla jotain mieltä. Monesti tuntuu, ettei tiedä tarpeeksi taustoja eikä syitä, mitkä tapahtumiin johtavat, ottaakseen kantaa. Keskustelut jäävät pieniin piireihin, usein myös varoo sanomasta ajatuksiaan suoraan, jos tietää, että keskustelukumppani edustaa vastakkaista näkökantaa. Tässä iässä malttaa jo vaieta, monesti myöskään ei katso hyödylliseksi riitauttaa keskustelua erimielisyydellä. Tekeehän se tietyllä tavalla elämästä tylsempää, kun jättää käyttämättä mahdollisuuden kuulla ajatuksiaan rikastuttavia näkökulmia.    

Ihminen tarvitsee tavallisia päiviä ja erityisiä. Molemmissa on hohtonsa. Erityiset tempaavat mukaansa jonkin harvinaisen, poikkeavan aiheen tai tapahtuman myötä. Käynnistävät ajatusketjuja, muistoja, tunnetiloja – ehkä luovuuden purskahduksia. Oli mukava tavata isänpäivänä lapsenlapsia ja niitten isiä. Ritaripoika valitti, ettei ole piitkään aikaan päässyt käymään Vaarilassa, niin kysäisin mitä meille yhteisiä juttuja he muistavat lapsuudestaan. Poika muisti ”ne maanantait, kun te tulitte meille ja haitte mua ekaluokalta kotiin ja sitte puuhattiin kaikkea, mummeli luki juttuja ja lauloi mun oman spesiaali-iltalaulun”. Isomuru taas muisteli, kun ”vaari haki mua päiväkodista ja me keksittiin lauluja mummelin kaa koko matkan kotiin asti. Sit mummeli lauloi mulle unilauluksi aina pohjantähtilaulun ja muitakin tähtilauluja…”

Tavallisen päivän aamuna herätessä eläkemuori huokaa: ihanaa, tänään ei ole mitään ohjelmaa! Se tarkoittaa, että ei ole välttämätöntä lähteä mihinkään, voi aloittaa päivän hitaasti, unohtua lukemaan lehteä, hoitaa kotiaskareet muistaessaan, syödä kun tuntuu siltä, lukea levätessään tai kirjoittaa tai lähteä metsään kävelylle. Voi soittaa ystävälle tai viestitellä lähipiirin kanssa arkisia. Illalla voi katsoa uutiset ja ajankohtaiset telkkarista, jos jaksaa. Ja sammuttaessaan lampun huokaista syvään: Kiitos tästä tavallisesta päivästä.

Kaktus kukkii kahdessa huoneessa, toisessa valkoisin toisessa punaisin kukin. Liljaruukku avasi myös ihanat kukkansa täksi päiväksi marraskuun tihkuista harmaata uhmaten, ja saman tien tuli aurinkokin esiin. Myrsky kuuluu kaataneen puita siellä täällä. Isämme ovat lepopaikassaan ja poikiemme perheet omat isänpäivänsä viettoa juhlineet. Vielä Vaarikin saa osansa onnenhetkistä.

Iltapäivällä tulee Kuopus tyttöjensä kera. PikkuMuru oli käytetty lääkärillä ja sen jälkeen jonotettu vielä apteekissa. Toisessa korvassa on tulehdus. Päästään taas leikkimään piilosia, laulelemaan yhdessä ja katsomaan onko lelukoppaan tullut lisää tavaroita sitten viime käynnin. Tuskin ehdimme saattaa heidät kotimatkalle, kun Esikoinen soittaa ja kysyy voivatko vielä tulla. Tietysti voivat ja kakku sekä voileivät maistuvat heille. Siinä on aika meluisaa, kun käydään pari kierrosta leikkiä, jossa pitää arvata kuka/mikä olen. Paljastuu, että Isomuru on ’amiraaliperhonen’, Ritaripoika ’värisävy mattamusta’ ja Esikoinen tunne ’rakkaus’. Rajaavin kysymyksin ja kyllä tai ei vastauksin päätelty sanaleikki päätyy lopulta hervottomaan  nauruun.

Mahtava isänpäivä. Viimeisten perävalojen jälkeen Vaarista on jäljellä hiljainen kuitti, mummelista pelkkä riepu. Silti.

Ainahan sitä ei ajattele, että tämä pallo, joka meitä avaruudessa pyörittää, on monenlaisten ihmisten koti, joista jokainen vaikuttaa jollakin tavalla ympäristöönsä ja ihmisiin lähellä ja kaukana. Jos ajattelee, nousee usein ja helposti mieleen suru siitä, ettemme näytä välittävän kotiplaneettamme hyvinvoinnista, toimimme vastoin parempaa tietoa elonkehää haavoittavasti ja tuhoavasti. Jokaisella on puolustuksensa, yleisimmin se, ettei yksittäinen ihminen voi mitään tai se, että syylliset ovat muualla, toisissa maanosissa, toisissa kulttuureissa. Niiden se pitäisi tajuta ja ratkaista. Mikä lohduttaisi ajattelijaa, joka ahdistuu umpikujista, asioiden mittakaavasta?

Pohjolassa, jossa asumme, toimii tietty lohdullinen syklisyys, vuodenajat. Jokaisella niistä on oma ilmeensä, kukin vuorollaan vaikuttaa meihin omalla tavallaan. Marraskuun hämärät, sateentihkuiset pilvipäivät hiljentävät ja rauhoittavat. Jos on selkeitä öitä, voi ihmetellä kuuta ja tähtiä, jos aurinko pilkahtaa päivällä, mieli ilahtuu tuokioksi, mutta kumpikaan ei riko hiljaiseloa.  

Uutisissa kerrottiin, että avaruuden mittaamattomissa sfääreissä oli tapahtunut huomattava, massiivinen tähden räjähdys. Ei se ihmiskunnan perusmelskeen yli pieniin korviimme kantautunut, mutta avaruustutkijoiden antenneihin on jälki jäänyt. Supernovako siellä leimahti?

Emme ajaneet tänä vuonna kolmen tunnin päähän Toisen vanhempien haudalle viemään kanervia ja kynttilää. Nukkukoon muistopaikka talviunta. Ehkä keväällä taas käydään Saimaan rannoilla. Meillä ei ole kaupungissa enää ketään elävää, jota tavata. Olen kiitollinen, että omien vanhempieni muistopaikkaa tuotakin kauempana hoitaa veljeni, joka siellä asuu, neljän ja puolen tunnin ajomatkan päässä täältä. Tyydymme viemään kynttilän oman seurakunnan yhteiselle, muualle haudattujen muistopaikalle, jollaisia nykyään lienee jo kaikilla hautausmailla. Itsensä vuoksi kai monet ikäluokkamme ihmiset tätä vanhaa, kaunista tapaa yhä noudattavat. Edesmenneitä muistellessa elämä solahtaa kokoiselleen paikalle tässä ajassa ja omassa mielessä.

Tässä eräänä päivänä, kun aurinko kutsui ulos, sovimme vuosien takaisen ystävän kanssa metsäkävelystä. Hän oli aiemmin ilmoittanut tulleensa talveksi miehensä kanssa etelään, lähemmäs lapsiaan. Samassa kaupungissa nyt odottelemme talven tuloa ja hengittelemme marraskuun pimeitä iltoja ja öitä. Tuli häikäisevän valoisa päivä, ja sovimme: lähdetään metsäkävelylle. 

Näillä main pikkukaupungin metsiköt eivät ole laajoja, mutta kävelijöille niitä on riittämiin. Syysmärkiä polkuja emme voineet kovin syvälle kulkea, valittiin golfkentän reunan leveä, kova ja kuivapohjainen tie. Sen päässä on myös kentän huoltorakennus, jonka terassituoleissa saattoi istua hetken levähtämässä. Ystävyyden päivityskeskustelussa vierähti kolmatta tuntia. Kummallakin oli tilaa kertoa tärkeimmät tapahtumat ja jakaa tämänhetkisen elämänsä värit.

Niin on, että luottamuksellinen vuorovaikutus on ystävyyden ydintä. Se, ettei tarvitse arastella kertoa omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan eikä ihmetellä toisen kertomia. Sielunsisaruutta on riittävästi.

Pauliina Haasjoki   Nausikaa   Otava 2022

Haasjoki on Ulvilassa 1976 syntynyt runoilija ja kirjallisuudesta väitellyt filosofian tohtori. Nausikaa on hänen kahdeksas runokokoelmansa. Hänet on palkittu runokokoelmasta mm. 2010, 2013 ja 2015.  –  Avattuani kirjan, tajuan heti, että tämä on uutta runoa. Luen ahmimalla, en saa mistään kiinni, en ymmärrä, mutta nautin sanojen vuolaasta virrasta, avaruudesta, monimerkityksellisyydestä, tuoreudesta. Jossain sivun yhdeksänkymmentä vaiheilla teksti ottaa minut mukaan ja alan yhtäkkiä tajuta jotain siitä maailmasta, tästä maailmasta, jossa runoilija hulmuttaa sanojaan. Saman tien päätän, että nämä sanat täytyy tuoda kotiin, runokokoelmieni pesään, sanojen täytyy olla saatavilla, kun maailma käy liian pieneksi, liian ahtaaksi ja pölyiseksi. – Kiitos runoudesta, Pauliina H.!                                              

*

Valo askeleillani   Pyhiinvaelluksella Suomessa   Kirjapaja 2022

Kirjapaja on julkaissut sisällökkään ja taiteellisesti tasokkaan kirjan aiheesta, joka kiinnostaa monia. Teos sisältää aiheeseen perehtyneiden kokemuksellista pohdintaa pyhiinvaelluksesta ja erityisesti Suomen vaellusreiteistä ja niiden historiallisista taustoista. Teoksen laadukkaat kuvat ryydittävät tekstiä hienosti.  – Minulla ei ole omakohtaista kokemusta Suomen vaellusreiteistä, mutta itse aiheesta hiljaisuuden retriittien ohjaajana ja osallistujana kyllä. Pyhän olemuksesta, vaelluksen vaikutuksesta ja aiheesta julkaistusta     kirjallisuudesta on runsas luettelo. Pyhiinvaeltajan avainsanoiksi on hienosti kiteytetty: Kiireettömyys, Vapaus, Huolettomuus, Hengellisyys, Jakaminen, Yksinkertaisuus ja Hiljaisuus.                     

*

Nina Burton   Elämän ohuet seinät   suom. Katriina Huttunen   S&S 2022

Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian jäsen, palkittu kirjailija Nina Burton on kirjoittanut tulevan klassikon. Teos kertoo kirjailijan etsiytymisestä kirjoittamaan maaseudulle, luonnontilaiseen vanhaan taloon. Asumisesta muodostuu seikkailu, josta kirjailija kertoo yhdistellen kirjallisuudesta lukemiaan ja itse tekemiään tieteellisiä havaintoja hurmaavaksi esseeksi.  –  Teos on jokaisen luonnonystävän aarreaitta. Riemastuin siitä ihanan juohevasti kuvaillusta elonkirjosta, joka luonnon helmaan rakennetussa vanhassa talossa ja sen ympäristössä vallitsee. Suosittelen!

*

Juuli Niemi   Mahdottomia oletuksia   WSOY 2022

Helsinkiläinen kirjailija, 1981 syntynyt Juuli Niemi, on julkaissut runoja ja proosaa sekä elokuva- ja tv-sarjan käsikirjoituksia. Uusin romaani on ”kertomus erään Noran ja erään Juhon rakastumisesta. – No ainakin paikoin suoraa ja paikoin harhailevaa puhetta siitä ja, miten sen nyt sanoisi, sen äärellä horjumista.”   – Romaani alkaa lupaavasti, mutta juuttuu melko pian eräänlaiseen ’eipäs-juupas’ suohon eikä tunnu etenevän. Kummallakin osapuolella on omat historiansa ja haavoittaneet kokemuksensa, jotka jarruttavat suhteen kehittymistä. Vahvat ystävyyssuhteetkin joutuvat koetukselle. Harvinaisen tarkkaa, jopa hiuksia halkovaa tekstiä, jossa paikoin puuduttavan tarpomisen jälkeen päästään loppua kohti lähes selville vesille.

*

Pentti Haanpää   Karavaani   ntamo 2012 (alkup. 1930, uud. painos 1987)

Mielenkiinnosta novellikirjallisuuden kehitykseen kotimaassa tartuin kirjastossa Pentti Haanpään vanhaan novelliteokseen. Haanpäätä lienen joskus oppikoulun äidinkielen opettajan yllytyksestä yrittänyt lukea, mutta yritykseksi se jäi siinä vaiheessa. Novellit ovat melko lyhyitä, kovin miehisiä aiheeltaan ja kuvastavat kaikin puolin mennyttä aikaa. Sen näiden valossa voi todeta, että novellitaide on kehittynyt valtavasti sadassa vuodessa, mutta hyvä teksti on aina hyvää, ajastaan riippumatta.  

*

Marguerite Duras   Tuska   suom. Jukka Mannerkorpi   Otava 1987

Osuin novellien lukupuuskassani kirjastossa kuuluisan ranskalaisen kirjailijan saksalaismiehityksen aikaista vastarintaliikettä ja keskitysleiriltä pelastuneen miehen kohtaloa kuvanneeseen teokseen. Teoksen niminovelli on väkevin kuvaus ihmisen kärsimyksestä, mitä lienen koskaan lukenut.

*

Jeffrey Eugenides   Oikukkaat puutarhat    suom. Arto Schroderus   Otava 2019

”Amerikkalaisen kirjallisuuden kärkinimi kuvaa yllätyksellisissä ja piikikkäissä novelleissaan ihmisiä niin henkilökohtaisten kuin kansallistenkin kriisien keskellä. ”   – Luin juurikin e.m. syistä riemastuneena nämä novellit, jotka availivat merentakaisen suurvallan elämänmenoa pienten ihmisten kohtaloiden kautta. Tekee välillä hyvää tutustua erilaiseen elämäntapaan erilaisessa yhteiskunnassa. Ihmisten tarpeet ja toiveet ovat melko samat kaikkialla, mutta poikkeavat ovat toisessa maassa tavat vastata niihin. 

*

Lokakuu, viimeisillään. Arkiviikko, viimeisillään sekin. Vierimme useamman siltaremontin hidastamaa väylää kohti Paratiisia, jossa Esikoisemme pitää majaa. Esikoisen Ritaripoika on täyttänyt vuosia, ja siellä he ovat jo kaikki, jotka ovat meille ja yhdessä meidän kanssa Perhe.

Lapsenlapsillahan on se etu ja rikkaus, että saavat kuulua kahteen erilliseen sukuperheeseen. Äidin suvun puolella Ritaripojalla on mummo ja vaari sekä tätejä, enoja ja serkkuja yllin kyllin. Isänsä puolella taas nämä mummeli ja vaari sekä sedän ja tädin perheen kaksi ihanaa pientä tyttöserkkua.

Neljätoistavuotias istuu kahvipöydässä meitä vastapäätä ja kertoo avoimesti syksystään. Ymmärrämme, että uusi koulu ja uudet musiikkiopintojen kuviot ovat tuntuneet ajoittain raskaalta. Hän on lahjakas ja opinnoissaan menestynyt. Hän tietää, että meille hän on erityisen rakas ensimmäisenä lapsenlapsena. Hän kysyy mm. onko meillä tylsää kahdestaan – no, väliin on ja enimmäkseen ei – ja mitä me katsomme television suoratoistokanavilta – käy ilmi, että osittain samoja, osittain eri.

Välähdyksinä jää mieleen erilaisin kokoonpanoin käytyjä keskusteluja siellä täällä huoneistossa. Kummisetä tarjoaa luottamusharjoituksen nostamalla pikkumurun ja isosiskon vuorotellen korkealle venytystangolle ja ottamalla vastaan, kun pienten käsivoimat loppuvat. Piilosilla ollaan Vaarin ja Mummelin kanssa, joiden ongelmana on löytää aikuiskokoinen piilopaikka. Isomuru esittelee rumpusettiään, josta kuuluu pelkkä napse ilman kuulokkeita. Ritaripoika ja setänsä käyvät syvällistä keskustelua (tietotekniikasta, arvattavasti) pojan huoneessa.

On meillä ihana perhe, jossa saamme olla isovanhempina. Mikä rikkaus lapsenlapsissa nuorimmaisesta yksivuotiaasta aina teini-ikäisiin. Ja omat pojat onnellisina ja tasapainoisina rakastettuineen elämänsä keskipäivässä.

Tässä eräänä päivänä ystävämme Pissismummo ohjeistettiin sosterin systeemissä käydessä lempeästi ilman ennakkovaroitusta miettimään hyvin toimineen ja edullisen lääkkeen vaihtoa uuteen. Ainoa pulma uudessa, kaikin puolin erinomaiseksi kuvatussa lääkkeessä on sen hinta, joka on moninkertainen entiseen verraten kuukautta kohti. Korvattavuusehtoja on tiukennettu, joten on mahdollista, että Kela ei osallistu ja Mummo joutuu maksamaan koko hinnan laihasta eläkepussistaan. Kunpa se edes olisi ainoa lääke, jota Mummon ylläpitoon tarvitaan. Uudistuksen tarkoitus on ilmiselvästi vähentää käyntejä systeemin hoitoväen pakeilla, mikä vähentäisi tarvittavaa väkeä ja palkkakuluja.

Kehitys kehittyy koko ajan ja kuten tiedämme, hoito muuttuu hyvinvoinniksi ensi vuoden alussa. Potilaita ei enää ole, on vain hyvinvointikansalaisia, joiden asiat hoidetaan etänä. Ei pidä mennä häiritsemään uudistettua systeemiä henkilökohtaisella käynnillä. Ehkä piankin systeemissä vastailee robotti, joka etätutkii asiakkaan ja kertoo, jos vikaa on. Robotilla on valmiina vastaus kaikkiin kysymyksiin, joita hyvinvointikansalainen keksii kysyä, mihin siis lääkäreitä enää tarvittaisiin. Robotti lähettää e-reseptit apteekkiin sähköisesti, asiakas hakee pillerit, napsii ne manuaalisti ohjeen mukaan. Näin lisääntyy hyvinvointi robottiyhteiskunnassa.

Nyt Pissismummo jo heristelee: mikäpä niiden on hyvinvoida, joilla on pelit ja vehkeet ja lähipiirissään joku, joka osaa ja jaksaa pitää etärobotteja pystyssä palvelunestohyökkäysten ristitulessa! Vaan entäpä elämänmelskeestä syrjään unohtunut mummo tai pappa, jolla ei ole. Ketään. Missään.