Käveltiin kotikaupungin keskustassa, mikä on meille sinänsä nykyään harvinaista. Auto näet oli päässyt kesälomareissulle Esikoisen perheen toimesta toisaalle ja meillä oli isoon kauppaan viikonlopun ruokaan liittyviä asioita. Tarjosin Toiselle kesän ekan rommirusinapikarin, jätin hänet kioskille nauttimaan siitä ja kipitin nappikauppaan.

En usko, että juuri monessa pääkaupunkiseudun itsenäisessä pikkukaupungissa on enää näitä käteviä naisia palvelevia liikkeitä. (Tosin itse en kuulu ’käteviin’, mutta tiedän, että sieltä saa kaikkea ja neuvot kaupan päälle.) Tämä kauppa ja sen omistaja ovat olleet paikallaan ainakin sen 44 vuotta, minkä olemme täällä asuneet. Ovella kilahti kello, kun pyyhälsin sisään. ’Moin’ jälkeen omistaja kysyi mitähän saisi olla. – Caprihousujen alkuperäinen, leveä vyötärökuminauha on lopullisesti väsähtänyt ja… – Joo niin niille käy, ennemmin tai myöhemmin, pesukone ja pulverit niitä möyhentää… – niin että tarvitset kuminauhaa. Valinta vaati räknäystä, nimittäin sopivan napakkaa nauhaa on vaikka minkä levyistä. Mittaapa vyötäröltäsi, saat just sopivan pätkän… noin… moni tulee ja ostaa ihan turhaan metrin tai puolitoista ja sitten siitä jää harmillinen pätkä, jolla ei tee mitään.

Alle viiden euron summaa ei niin vain makseta pankkikortilla ja kelläpä nykyään on käteistä. Tempaisin tavaraa pursuvalta tiskiltä ihania nättejä pikku pyykkipoikia mukaan. – Näähän tekee nyt yhteensä melkein kympin, sen kai voi maksaa kortilla? – Ilman muuta. Samalla puhuttiin siitä, miten pikkukaupungin on käymässä, kun keskustan kaunis liiketalo, siinä puoli vuosisataa seissyt, on päätetty purkaa ja tilalle tulee asuintorneja. – Lienee aika lopettaa tää nappikauppa, uusiin liiketiloihin tulee sitten kolminkertaiset vuokrat eikä nykyiset sukupolvet enää ompele, ne vain neuloo.

Juttua olisi riittänyt vaikka kuinka, eikä maksanut mitään olla samaa mieltä siitä, että ajat eivät ole entisellään, vaan vilkaisu kelloon pani liikettä tossuihin, bussi ei odottaisi. – Jatketaan toiste! – Näin tehdään!

16.6. kirjoitin täällä: ”Viisikko vaihtuu nelivaljakoksi, jota ohjastaa myhäilevä setämies, eturivissä hirnuu harja hulmuten ravuri, jossa kyllä on pitelemistä. Takarivissä tilanteen kehitystä seuraa edellisen hallituksen kultivoitunut ja lempeä äitihahmo vierellään nelivaljakon äänetön omatunto. Näillä nyt mennään.”

Sittemmin ovat lehdistön tomerikot tehostaneet poliitikkojen menneisyyden tutkimista sitä mukaa, kun ministerin palkoille päässeet ovat kaksi sormea Kirjalla vannoneet puhuvansa totta ja toimivansa oikein ja kaikessa isänmaan parhaaksi. Tutkiminen on tuottanut jo yhden ministerin eron, hallituksen kaatamisuhkauksen ja pari raskaan sarjan jyrähdystä pääministerin suuntaan. Viimeiset tutkimustulokset ovat havainneet keulaan karanneen ravurin rasistiselta haiskahtavat kavionjäljet samanmielisten kommenttipalstoilta. Yhden jos toisenkin ministeritulokkaan taustoilta on löytynyt inhaa kuonaa, joka on kiireessä jäänyt putsaamatta. Pääministeri, jolla pitäisi olla homma ja foorumi hallussa, on ollut hipihiljaa. Nyt pitäisi kiiruusti terästäytyä ja näyttää kyntensä, jos niitä on ollutkaan.

Mihinköhän näillä mennen päädytään, sopii kai kysyä?

tuoksujen hulmupilvi maan yllä

puu kumartaa väreilevää vettä, valoa

                           yöt, päivät, kesän korkeat hetket

                           pelkkää valoa

kukka kuulee kimalaisen laulun

ojentaa pikarinsa, janot täyttyvät

*

Kun seurasin seitsemän viikon jahkausta hallituksen synnytystalkoissa, arvelin lopputulemasta, että kauankohan tuo pihtisynnytetty sopuparka säilyy. Onnistuivat yllättämään silti. Toinen meistä, joka seuraa somea tietyin vakavasti otettavin osin, totesi tänään, että kas, media on terästäytynyt hoitamaan tiedonjakamisen, asioiden taustoituksen ja henkilökriittisen tutkailun tehtäväänsä! Ja tulosta syntyy oitis. Pääministerin hyväuskoinen lullukointi johtajuudessa ja epäonnistunutta ministerivalintaansa ärhäkkäästi puolustaneen persukellokkaan lommon saanut uskottavuus eivät herätä luottamusta. Kuka näiden puheita vielä uskoo?

Taannoin, kun elämänsä rataa kiitävä poikasemme puhutteli äitiään ja isäänsä vanhuksiksi, vieraantuminen riipaisi ensi kerran. Ei sitä tunne itseään vanhukseksi kohta virasta eläkkeelle jäätyään. (Hetkinen, hupsista, siitähän jäämisestä on jo hyvinkin 17 vuotta!) Olin saanut muistutuksen kuolevaisuudesta jo työuran loppumetreillä, mutta toipunut kohtuullisessa ajassa. En vain tajunnut, että tapahtuma oli jättänyt jälkensä, minkä läheiset olivat havainneet. Omassa käsityksessä vanhuus ja vanhus ovat eri asioita. Ihmistä voi ajatella vanhukseksi vasta 80 vuoden ylityttyä, ajattelin.

Olimme löytäneet eläkeiän mahdollisuudet harrastaa mieleisiään. Kävimme sinfoniakonserteissa, elokuvakerhossa, kokeilimme senioritanssia ja toimimme erilaisissa sosiaalisissa ympyröissä vapaaehtoisina kymmenkunta vuotta. Itse kiinnostuin myös opiskelusta ja taiteesta. Koronapandemian myötä muiden vanhenevien tavoin vieraannuimme normaalista elämästä. Olemme saaneet osamme geeniperimänä vanhuuden bonuksista, niinpä rajoitukset oli otettava vakavasti. Elämä pysähtyi ja hiljeni. Voi sanoa sosiaalisen elämän muuttuneen puhelinkeskusteluiksi ja yksittäisiksi kohtaamisiksi siellä täällä.

Päivärytmi muuttui. Kaupassa käytiin aamuvarhain. Iltapäivänokosten ja kävelylenkin jälkeen istahdettiin television ääreen. Aika pian tajuttiin, että Ylen ja BBC:n uutis- ja ajankohtaisohjelmien lisäksi ei ollut kiinnostavaa katsottavaa, vaikka oli Areenaa ja monia kanavia. Ehdotin kokeiltavaksi maksullisia ja niin päädyttiin Netflixin ja HBO:n draamojen, elokuvien ja sarjojen pariin. Sunnuntaisin haimme jostakin päin Suomea striimatun messun, mikä päivitti käsitystä kirkkomme seurakuntien ’digiloikan’ tasosta ja messujen monenkirjavuudesta. Naispuheenjohtajien viisikon toiminta sai minut kiinnostumaan myös politiikasta.

Somen seuraaminen ei kiinnosta minua, mutta musiikki! Koin, että konserttien kuunteleminen televisiosta ei ollutkaan samalla tavalla sykähdyttävää kuin konserteissa paikalla ollen. Orkesteri tulee liian lähelle ja kuvaus tarjoaa liikaa yksityiskohtia. Se syö kuuntelukokemuksen intensiteettiä ja yhteisöllinen kokemus jää puuttumaan. Usein levyjen kuuntelusta saa enemmän. Sama seikka paljastui radiomessujen eduksi sunnuntaisin, kunnes huomasin, että niidenkin monenkirjava toteutus alkoi häiritä. Pianon ja erilaisten rytmisoittimien käyttö urkujen sijasta ja keskustelun tuominen osaksi messua vieraannutti.  

Kirjasto ainakin on ennallaan, ajattelin. Poimin uteliaana luettavaa uutuushyllyiltä ja silloin tällöin luen klassikoita uudelleen. On vajaa kymmenen suosikkikirjailijaa, joiden uudet teokset hankin omaan hyllyyni, niistä muutama on runoilijoita. Olen niitä, jotka haluavat lukea itse, pitää kirjaa käsissä ja kääntää sivuja. Vieraantuminen ajatuksista, tarinoista, runoista – myös itse kirjoitetuista – olisi minulle lopullinen vieraantuminen elämästä.

Ajamme hoivakotiin tapaamaan Tätiä. Siellä hän istuu olotilan sohvaryhmässä television äärellä. Ovat päiväohjelman mukaan katselleet siinä jumalanpalveluksen, kuka enemmän kuka vähemmän seuraillen tai hiljaa nuokkuen. Eilen oli vietetty juhannusta ulkoillen.

Vietämme aina käynnillämme pienen kolminkeskisen juttuhetken Tädin kanssa. Ensin kampaan hänen kauniisti laineille laitetun valkoisen tukkansa. Kerromme aina ketä olemme, missä vuodenajassa mennään ja minkälaista kesä ulkona on. Täti vastaa silittämällä poskea. Olin leikannut mukaan omasta pihastamme punaisen ja Tädin kotitalon pihapiiristä valkoisen juhannusruusupensaan oksan tuomaan kesän tuoksua huoneeseen. Maistelemme yhdessä kotimaisia mansikoita. – Hyviä, sanoo Täti.

Laulamme Tädille ’Tuuli hiljaa henkäilee’ ja kerron, että se oli kuoromme kevätkonsertin ohjelmassa. Kysyn onko Täti koskaan laulanut kuorossa. – Lapsena, hän yllättäen sanoo. Ehkä se oli koulun kevätjuhlassa Sortavalassa muinoin?

Otamme vielä muistoksi kuvan käynnistä. Kun näytän kuvaa, Täti sanoo: – Vanha.

Hiljaista on. Piha on kukkinut lemmikinsinisen aaltonsa, ruukkuihin istutetut kesäkukat ovat nyt vauhdissa. Toinen sukelsi vajaan, kaivoi keinun osat esiin ja kokosi kehikon. Aamuvarhaisella ja illalla auringon mentyä mailleen siinä on hyvä istuskella vanhan tammen lehvien alla.

Eräänä päivänä kyläillessämme kohtasin taulun. Ystävä oli nostanut sen pöydälle odottamaan tuloamme. Hän kertoi löytäneensä taulun edesmenneiden vanhempiensa jäämistöstä. Takana on nimikirjoitus ja vuosiluku 1923. On vaikea sanoa, onko kyseessä piirros vai taidevalokuva, taidokasta työtä kuitenkin.

Kuvassa on äärimmäisen tiheä tunnelma, joka tekee siitä ainutkertaisen. Hämärässä valohämyssä on kaksi hahmoa, vanha, valkotukkainen ja parrakas mies ja nuori tyttö. Vanhus soittaa viulua, tyttö istuu lattialla nojaten vanhuksen polveen. Soittajan silmät ovat kiinni, tytön katse viipyy hänen kasvoillaan.

Kuvaa katsoessani tunsin harvinaisen voimakkaan liikutuksen, silmäni kyyneltyivät. Mihin sieluni syvyyksiin kätkeytyneeseen suruun tuo vanha kuva koskettaa kuin auringon säde puun lehvien lomasta, ajattelin. – En tiedä taulun tarinaa enkä arvoa, sanoi ystävä, mutta haluaisin antaa sen sinulle, muistoksi.

Katselin ja kuuntelin hiljaisena uuden oikeistohallituksemme pitkällisen pakerruksen tulosten esittelyä. Luonnollisesti kukin puheenjohtaja oli mielestään pitänyt kunniakkaasti omiensa puolta ja suostunut kompromisseihin maan (ja eturyhmiensä) parasta ajatellen. Ei ollut vaikea hahmottaa, kuka esiintyi voittajana, joka oli puskenut läpi lähes kaikki mitä oli halunnutkin. Hallituksen muodostaja sovitteli sanojaan lopputuloksesta, oli tyytyväinen lähinnä itseensä, eikä avannut ohjelmaa koskevia yksityiskohtia, joista media yritti onkia kommenttia.

Valtakunnalle on siis synnytetty parlamentaarinen hallitus, jonka presidentti pian kättelee toivotellen onnea ja menestystä. Kansalainen toivoo porukalta kykyä yhteistyöhön ja tuloksia. Luvattua ’suunnanmuutosta’ sopii toivoa ja odotella miten ’paikataan’ edellisten hallitusten virheet ja kesken jääneet uudistukset. Nähtäväksi jää, tuleeko Suomi ’kuntoon’ vai onnistutaanko tuhoamaan sekin hyvä, mitä edelliset saivat aikaan.

Viisikko vaihtuu nelivaljakoksi, jota ohjastaa myhäilevä setämies, eturivissä hirnuu harja hulmuten ravuri, jossa kyllä on pitelemistä. Takarivissä tilanteen kehitystä seuraa edellisen hallituksen kultivoitunut ja lempeä äitihahmo vierellään nelivaljakon äänetön omatunto. Näillä nyt mennään.

Olen katsonut tämän ohjelman kahdesti, ensi kerralla järkyttyneenä ja surullisena siitä, miltä omaisten ja heidän hoitajiensa nykyisyys tuntuu ja oman vanhuuden tulevaisuus tässä hyvinvointivaltion imagostaan ylpeilevässä maassa näyttää. Toisella katsomalla tajusin, että kaikki yrittävät parhaansa sillä tavoin kuin sen parhaan ymmärtävät. Joku keksii vanhusten seuraksi erilaisia robotteja, toiset suunnittelevat palvelutaloja ja hoivakoteja, kunnat ostavat yksityisiltä yrityksiltä palveluita, joita eivät kykene itse järjestämään.

Hiukan hämmennyin, kun lähiystäväpiirissäni kukaan muu ei ollut katsonut ohjelmaa. Minusta se oli niin hyvin tehty, että olisi kannattanut. Joku halusi itse nukkumaan, toinen nukutti lastenlasta. Yksi kokeili, muttei päässyt alkua pitemmälle, kun alkoi niin masentaa. Arveltiin, että hoitokriisi on jo hyvin tiedossa, mitä siitä enää jauhaa. Olemme eri paikoissa vanhustenkin hoidon kanssa tekemisissä olleita ammattilaisia. Melkein kaikki ovat jo itsekin ’nauttineet’ nykyisen sotesysteemin palveluja. Luulisi kiinnostavan!

Onko niin, että helpointa on sulkea silmät ja unohtaa? Hyvin nukuttaa, jos omat ja läheisten asiat sattuvat juuri nyt olemaan kohdallaan. Mielellään vastuutamme muita: virkamiehiä, luottamushenkilöitä, poliitikkoja ja päättäjiä, jopa vapaaehtoisia järjestöineen. Emme halua edes tietää! Jos asioista päättävät ja virkavastuiset olisivat yhtä piittaamattomia, mitenkähän huonosti seniorikansalaisten asiat olisivatkaan.

PS. Minulla on mielipide roboteista. Jos minulle tullaan joku päivä tarjoamaan robottia keskustelukaveriksi tai kissaa siliteltäväksi, kysyisin: missä kaikki ihmiset ovat?

Täti on juuri juonut kahvinsa ja halaa lämpimästi, kun tulemme häntä tervehtimään suojus kasvoilla iltapäivällä. Tumma mieshoitaja saattaa meidät tädin huoneeseen ja koska siellä on vain kaksi tuolia, tuo pyörätuolin, johon auttaa tädin istumaan. Tädin rollakävely näyttää huonommalta kuin viimeksi. Haen vessapaperia ja pyyhin kahvijälkiä tädin leualta. Hän ei haluaisi istua, tahtoo koko ajan sängylle pitkäkseen. Hoitaja on kuitenkin sitä mieltä, että kun tunnin päästä on ruokailu, sitä ennen ei kannata mennä vuoteelle. Täti huokaa alistuneesti ja kun hoitaja on mennyt, pyytää kohta taas. Mietin, saako täällä levätä, jos on väsynyt. Täti tarvitsee kaikkeen liikkumiseen apua.

Kurkistan kaappeihin. Vaatteet ovat myllääntyneet sekaviksi kasoiksi. Ne mitä toimme tädin kotoa, ovat siellä huiskin haiskin talon vaatteiden seassa. Helmikuussa jo kadonnutta toista omaa tohvelia ei ole löytynyt, tädillä on jaloissa jotkut talon sisätossut.

Kerron, että ulkona on kaunis, viileä kesäpäivä. Olemme tuoneet pihaltamme tuoksuvan kukkaoksan. Täti nuuhkii sitä. – Sireeni, hän sanoo. – Meidän pihassamme kukkivat parhaillaan sireenipensaat ja taivaansiniset lemmikit, kerron. – Sinä kävit ennen ahkerasti kirkossa, jatkan sitten. – Niin kävin, täti vastaa. – Lauletaanko yhdessä suvivirsi? Syntyy suloinen hetki, jossa olemme kolmisin samassa pyhäisessä tunnelmassa. Kuin kirkossa. 

Lähtiessä viemme tädin pyörätuolissa olohuoneeseen, jossa moni asukas jo on ruokaa odottelemassa. Siinä soi Tapio Rautavaaran laulama valssi: ”En päivääkään vaihtaisi pois…” Joku hyräilee mukana.