Etsin nimeä myllertävälle prosessille, joka meitä kahta nyt ravistelee. Tädin saaminen hoivakotiin on ollut monivaiheinen tapahtumaketju. Toisaalta tuntuu helpottavalta ja hyvältä, että vanhus on nyt viimein päässyt ikänsä sekä fyysisen että mentaalisen kuntonsa puolesta oikeaan hoitopaikkaan. Toisaalta surettaa, että näin huonolle tolalle piti asioiden mennä ennen sitä.
Isoissa kaupungeissa on kerrottu olevan yksin asuvien talouksia enemmän kuin perheitä. ’Asiantuntijat’ ja poliitikot kehuvat, että hyvinvointivaltiossa väestön elinikä pitenee. Olisi hyvä kysyä millaista on yksin vanheta. Harvan kohdalla voi puhua elämänlaadusta mitään. Pienellä osalla vanhuksia asiat ovat myös laadullisesti arvioiden kohtuullisen hyvin loppumetreille asti. Vielä on aivan liikaa kodeissaan kyhjöttäviä ja riittämättömän avun varassa elossa pidettyjä yksinäisiä vanhuksia, joiden ystävät ja tuttavat ovat jo kuolleet, lähiomaisia ei ole tai yhteydet ovat hiipuneet eri syistä.
Ajattelen, miten tädin asiat olisivat, jos hänet olisi pantu hoitokotijonoon silloin, kun hänet ensimmäisen kerran vietiin sekavana kotinsa eteisen lattialta päivystykseen. Akuutti tila hoidettiin ja täti ’kuntoutettiin kotihoitoon’. Niistä vuosista olen tännekin kirjoittanut. Sitä, millaista se kotihoito oli, ei mielellään muistele.
Ihmisellä on iästä riippumatta oikeus päättää asioistaan, omasta hoidostaankin, niin kauan kuin hänellä on realistinen käsitys tilanteestaan. Sitä edellyttää ihmisarvon kunnioitus. Täti ilahtui omaisten soitoista ja käynneistä vielä yli 90-vuotiaana. Jossain vaiheessa mieleen alkoi hiipiä epäilys, ettei kaikki ollut ihan niin hyvin kuin hän meille kertoi. Siitä alkoi se vaikea polku, jossa jouduimme realisoimaan tädille hänen todellista tilannettaan ja miettimään keinoja, joilla häntä voisi auttaa, vaikka kaikki apu aluksi torjuttiin.
Nyt tunnemme tädin saaneen ihmisarvoisen vanhuushoivan. Siitä voi olla vain rajattoman kiitollinen. Ehkä hänen matkansa ei enää ole pitkä, mutta ainakaan hän ei ole yksin kotona kolmasti päivässä poikkeavien, alituisesti vaihtuvien hoitajien armoilla.
On äärimmäisen tärkeää ja lohdullista, että meillä sadoilla tuhansilla yksineläjillä olisi edes pieni turvaverkko joka muistaa meidät ja huolehtii vähimmillään oleellisen selviämisemme. Ystävyys ja lämmin välittäminen on luksusta.
Mutta onko koskaan tullut mieleen miten nämä ”laupiaat samarialaiset” jaksavat oman, usein ruuhkavuosien tai oman väsymisen sävyttämän elämänsä ohessa elää keskellä tämän uuden surun, luopumisen ja vaikeiden päätösten sekamelskaa.
Kommentin jätti erakko · perjantaina 13. tammikuuta @ 10:17
Minimissään pitäisi olla Hyvinvointialueiden vastuulla selvittää jokaisen alueella yksin asuvan 80-vuotiaan turvaverkkotilanne. Oma asuinkaupunkini on tehnyt sen kaikkien (myös parisuhteessa elävien) eläkeläisten osalta heidän täytettyään 70 vuotta. Siitä ei ole havaintoa jatkuuko seuranta.
Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 13. tammikuuta @ 19:06