” Vanhuksille syötetään liian voimakkaita lääkkeitä ja monia lääkkeitä yhtä aikaa eikä tunneta niiden haitallisia yhteisvaikutuksia. Koulutus on puutteellinen, ei opeteta katsomaan kokonaistilannetta. Lääkkeet vaikuttavat vanhukseen eri tavalla kuin keski-ikäiseen. Eihän kukaan määrää samaa annosta lääkettä kolmivuotiaalle lapselle kuin aikuiselle, mutta vanhuksille annetaan. Vanhus on hauras, maksan ja munuaisten toiminta on hidastunut. Etenkin keskushermoston kautta vaikuttavat kipu- ja psyykenlääkkeet vaikuttavat vanhukseen voimakkaammin ja lääkkeen haitat korostuvat. ”
*Professori Sirkka-Liisa Kivelä Suomen Kuvalehden 38/2009 haastattelussa
Viikonloppu on ollut eräänlaista tunnevuoristorataa. Ystävätapaaminen ja Pikkuritarin mummolapäivä toivat suurta iloa. Sitten väliin pääsi livahtamaan surkufiiliksiä. Itketti, oli ikävä tärkeitä ja rakkaita, joita harvaan näkee. Tajusin äärimmäisten tunteidenkin olevan yhä olemassa, vaikka elämä on enimmälti rauhaisaa ja positiivista.
Pikkuritarilla oli mummolapäivä lauantaina. Ihmettelimme mitä kaikkea uutta yhdentoista kuukauden ikään ehtinyt vesseli olikaan ottanut haltuunsa. Ensimmäiset askeleet hän otti kuukausi sitten ja nyt viipottaa jo kaikkialla. Mummeli ja Vaari osallistuvat vuoronperään tutkimusretkiin siirtelemällä särkyviä pikku esineitä pienten sormien ulottuvilta ylemmäs ja ennakoimalla vaaran paikat. Ihastelimme Pikkuritarin omankielistä laulelua, jossa erottui puhtaita duuriterssejä. Muskarissa on käyty ja kotona laulettu.
Eilen illalla olimme konsertissa, jossa Esikoinen soitti tällä kertaa solistina. Hyvältä tuntui kuulla miten hän on kehittynyt ilmaisussaan. Opettajalla ja orkesterisoittajalla ei solistiselle puolelle jää paljon tilaa muusikkoperheessä, jossa Pikkuritarin tahdissa paljolti arkea sompaillaan. On tärkeää, ettei oma ammatillinen kehitys pysähdy.
Mielessä läikkyy ajatus elämän virtaavuudesta. Henkilökohtaisia pysäytyksiä, pyörteitä tai patoumia syntyy, aika ajoin itse kukin ohjautuu sivummalle, päätyy ehkä suvantoon, mutta iso virta ei pysähdy eikä odota. Se on merkillisellä tavalla myös lohdullinen ajatus.
Olkoon ruumiisi siunattu. Niin että olisit tyyni ja tyytyväinen ja ymmärtäisit aistiesi olevan pyhiä rajakohtia. Niin että huomaisit pyhyyden olevan tietoisuutta, näkemistä, tuntemista, kuulemista ja koskettamista. Niin että aistisi tekisivät sinusta ehjän ja saattaisivat sinut kotiin.
(Kelttiläisestä Aistien siunauksesta)
Meitä on kuusi naista, iältämme 60+, toisillemme uusia tuttavuuksia. Kokosimme ryhmän teemalla ’Uutta elämää-n’. Muutaman kerran on vasta oltu koolla ja nyt jo tuntuu siltä, että mottohan voisi olla myös ’ulos omista nurkista!’. Mökkiytyminen käy niin helposti työelämästä väsyneenä eläköityvälle. Siinä on masentumisen vaara. Tiedättehän: kyllä kiinnostaisi, mutta yksin ei tule lähdettyä…
Eilen olimme kaupunkimme taidemuseossa, jonka syysnäyttely sai meidät pohtimaan yhdessä muun muassa tatuointeja ja lävistyksiä, koulusurmia ja viidettä käskyä, kehitysmaiden lasten riistoa, sävellyksen ja sovituksen osuutta musiikkikappaleessa, tietokonekuvan muuntamista maalaustaiteeksi ja uhattuna olemisen piinaa ja uhkaamisen raskautta. – Ei mikään turha reissu, totesi yksi meistä kaikkien tunnelmat tiivistäen.
Viime kerran kokoontumisessa kerroimme mitä uutta itse kullekin oli tapahtunut. Pehmoeläinten avulla haeskelimme tuntumaa pelkoihimme ja niiden kääntämiseen voimaksi. Onnellisuuden esteethän ovat pohjimmiltaan oman nahkamme sisällä eikä jossain toisessa ihmisessä tai olosuhteissa. Piilolihastemme voimia etsiskelimme Pilates-liikkeiden avulla. Ja huumori kuuluu kokousreseptiimme tärkeänä osana. Itselleen nauramisen jaloa taitoa opetellaan porukalla.
Saimme täksi syksyksi mainiot kausikorttipaikat HKO:n klassikkosarjaan. Viime torstaina kuulimme Arvo Pärtin mietiskelevän Laminenten ja Brahmsin energisen ja viihtyisän ensimmäisen sinfonian, sen, johon säveltäjä sisällytti aihelmia Beethoovenin yhdeksännen Oodista ilolle. Hyvillä mielin palasimme konsertista.
Lahdessa oli viime viikolla Sibelius-festivaali. Olimme varanneet liput lauantain konserttiin, joten viime viikosta tulikin meille oikein klassikkojuhlaa. Oli kaunista, lähdimme jo puolipäivän aikaan kotoa. Kuljeskelimme satamarantaa ja päädyimme syömään ravintola Casselin herkullisen festivaalimenun, jonka pääruuaksi valitsimme poronselykset. Että voi olla taivaallista ruokaa – eikä ihme, huomasimme, että ravintolalla on oikein ’rotissöörikilvet’ seinällään.
On tullut harvoin käytyä Lahdessa minkään vuoksi. Näillä main sitä lähtee kulttuurin perään yleensä aina pääkaupunkiin, kun se on tuossa lähinnä ylivoimaisesti monipuolisimpine tarjontoineen. Harmittaa nyt. Olimme siis ensi kertaa Lahden Sibelius-talossa, joka on kuulu sekä ainutlaatuisesta puuarkkitehtuuristaan että loistavasta akustiikastaan. Siellä tajusi kirkkaasti, miten musiikki voi soida oikeassa akustiikassa ja että orkesterin soitinryhmien osuudet voi kuulla.
Lahtelaisia voi kadehtia hyvästä syystä. Kyllä kahden päivän välein kuullussa musiikissa oli niin selkeästi havaittava ero. Finlandiatalon sumea akustiikka on ollut muusikoiden ja kuulijoiden murheena kymmenet vuodet. Talo on toki hienolla paikalla ja klassisen kaunis, mutta pahimmillaan musiikki siellä puuroutuu ja soi hyvin epätasaisesti paikasta riippuen. Ei ihme, että uutta musiikkitaloa on odotettu hartaasti ja suurin toivein.
Lahden Sibelius-konsertin päätti ylimääräisenä kuultu Finlandia. Sarasteen nopeatempoinen tulkinta oli kuin raikas vesiputous. Suomalaisen sielun Sibelius saa aina sykkimään ja kyllä Finlandian sävelet nostivat kansainvälisenkin yleisön lopuksi seisten aplodeeraamaan.
Pissismummo heräsi ennen aikojaan tunnistamattomasta syystä eikä saanut unta silmään sen perästä. Tämmöiseen tapaukseen auttaa pari helppoa sudokua ja pirullinen sokkokrypto. Sitten Mummo palasi peittoihinsa ja simahti. Herätessä päivä olikin jo pitkällä, mutta mikähän päivä.
Poikakaverilla oli lehti melkein luettuna ja kahvi odottamassa, ollut ties miten kauan. – Ei ala hyvin, murisi Mummo, paistettua kahvia heti alkajaisiksi. (Pissismummon mielestä kahvin pitää olla kuumaa, tummaa ja tuoretta. Ja sen seurana Mummo tahtoo pari kaurapaahtoleipää, joiden välissä sipaisu lempimarmeladia ja siivu pähkinäistä lempijuustoa. Näistä Mummo pääsee tolkuilleen sen verran, että huonompikin päivä nitkahtaa käyntiin.)
Lehden silmäiltyään tokeni Mummo vaihtamaan liinavaatteita vuoteeseen kuten aina saunapäivän aamuna. Myöhemmin, kun liinavaatekomero, pyykkikori, mankelointipino ja hyllyjen takusetkin oli tutkittu, oli Mummon pakko myöntää, että tietty ruusukuvioinen lempityynyliina oli kadonnut jäljettömiin. – Missään se voi enää olla tämän katon alla, murisi Mummo. – Miksi rupesit vaihtamaan tänään, tiedusti Poikakaveri varovasti, saunailtahan on huomenna.
– Jaaon. No, sehän on sillä tavalla, että kun vaihtoaskare on käynnistynyt, sitä ei voi kääntää takaisin päin sen vuoksi, että päivä osoittautuu vääräksi, Mummo ärisi. Nih. Ja ruusulakanan kanssa pitää olla ruusutyynyliina, sehän selvä on. Mummo penkoi vielä kerran kaikki mahdolliset ja pari mahdotontakin paikkaa. Tyynyliina oli kadonnut tästä maailmasta. Kerta kaikkiaan.
Suuren luokan piiloleikki onneksi käynnistyy harvoin. Pari kertaa työavainnippu sai aikaan hulabaloon ja kerran kalenteri onnistui oikein itkettämään. Pankkikorttikin on aiheuttanut yhden kylmäävän iltapäivän, kunnes ilmoittihe itsestään pankkitoimihenkilön välityksellä. Pissismummo oli muka hylännyt korttinsa ottomaatin hölösuuhun saldoa silmäiltyään. Silmälasit ovat hanakimmat järjestämään Mummolle kuntolenkkiä huoneesta toiseen tuon tuostakin, mutta ei ne kovin erityisiä piiloja tähän mennessä ole keksineet. Tuottavat enempi alituista löytämisen iloa.
Yksi Poikakaverin positiivisista päivistä osui onneksi tähän. (Ei ole hyvä, jos yhdellä on maailmankirjat sekaisin heti aamusta – oh, miten pienistä ne nyt menevätkään – ja toisella samaan aikaan myrtsipäivä.) Sovinnolliset ja myötätuntoiset kommenttinsa lauhduttivat Mummon vähän kerrassaan. Ja illalla lauhduteltiin lisää, löylytellessä Mummon sisäisen kalenterin mukaan.
– Onhan tässä se hyvä puoli, että siitä pieni ihminen iloisesti yllättyy, jos ruusukas joskus palaa maailmanmatkoiltaan, huokasi Mummo iltasella poski toiseksi rakkainta tyynyliinaa vasten.
Taas on meneillään yksi hyvä yritys kohentaa tavallisten suomalaisten elämänlaatua. Eipä näitä ole koskaan liikaa. Media pitää esillä pääasiassa kamaluuksia, ikävyyksiä, onnettomuuksia ja huono-osaisuutta. On hyvä, että taas tehdään silläkin rintamalla jotain positiivista. Muutosvalmentajat saavat töitä ja ihmiset motivaatiota työskennellä itse elämänsä eteen.
Menin sitten tekemään testin. Tunnen itseni keskimäärin onnellisimmaksi koko tähän astisen elämäni aikana. Tottakai onnellisia hetkiä on ollut paljon pitkin matkaa: huippuina koulun, ammatti- ja jatko-opintojen onnistunut päätös, rakastumiset ja rakkaussuhde, lasten syntymät ja heidän elämänsä merkkihetket. Keskimääräinen onnellisuus rakentuu tällä hetkellä eniten arjen tyytyväisyystekijöistä, joita on runsaasti sekä ilonaiheista, joista kestoykkösenä on lapsenlapsi.
Testi paljasti, että vaikka lienen onnellisempi kuin ikätoverit keskimäärin ovat, kehittämisen varaa löytyy erityisesti fyysisen kunnon alueella. Liikunnallisia rajoitteita on ja tulee olemaan, sen olen jo hyväksynyt, mutta voisin vielä kohentaa yleistä hyvinvointia. Lupaan itselleni, että teen voitavani. Jos en voikaan juosta, voin kävellä, pyöräillä, uida ja tehdä lihaskuntoliikkeitä. Jos en voi liikkua vauhdilla, voin liikkua hitaammin. Ja voittaakseni lähtökitkan, voin etsiä iloa tuottavaa liikuntaa.
Ylämäkeen ei vauhti kasva toisen työntämällä. On haettava oma vauhti. Aloittaa voi raivaamalla esteet onnen polulta. Potkua ja tsemppiä voi toisiltaan saada, siksi tätä peliä nyt pelataan tv-kameroiden edessä ja nettisivuston avulla. Ollaanhan kaikki mukana?
On puhkeavien lehtien aika, kukkivan puun aika ja kypsien hedelmien aika. Olen kiitollinen, että olen saanut elää hedelmien aikaan asti elämän koko kauneuden. Ehkä vielä koen elämän keveydenkin, sen, joka tulee luopumisten kautta..
Situationaalisesti aita on yleensä kahden alueen rajalla. Samalla aidalla voi olla monta funktiota. Jos pihassa on irrallaan vieraisiin vihamielisesti suhtautuva koira, ohikulkija on kiitollinen, että aita on välissä. Pihakeinussa köllöttelijä tai kukkapenkissään pyllistelevä arvostaa aitaa näkösuojana. Vanhemmat aitaavat lapselleen turvallisen leikkipaikan omaan pihaan. Aidattu ulkoilutila on tarpeen kotieläimillekin.
Tuttava kertoi rakentaneensa aidan omakotitonttinsa rajalle taajamassa. Se oli kaunis, valkoiseksi maalattu, matala aita, jota ei tarkoitettukaan näkösuojaksi. Olipahan vain jonkinlainen reviirimerkki. Naapuri raivostui. – Tässä ei koskaan ole ollut aitaa. Olisi pitänyt kysyä meiltä lupa. – Mutta aitahan on meidän tontin puolella ihan kokonaan… – Niinniin, mutta kun meiltä ei kysytty … ei täällä saa mellastaa miten tahtoo…
Aidat erottavat, torjuvat, piilottavat. Ne viestittävät: tämä on meidän tonttiamme. Joskus ne suorastaan huutavat: pysykää loitolla. Suomen kielessä on termi rajariita, joka kertoo vahvasta reviirin tarpeestamme ja siitä miten kärkkäitä me olemme puolustautumaan oletettua uhkaa vastaan. Aidan äärimmäinen muoto, muuri voi estää kaiken yhteyden ihmisten välillä.
Ihmisen sisälläkin on oman tontin tarvetta. Sisäisiä raja-aitoja rakentuu kasvatuksen ja oppimisen, mutta myös epäluulojen ja katkerien kokemusten kautta. Sisäinen turvattomuus ajaa vahvistamaan omaa reviiriä. Epäluulo ja vihamielisyys toimivat tehokkaina muureina ihmisten välillä. Miten paljon energiaa käytetäänkään kyräilyyn ja oman tilan vahtimiseen sen sijaan, että madallettaisiin aitoja, availtaisiin portteja ja mentäisiin toisiamme puolitiehen vastaan.
Aita on sinänsä neutraali asia, tarpeellinen tai tarpeeton tilanteesta riippuen. Aidaton ei välttämättä ole rajaton. Aidan kaataminen ja muurin murtaminen on väkivaltainen kannanotto. Yhteys ei synny väkivaltaisin keinoin. Tarvitaan rauhallisia liikkeitä toista kohti, ymmärtämisen signaaleja, vuorovaikutukseen antautumista.
* Virpi Hämeen-Anttila; Sokkopeli; Otava Seven 2007
Tummasävyisen pokkarin takakansi mainostaa: ”Kiitetty tarinankertoja tekee sen jälleen: vangitseva romaani nuoruudenystävistä, jotka menneisyyden salaisuudet saattavat yhteen”. Puoleen väliin tarina kahlailee uuvuttavassa vihjeviidakossa. Kirjailija tosiaan ’vangitsee’ lukijan, nimittäin sananselityksellä. Väkeä ja oheisväkeä on niin, että silmissä vilisee. Lieneekö dekkariksi tarkoitettu, juttua kumminkin ratkotaan amatöörikimpassa kavereiden kesken. Jännitystäkään ei oikein synny, juttu vain kiemuroi kunnes lässähtää.
– Olenkohan liian kriittinen, kun rohkenen toivoa, että ’kiitetty tarinankertoja’ on kirjoittanut ja kirjoittaa parempaakin.
* Sirpa Kähkönen; Lakanasiivet; Otava Seven 2007
Kirjailija sukeltaa menneeseen aikaan, Kuopion pommitukseen sotakesänä 1941. Nuorelle kirjailijalle uhkarohkea sukellus, mutta niin vain hän saa isovanhempiensa ajan kokemukset tuotua kuin eilisinä tähän päivään. Lakanasiivet on erikoisesti naisten sotakertomus. Miehet, jotka yleensä kotirintamalle olivat jääneet, vilahtelevat taustahahmoina. Kiinnitin huomiota Kähkösen virtuoosiin kieleen, jossa sanat tanssivat siekailemattoman tuoreessa rytmissä, paikoin vallattomana ilotulituksena, mutta päivänmittainen tarina sen sijaan tuntui sotkeentuvan lakanoihin. Monen henkilön näkökulmaa käyttävä kirjoitustapa sisältää riskin, ettei tarinaan synny riittävästi jännitettä. Kirjailija on palkittu romaanisarjastaan, jonka itsenäinen jatko-osa Lakanasiivet on.
– En tiedä tarttuisinko aiempiin romaaneihin tämän perusteella, mutta odotan kyllä kiinnostuneena Kähköseltä seuraavaa.
* Petri Tamminen; Mitä onni on; Otava Seven 2008
Kirja tuntui sopivan matkalukemiseksi, pieni ja kevyt pokkari, kiinnostava kirjoittajanimi ja aihekin mitä parhain. Poikkeuksellisesti luin kirjaa ääneen luku kerrallaan, arvelin Toisenkin pitävän Tammisen lakonisesta tyylistä. En erehtynyt, parin ekan luvun jälkeen hän jäi kuuntelemaan. Lukeminen jatkui kotona, kun matka päättyi ennen kirjaa.
– Tamminen on mies ja sanottavansa sen mukaista. Naislukija voi olla omaa mieltään joistakin ajatuksista, mutta Tammisen tyyli on lukijaystävällinen ja kirjallisesti ehdottoman pätevä. Pidin kirjasta.
|
|
