Torstaimummolan pikkujoulussa keskusteltiin, mitä odotuksia jouluun liittyy. Monen perinteisiin kuului asioita, joita ilman joulu jää jotenkin vajaaksi. Leipomisten tuoksut, kuusen koristelut, tuttujen joululaulujen sävelmät muistetaan ja niitä kaivataan. Vanhusten toivelistassa oli kuitenkin ykkösenä joulurauha. Lahjoja ei edes mainittu.
Kristillisessä mielessä joulun odotus on neljän adventtiviikon katkeamaton ketju. Kullakin adventtisunnuntailla on oma teemansa, joka näkyy valituissa raamatun teksteissä. Viikko viikolta joulu lähestyy ja valo lisääntyy kynttilä kerrallaan kodeissa ja kirkoissa.
On asioita, joita ihminen odottaa pelon vallassa ja varuillaan. Mitä ei tiedä varmasti tai mihin liittyy jotain uhkakuvia, se luonnollisesti pelottaa. Toisenlainen odotus on toiveikas ja täynnä iloa. On kokemusta tulossa olevaan juhlaan liittyvistä hyvistä asioista.
Lasten joulunodotusta muovaavat usein television lastenohjelmat – ja lelumainokset. Pienet käyvät sitä malttamattomammiksi mitä lähemmäksi joulua tullaan. Monessa kodissa joulunvieton pääosassa onkin joulupukki lahjasäkkeineen. Kun lahjapaketit on aukaistu, joulu on ohi.
Mitä itse odotan? Rakkaiden ihmisten tapaamista. Kynttilävaloisia aamuja ja iltoja, joissa joululaulut hiljaa soivat. Mitään täytymisiä ei ole. Ollaan tässä, hyräillään.
Päivän sitaatti:
Kun joudut tekemään ratkaisuja, ota huomioon, että päätöksesikin ovat muutoksen alaisia, koska kaikki ratkaisut saavat lopullisen ryhtinsä ja muotonsa vasta ajan kanssa.
Päätä, mutta älä niin ehdottomasti! Älä mihin tahansa hintaan! Älä niin lopullisesti! Anna ratkaisuille niiden tarvitsema pelivara, ymmärrä, että niiden on asetuttava maailmaan ja aikaan, löydettävä oma paikkansa ihmisaikomusten ja muutosten lakien keskellä.
Älä yritä ikuistaa valoin, vasaroin ja nauloin sitä, mitä jo seuraava yö ja aamu muuttavat ja mitä sydämesi ja ymmärryksesi tulevat loputtomasti hiomaan ja ja muovailemaan uudeksi tänään, huomenna, iankaikkisesti.
Suo päätöksillesi aikaa ja tilaa, anna niiden löytää maailmassa oma paikkansa ja muotonsa. Tee ratkaisuja, mutta kärsivällisenä! Tee ratkaisuja, mutta ymmärrä niiden keskeneräisyys! Toimi, mutta jätä kaikki kuitenkin ajan huomaan! Ja seuraavana päivänä tai vuoden kuluttua tulet huomaamaan, että ratkaisua et tehnytkään sinä vaan se dimensio, jossa kaikki inhimillinen ratkeaa.
*Sándor Márai, Mietteiden kirja; Atena 2003
Viikko sitten totesin yllättäen, että Kolmas Huoneeni oli kadonnut. Tuntui kuin olisin jäänyt kotioven taakse ilman avainta. Tarinat ovat tallella toisaalla, mutta blogiystävien ja satunnaisten lukijoiden ajatukset, lämpimät kädenojennukset ja Huoneessa käydyt keskustelut häipyivät saavuttamattomiin. Se suretti.
Episodi sai miettimään syvällisemminkin yhteyden merkitystä ja kaiken katoavuutta. Mitä enemmän tekniikkaa, sitä haavoittuvampaa elämä on. Elämän virrassa kaikella on myös aikansa, sen voin hyväksyä. Silti kaipasin tänne kuin kotiin.
Kokemukseni mukaan ajoittainen paastoaminen tekee elimistölle hyvää. Olo kevenee, elimistö puhdistuu, elämäntapamuutokset helpottuvat. Kirjoituspaaston vaikutuksia tässä kuulostelen. Sivuston uudet systeemit opettavat avuttomuuden sietämistä ja toimivat kärsivällisyyskouluna.
”Kun jotain tapahtuu, muista, että se voi kääntyä hyväksi”.
Illalla kuun kalpea pallovalaisin loisti yötaivaalla. Valo värähteli Töölönlahden tummissa vesissä. György Ligetin Atmospheres humisi eteerisen hiljaisena. Konsertista palatessa kuun kasvoille oli hulmahtanut salaperäinen pilviharso.
Aamulla Toinen tuli postilaatikolta lehdet kainalossa. – Tiedätkö mitä ulkona tapahtuu, hän kysyi kopisteltuaan eteisestä sisälle. Nostin kaihtimen. – Oi! Lunta!
Vähän talvea, paljon rauhallisia sävyjä maisemassa.
Taas kerran ajoimme ne sadat kilometrit, voidaksemme olla Äidin luona pari tuntia. Tihkusateinen aamu oli pimeä, kun läksimme matkaan. Tihkusateinen ja pimeä oli iltakin, kun palasimme. Jotain sumua oli sydämessäkin. Miten raskas ja pimeä voi olla marraskuussa tämä matka.
Äiti oli vuoteellaan, silmät kiinni hämärässä huoneessa. Istahdin vuoteen laidalle. Kyllä, nyt hän tunsi minut heti ja ilahtui, mutta vävynsä oli unohtanut. Jätin heidät tutustumaan keskenään ja kävin tervehtimässä hoitajia. Kuulin, että hoivaosaston porukka oli pienentynyt ja osittain vaihtunut. Pimeä syksy on korjannut satoa.
Parin viikon takaisen pahan kaatumisen jäljet oli ommeltu, mutta päähaava oli yhä osittain auki, joten sidemyssy ja pehmustettu kypärä ovat tarpeen. Veli oli nostanut käydessään joulukynttelikön esille. Pöydällä oli kimppu iloisen värisiä silkkikukkia. Enää Äiti ei jaksa huolehtia ruukkukukista, vaikka on ollut kukkaihminen.
Äiti jaksoi istua melkein tunnin nojatuolissa, johon auttelimme hänet. Kertoilin taas kaikki omat ja lastemme kuulumiset. Lauloimme muutaman adventtivirren ja joululaulun. Tällä kertaa Äiti lausui vain kahdesti virren säkeen, jota hän usein toistelee:
”Kun multa voimat vähenee, eloni ehtoo lähenee, suo, että silloin uskossa pois nukun tunnon rauhassa.”
Veli käy usein, hänen matkansa Äidin luo vie vain parikymmentä minuuttia. Lupasin, että tulemme taas, joulunpyhinä. Jos Äiti on vielä on.
Andrei Makine; Vera (La Femme qui attendait), suom. Annikki Suni; WSOY 2004
Kirjailijasta sanotaan takakannen esitteessä, että hän on lukijoidensa ihailema ja rakastama klassikko. Hyväksyn ilman muuta klassikko-määritteen, mutta ’lukijoiden ihailema ja rakastama’ haiskahtaa myyntipuheelta. No, tiesin Makinen nimen, jopa sen, että häntä arvostetaan kirjallisissa piireissä. Arvelin häntä ensin virolaiseksi, mutta hän onkin venäläissyntyinen ranskalainen. Wikipedian mukaan häneltä on julkaistu suomennoksia ainakin kahdeksan ja ranskankielisiä teoksia on vielä kosolti suomentamatta. Poimin kirjastosta umpimähkään yhden, se sattui olemaan Vera.
Pakko sanoa: lukija täällä ihastui. Ensinnäkin, mikä loistava tarina! Sitten, miten kerrottu! Ja vielä, miten kauniita, ravitsevia sanoja hän löytää, miten saa loihdittua lukijan sielun silmiin ennen näkemättömät näyt! Kirjassa on henkeä salpaavan kauniita kohtia, joita on luettava ääneen ja lukiessa väristys kulkee läpi sielun…
”Mirnojen aika, leijuva ja pysähtynyt aika, imi minut vähitellen itseensä. Minä sulauduin syksyn valojen vaivihkaiseen virtaan, kestoon, jolla ei ollut muuta tavoitetta kuin lehtien lakastunut kulta, kuuran hento pitsi aamuvarhaisella kaivonkehällä, omenan putoaminen paljaalta oksalta hiljaisuudessa, joka oli niin kirkastunutta että ruohon kahahduksen pudonneen hedelmän alla kuuli selvästi. Kaikki oli vakavaa ja samalla kepeää elämässä, jonka aika oli unohtanut. ”
*
Khaled Hosseini; Tuhat loistavaa aurinkoa, suom. Kristiina Savikurki; Otava Seven 2009
Afganistanin naisista on kirjoitettu monta riipaisevaa romaania. Tuhat loistavaa aurinkoa on kauhistuttavassa alastomuudessaan vaikuttavimpia. Kirja kertoo Mariam-tyttösestä, jonka äiti on tullut raskaaksi ollessaan tytön isän perheen palveluksessa. Kelvoton palvelija saa häädön ja tyttö kasvaa äitinsä kanssa kahden äärimmäisessä köyhyydessä ja turvattomuudessa, johon isän harvat vierailut tuovat pieniä auringonsäteitä. Kun katkeroitunut ja väsynyt äiti hirttää itsensä, tyttö yrittää palata isänsä luo, mutta isä naittaakin hänet leskeksi jääneelle suutarille. Tarina risteää toista, sodan ja talebanien hirmuhallinnon murtaman toisen perheen tytär Laila kadottaa rakastettunsa ja tajutessaan olevansa raskaana suostuu samaisen suutarin uudeksi vaimoksi. Kaksi naista löytävät alun kyräilyvaiheen jälkeen väkivaltaisen suutarin kodissa toisistaan tuen, joka kasvaa uljaisiin mittoihin, kun Laila saa tietää rakastettunsa olevan elossa. Piinallisen todentuntuinen kuvaus naisen elämästä vanhoillisessa islamilaisessa kulttuurissa, jossa vain mies on ihminen.
**
Pirkko Saisio; Punainen erokirja; WSOY 2003
Saisio on avannut elämänsä niin auki, että lukijaan koskee. Mietin, miten kirjoittaminen on mahtanut raastaa, miten tämän ja paljon tässä ääneen sanomattoman on voinut kyetä elämään läpi ja jäämään silti henkiin. Olemaan vahvempi kuin koskaan. Sillä todellinen vahvuus on eletyn elämän katsomista silmiin, puolustautumatta, selittelemättä.
Marraskuun alussa luin sattumoisin ensimmäisen Saisioni, tämän Punaisen erokirjan. Kun siitä toivuin, päätin, että Saisio olkoon seuraava kirjailija, jonka kirjat luen kaikki. Haluan nähdä mitä kautta tullaan tekstiin, joka saa lukijan näin aseettomaksi ja hiljaiseksi.
?
Pissismummo kun pääkaupunkilaistui muinaisopintojensa vuosina ja pikkukaupunkilaistui sitten myöhemmin perhevuosinaan metropolin tuntumaan, on hänen lapsuusmurteensa laimistunut likipitäen ohuisiin yläpilviin. Mitä nyt Poikakaverin kanssa ollaan mie ja sie ja toisinaan innostutaan houkuttelemaan esiin antiikiksi marinoituneita sanontoja siltä suunnalta, miltä sielu on kotoisin. Niinpä Mummon on nyt tuosta Lastun heittämästä murrehaasteesta selvitäkseen konsultoitava Ikimuoriaan, jonka sanat eivät totisesti ole laimistuneet vuosien saatossa. Näin haastaisi Pissismummon Ikimuori:
– Elähän tiijä, tätä ei kyl usko kukkaa eikä hääkää, mut tiä mekko, tiähä iha soppii miun piäle. Niät sie, tiä miun tyttärein, sen huitakkeen, tuoma mekkorupale. Emmie kyl tätä pitämää ruppii, liian on korrii, miula millonkaa punasta vuatetta ou olt. Mut onha tuo soma peilist kahtoo aikase kuluks. – Ja siul sitä riittää aaninkia vaik joka sormel. Tehhää sit silviisii ko sie sanot, lienöö hyvä se. Mut jos miun mummoin ois tiänkii näht ja kuult, ei ois tient nauraisko hää vai itkeis. Sisso!
– Elähän tiijä, niä tyyräsiit miut junal Helsinkii mänemää ja nii ol kiire omil apajillee, jot ei kahtoneet, onks se juna tult vai mänt. No, se ol mänt, toinperrää. Mie miettimää, jot mitäs mie nyt, ni siin ol sit semmone koppalakkine, mikälie ukonturjake, ni mie silt tiijustammaa, jot piäsööks tiältä millä Helsinkii, ko mie en junnaa kerent. A’vot, hiä olkii nii simasuine, jot osviittail miut linikal mänemää. Täshä mie nyt sit vasite oon, Helsinkis kumminkii.
– Mitä hää sannoo? Mie mittää tiijjä heijä kapuloist. Akkiloisiit paremmi tavaroitaa. Ain on jottai hävveyksis nii toisel ko toiselakkii pojapojal.
– Appuuks hää tarvihtoo? Enhä mie tiijä mittää näist nykysist mualiman asjoist. Nii on kovast monnee kertaa muunlaiseks muuttuneet, ko tiä eeuukii on tult meil kummittelemmaa. Häne ois pitänt paremmi kuunnella muantiijon tunnil ja läksysä lukkii, sanon mie.
– Ai mitä? Jot ostinks mie sit sen röijyn sielt mauri´kaupast Helsinkis käyvessäin. A’ en ostant. Ei siin puojis mittää mummoloil sopivaa oo, ko niit vähävirkasii muothepenii. Niishä miul naurais variskii pello’ aijal.
Tarvitseeko silmät luoda ylös taivaan nähdäkseen? Evankeliumia meille, joita pimeys painaa joskus niin, ettei katse maasta kohoa. Taivas yllättää.
On taas monista ihanista ajoista se sietämättömin. Pissismummon Poikakaveri kantaa joka päivä pinon postilaatikosta eteisen pöydälle. Siinä ne pyörii monivärikkäät ja huutelee: kato, kato, osta, osta. Huuteluun kyllästyneenä Mummo raapottaa ne kohta takaisin pihan poikki laatikkoon, joka on huomattavan paljon postilootaa kookkaampi ja on syöny monen muunki asukkaan huutelijat. Mekastakoot keskenään hyväkkäät, kyllä keräyslootaan mainosta mahtuu.
Moni saa töitä älyttömästä joulumainosrumbasta, hyvähän se, mutta työn hyöty on väliin vähä kyseenalainen, aineski meillä. Nämä kaksi tupajäärää, Pissismummo ja Poikakaveri, toimivat näätsen omaan malliinsa. Jos tulee jotain hankintaa mieleen, lähetään isoon kauppaan. Käppäillään ja äimistellään siellä aikansa ja ihmetellään mitä kaikkee muuta on, mitä ei mihinkään tarvita. Jos taas kohille sattuu jotaki, mikä tahtoo mukaan, ni sit katotaan hintalapukas ja mietitään riittääkö eläke-eurot. Jos riittää, ni kassan kautta kotio. No, joskus on varminta pitää kahvikupillisen verran taukoa käppäilystä ja tuumata välillä.
Pikkuritarin syntymä on oirehtinut Pissismummon sekä vaariutuneen Poikakaverin elämässä väkevästi. Ihan höperöityneet ovatten molemmat nämä hyväkkäät. Käppäilykierrokset tuppaavat väkisin päätymään aina tietylle osastolle, jossa on tarjolla pikkuritarimaista rompetta. Kyllä on tarvittu tuumaustaukoja ja käsijarrukäännöksiä, ettei alituiseen menis hankintojen puolelle. Tavaratalohan ei ihmistä onnelliseksi tee, paitsi pikkuritarien mummot ja vaarit sen leluosasto. Ongelma on ihan meitin ikioma, nääs itte ritarillahan on hyvinkin pieni leluosastollinen kierrätettyä sekä lahjaksi saatua viihdykettä kotosalla.
(Nyt tuli tunnustuksen paikka: pääsi käymään silleen, että muuan Pikkuritarin kokoinen IsoNallukas piti pelastaa ylähyllyltä, kun se siellä toiveikkaana käpäliään ojenteli ja jupisi, että kaipaa niiiin kovasti kotia ja leikkikaveria. Nääs kaikki samankokoiset lajitoverit olivat jo päässeet kuka minnekin. Yksinäistä rupesi olemaan ylähyllyllä. Eikä Mummon sydän sitä jupinaa kestänyt kuulla.)
IsoNallukas on pitänyt kivasti seuraa Mummolle joulua odotellessaan. Vähän sille tuli kiire mennä piiloon, kun Pikkuritari pelmahti ovesta Vaarilaan vierailulle. Mutta kohta kun meno hiljeni kaapinoven takana, huuteli IsoNallukas sieltä tohkeissaan: minä olen täällä, minä olen täällä. Poikakaveri uumoilee, ettei vain Mummolta pääsisi itku, kunhan Pikkuritari vie IsoNallukkaansa kotoisan leluosastonsa päällysnalleksi ja kukaan ei enää huutelekaan Mummolle: minä olen täällä, minä olen täällä.
Tässä on taas saanut ihmetellä kaikenlaista. Keskiviikkona olimme Senioriliikkeen virallisessa syyskokouksessa Helsingissä. Toista sataa seniori-ikäistä oli koolla päättämässä mihin suuntaan tavoitteissa edetään. Puheenjohtaja geriatrian professori Sirkka-Liisa Kivelä kertoi liikkeen pyrkimyksistä saada aikaan vanhusten hoitoa koskevan lainsäädännön parannuksia.
– Miten on mahdollista, Kivelä ihmetteli puheenvuorossaan, – ettei valiokuntakäsittelyssä olevassa ihmisoikeuksia koskevassa laissa puhuta sanaakaan vanhuksista? Lainlaatijat ajattelevat kyllä lasten, vammaisten ja seksuaalisesti poikkeavien monien muiden ryhmien muassa tarvitsevan erityisesti ihmisoikeuksiensa suojelua, niin kuin oikein onkin. Jokainen kuitenkin tietää viime aikoina esiinnostettujen tutkimustulosten valossa, että vanhustenkaan kohdalla ihmisoikeudet eivät toteudu.
Seuraavana päivänä Helsingin Sanomat kertoi kaupunkisivuillaan, että vanhusten laitoshoidon alasajo on jo aloitettu ja sitä jatketaan ensi vuonna. Tuhat pitkäaikaishoitoa tarvitsevaa hoituu kaupungin päättäjien mielestä jatkossa omaisten ja hoitohenkilöstön tuella kotihoidossa, vanhainkodeissa (eikö vanhainkoti olekaan laitos?) ja pienissä ’kodinomaisissa palveluyksiköissä’.
Sinänsä hyvältä kuulostava perusajatus, jonka toteutus taitaa taas mennä latvasta puuhun kuten tapahtui psykiatristen potilaiden kohdalla. Kuvitellaan, että virastoa vaihtamalla vanhusten hoito muuttuu paremmaksi ja että jostakin putkahtaa niitä pieniä kodinomaisia hoitopaikkoja hoitajineen tällä päätöksellä. Ettei vain seurauksena olisi lisää surullisia heitteille jättämisen tunnusmerkit täyttäviä tapauksia.
Saman lehden kulttuurisivulla hehkutettiin Helsingin valintaa maailman muotoilun pääkaupungiksi. Voiko räikeämmin kertoa mikä maailmassa on minkäkin arvoista?
|
|
