Talven herkkää kauneutta ei väsy ihailemaan. Kylmyys ulkona voi olla hyytävää, mutta luonnon lukemattomat ihmeelliset yksityiskohdat lämmittävät mieltä.
Elämässä on paljon sellaista hyvää, mitä emme ole itse ansainneet tai saaneet aikaan.
Päivä Pikkuritarin kanssa ilahdutti Mummelin ja Vaarin ihan varpaita myöten. Hän valloittaa! Kasvun ja kehityksen ihmettelyä riittää. Hän tanssii ja soittaa, pyörii ja hyörii. Uusia sanoja syntyy päivittäin ja puhetta tulee solkenaan. Aamupäivällä hän oli Vaarin kanssa lumitöissä ja hurmasi naapurinkin tädit ja sedät, jotka poikkesivat postilaatikollaan.
Pikkuritarin puheessa vilahtelee tuon tuostakin MUMMU ja VAAJI, kun pitää jotain näyttää tai leikkiä piilosta tai lukea kirjaa. Kolmitavuiset sanat ovat vielä hankalia, mutta kaksitavuisia tulee vaikka kuinka. Mummun ja Vaajin seinällä on erityisen kiinnostava KELLO, kun siinä on heiluri ja se sanoo tik-tak. Pikkuritari tahtoo ehdottomasti syödä itse, mutta ihan pikkuisen saa Mummu kuitenkin auttaa.
Tähän viikkoon puhaltautui muutenkin paljon kaikkea. Olimme kuulemassa tähtitaivaan ihmeistä ja nauttimassa konsertista. Rokotuskin piti poiketa ottamassa. Juuri kun olin ehtinyt ajatella, että voisin ehkä tehdä jotain omaan alaani liittyvääkin, sain yllättäen puhelinsoiton entiseltä työtoverilta. Ajoitus oli täydellinen ja tilaisuus maistella menneitä alkoi kutkuttaa. Kyse on määräaikaisesta projektista.
Piti kuulostella, onko tässä jo niin tottunut omaan vapaaseen elämänrytmiin, että sitoumus, vaikka lyhytaikainenkin, orjuuttaa. Toisaalta, onhan vapaaehtoistyössäkin sitoumuksia, joiden pitäminen ei ole ollut vaikeaa. Sen kyllä tajusin jo, että välimatkaa ammatilliseen työhön on tullut, semmoista hyvältä tuntuvaa etäisyyttä.
Mahdollisuus olla hyödyksi taitaa vielä voittaa mahdollisuuden rajattomaan vapauteen.
Mittari näytti miinus kahtakymmentä, kun hankkiuduin junalla Stadiin. Lyhyt matka sujahti rattoisasti, kun osuin harvoin tapaamani ystävätutun seuraan. Pari minuuttia Senaatintorilla viimassa toisia odotellen hyydytti hymyn ja nahkahansikkaisssa sormet alkoivat tuntua lähinnä kalikoilta. Onneksi Rouvasväen Yhdistyksen leidit ovat täsmällisiä.
Tapasimme tällä kertaa näyttelykierroksen merkeissä. Sederholmin talon ohi Aleksanterinkatua on tullut käveltyä aikojen saatossa lukemattomat kerrat, mutta tällä kertaa astuttiin sisälle. Helsingin kantakaupungin vanhimmassa talossa (rak. 1700-luvun puolivälissä) aistii historian hajahduksen. Museona talo on ollut vuodesta 1995. YÄ-näyttely tarjosi kiehtovan hypyn menneeseen aikaan kaupungissa.
Kaupungintalon ala-aulassa on esillä CD-Photo-näyttely; ulkomaisten diplomaattien valokuvia Suomesta. Otokset ovat valokuvauksellisesti erinomaisia ja antavat hyvän näytteen kuvaajansa kiinnostuksen kohteista sekä persoonallisuudesta muutenkin. Joku oli kuvannut rakennuksia, joku maaseudun luontoa, joku ihmisiä tai kaupungin yksityiskohtia.
Snellmaninkadun Yliopistomuseossakaan ei ole tullut aiemmin käytyä. Kadun historiallisesti merkittävien ja arkkitehtonisesti uljaiden rakennusten joukossa tämäkin on jo talona näkemisen arvoinen. Kolmessa kerroksessa olevat laajat näyttelytilat tarjoavat nähtäväksi monipuolisesti eri tieteenaloihin liittyvää esineistöä. Keisarien seinänkokoiset muotokuvat teksteineen paljastivat senkin hämmästyttävän seikan, että kukin heistä on ollut aikansa myös Yliopiston kanslerina.
Arppeanumin sykähdyttävin osasto oli minulle mineraalikabinetti. Siellä hehkui hurmaava ”Elli”, iso, valaistu beryllikide vitriinien kauniiden kivikokoelmien kuningattarena. Kivet vaativat tulemaan uudestaan, sillä kolmen museon kierroksella aika oli hujahtanut sulkemisaikaan asti, kun poistuimme talosta kaupungin hämärtyvään pakkasiltaan.
Ei taida sullakaan tuo ikä olla vähenemään päin, ystävä hyvä. Pissismummo ottaa osaa tai toivottaa tervetuloa mummo- ja pappajoukkoon, siitäpä voi valita. Aikaahan ei saa edes pysähtymään, puhumattakaan takaisinkelausmahdollisuudesta, joten parasta on ottaa positiivisesti ja sopivan etukenoisella asenteella tämä.
Sopii muistella haikeena nuoruuttaan, kun elämä kolmenkympin jälkeen ei olis voinu vähempää kiinnostaa. Keski-iän ahnaassa tuiskeessa taas ei ehtinyt mokomaa miettiä. Sittenpä ikäloppuus onkin jo käsillä eikä muuta ole enää tehtävissä kuin asettua taloksi mahdollisimman mukavasti. Otapa oikein rento asento, hengitä pari kertaa syvään ja pyöräytä peukaloitasi noinikkään. Huomaatko, taivas ei putoa niskaan.
Ollakseen kelpo evp-kansalainen pitää huolehtia kunnostaan, syödä terveellisesti, harrastaa, olla sosiaalisesti hyödyksi ja kuluttaa kohtuullisesti. Sillä systeemillä saa ikäloppuuden jatkumaan liki sataan vuoteen. Toisaalta ei olisi pahitteeksi ymmärtää kuolla ajoissa eikä jäädä yhteiskunnan harmiksi hyödyttömänä nurkkiin lojumaan. Jos sattuisi eläkerahaa säästymään, ne olisi paras sijoittaa niin, että perijäsukupolvi ilahtuu saatettuaan asianomaisen aikanaan maan poveen.
Jos työelämän jäljiltä terveydenrippeitä on, eritoten niistä pitää ymmärtää huolehtia. Sehän meinaa sitä, että kaupassa pitää unohtaa kaikki mielitekoset heti alkuunsa ja keskittyä haalimaan kärryyn rasvattomia, suolattomia, sokerittomia ja lisäaineettomia elintarvikkeita. Niitä jos löytää niin hyvä on, sillä ne ovat tosi riittoisia ja tulevat ajan mittaan siten edullisiksi. Eläkepäivänä voi sitten vähän törsätä ja ostaa vaikka ykkösmaitoa kahviinsa ja vesirinkelin kahvileiväksi.
Lääkärit kirjoittavat nykyään liikuntareseptejä sohvapotaateille, harmi vain, että apteekki ei liiku eikä Kela korvaa. Sellaistakin väkeä on, joka hiihtää, vesiui, päivätanssii ja tanhuaa hiki päässä. Eeläkeläisjärjestöt haalivat kilpaa sinua riveihinsä, siellä kun nuorimmat ikäluokat kantavat pippaloiden ohjelmavastuun ja voit sanoa olevasi aktiivikansalainen.
Moni vähäeleinen päätyy harrastamaan pelkkää sormiliikuntaa marketin eteisapparaatin hedelmänkuvien ääressä tai voimisteluttamaan käden koukistajalihasta ryyppäilemällä kotona ja kapakoissa. Hyväosaisemmat siirtyvät sohvaltaan loikoilemaan talveksi palmurannoille tai ramppaavat kylpylöissä liottamassa liikavarpaitaan.
Aina on ollut myös niitä, jotka kaikesta huolimatta tohtivat valittaa eläkeläiselämän tylsyyttä. Huihai, älä sie usko, se on mielikuvituksen puutetta, tomerehtii Pissismummo. Nih, ja kaiken ohjeistuksenhan voi toki myös onnellisesti unohtaa ja keskittyä nauttimaan elämästä niin kauan kuin ikäloppuutta piisaa.
_________________
PS. Kommenttilaatikko uusittu.
Kuopuksellamme on jo viitisen vuotta ollut kaksi lemmikkikania, Viivi ja Paapu. Tietokonetöissä päivät ahertavalle nuo kaksi söpöläistä ovat olleet kotona odottavia perheenjäseniä, joiden hyvinvoinnista huolehtiminen on ollut hyvä katkos työn ja vapaan välillä. Viimeksi tavatessamme Kuopus totesi, että alkavat olla jo aika vanhoja.
Niinpä eräänä yönä Viivi oli kuollut nukkuessaan. Paapu ei oikein tajunnut mistä on kysymys, kun kaveri ei liiku eikä syö. Se jäi häkkiin ihmettelemään, kun isäntä pani Viivin laatikkoon ja vei parvekkeelle pakkaseen. Seuraavana päivänä Kuopus teki isänsä kanssa matkan eläinten krematoriolle. Siellä Viivistä tulee monen muun kohtalotoverin kanssa tuhkaa, joka palautetaan luontoon. Paapun päivät muuttuvat pitkästyttäviksi ja yksinäisiksi.
Lemmikit ovat monelle tärkeitä kuin perheenjäsenet konsanaan. Yksin asuvalle lemmikki voi olla juuri se elävä olento, jolle voi sanoa moi, kun tulee kotiovesta sisään ja heippa, kun lähtee asioilleen tai töilleen. Ihmiselle luontainen hoivaamishalu saa purkautua huolenpitoon lemmikistä ja niin voivat paremmin molemmat. Kiintymisen luonnollinen seuraus on menetyksen suru aikanaan. Viiviä muistellaan vielä pitkään.
________________
PS. Pahoittelen kommenttihäiriöitä.
Kävin lääkärissä. Viime viikolla tehtyjen tutkimusten tuloksena napsahti kaksi diagnoosia. Toinen niistä sinkauttaa minut aluesairaalan ei-kiireellisten tapausten leikkausjonoon, toinen pakottaa ruokavaliolle. Tunnistin merkit, osasin odottaa ja nyt on totuuden hetki.
Ystävä oli soittanut. Kun soitin hänelle takaisin, hän kertoi taudin uusineen. Edessä on rankkojen hoitojen kevät. Hänkin oli aavistanut. Tieto helpottaa, mutta mitä vakavammasta asiasta on kyse, sitä kovemmalta totuuden hetki tuntuu. Ystävä sanoi nyt juuri olevansa pohjalla. Oma huolenaiheeni kutistui häntä kuunnellessa.
Miten suhtautua ei-toivottuihin uutisiin? Eihän niitä voi jäädä märehtimään ja synkistelemään. Siitä syntyy vain toivottomuutta ruokkiva kierre. Perusasioita koskevista ja elämänlaatuun vaikuttavista asioista ei ihan olankohautuksella tai reipastelullakaan selviä. On suostuttava sulattelemaan asiaa ja keskityttävä käytännöllisiin ratkaisuihin.
Tapanani on kertoa avoimesti perheelleni, miten kulloinkin on. Asioita ei kannata vähätellä eikä dramatisoida. Soisin, ettei nuorimiestemme tarvitsisi ahdistua vanhempiensa puolesta. Esikoinen sanoi viisaasti: jos sinä olet tästä rauhallisella mielellä, mekin olemme.
* John O’Donohue; Anam Cara, Kelttiläistä viisautta; suom. Anuirmeli Sallamo; Otava Seven 1999
Olen kulkenut tämän kirjan kanssa viime kesästä lähtien. Kun avasin sen ensi kertaa kirjakaupan pokkarihyllyssä, tiesin heti, että tämä on minulle. Se on kuin rakastuminen, tunne, että on tuntenut toisen aina, vaikka vasta juuri kohdattiin. Ennen näin on tapahtunut minulle divarissa, jonkun vanhan kirjan osuessa käteen. ’Siinähän sinä olet’.
Anam cara on gaelin kieltä ja tarkoittaa sielun ystävää, henkistä opasta, jolle ihminen voi paljastaa yksityisimmän minänsä, mielensä ja sydämensä. Tällainen yhteenkuuluvuus voi syntyä kahden ihmisen tai ihmisen ja korkeimman hengen, Jumalan välille. Ystävyyden lisäksi kelttiläiseen maailmankuvaan pohjautuvassa kirjassa pohditaan aistien maailmaa, yksinoloa, työtä kasvun välineenä, ikääntymistä ja kuolemaa. Kirjoittaja on irlantilainen runoilija, filosofi ja tiedemies.
Anam Cara on puhellut minulle lempeästi ja hiljaisin äänenpainoin tärkeistä asioista, joita olen läpi elämäni kantanut sydämessäni ja mietiskellyt. Siitä puuttuu kokonaan vaatimuksen, ahdistelun ja suorittamisen henki. Se on kuin ystävä, joka tulee syli auki vastaan, kun tulen luokseen. Pokkariversio on pieni ja kevyt ottaa mukaan mihin tahansa. Hellin unelmaa, että vielä joskus lähden Anam Caran kanssa kelttien maahan.
Suomi rakastaa renttujaan, huutelee Hesarin otsikko. – Ja ei kyllä tasan rakasta, hähää. Jos jotkut kaltaisiaan fanittaa ja tyhjäpäätoimittajat kirjoittaa ihailevia juttuja, kun ne saa siitä juomarahaa ja kännisten taputuksia olalle, ei se tosiaankaan ole koko suomi, Pissismummo ärhäköi. Noo, jutun paremmin lukemalla haistaa kevytsavuista ironiaa, niin että se siitä.
Kotiosoitteessa meinasi syntyä vakavaksi luokiteltava selkkaus, kun P.Mummo erehtyi eilisaamuisen lehtensä äärellä hazardijupakkauutista tutkiessaan tokaisemaan ääneen: No jopas. Joku sanoo kerrankin suoraan niin kuin asia on ja siitäkös hulabaloo puhkeiksen. – Ei kuollutta noin saa halventaa, Poikakaveri kimmahti. – Jaa että eläviä saa vai ettäkö kuolleesta ei totuutta saa sanoa, mutta hymistellä saa, terhenteli Mummo. – Eikä, kun kuolleenkaan ihmisarvoa ei saa loukata, Poikakaveri salamoi ylväästi.
Poikakaveri on tietysti oikeassa. Pissismummo on periaatteessa ihmisarvosta samaa mieltä. Mutta. Nyt kyllä kutkuttaa se näkökulma, että iltalehtien toimituksen palkanmaksu on siitä kiinni, että lööppijulkkuja riittää ja lehteä ostetaan. Kyseinen julkkishahmo on eläessään myynyt toilauksillaan eräänkin painoksen. Olisivat tyytyväisiä, että kerran ostetaan lehti kolumninkin takia.
Joo’o. Totuuksiakaan ei saa laukoa miten tahansa. Nehän on suhteellisia. Ikävä juttu vielä, että joku nainen menee tuommoisia sanomaan. Miehestä. Se tässä varsinainen moka onkin, vai mitä.
