Evankelis-Luterilaisen kirkon, kuten monen muunkin yhteisön, johtavilla paikoilla eletään sukupolven vaihdoksen aikoja. Piispojen kaarti nuorentuu yksi kerrallaan, mutta kirkon systeemit tuntien voi kyllä perustellusti kysyä mahtaako mikään muuttua. Yksi tuore arkkipääsky ei kirkossakaan kesää tee, mutta raikkaita kevättuulia saa sentään toivoa.
Arkkipiispa valitaan todennäköisesti inter pares eli piispojen joukosta. Ehdokkaina saattaa olla pari kirkkoherraa, mutta vaikea on uskoa, että primuspaikalle ilman väitöskirjaa Lutherista tai Kierkegaardista olisi asiaa. Körttitaustastakaan ei ole yleensä haittaa. Kirkko on yhteisö, jolla on vakaat tasatahtiin tallaajansa, edellä kulkijansa, eriseuraisensa ja piiitkä laahus totista väkeä.
Tavallisen seurakuntalaisen ei tarvitse olla mitään mieltä arkkipiispaehdokkaista, sillä valitsijoiden joukko on rajattu. Kirkon ylimaallisen raskaan hallinto-organisaation 1226 jäsentä vain pääsee tuota valitsemaan. Kotimaa-lehti esitteli jo kahdeksan ehdokasta, joilta kysyttiin kymmeneen sanaan puristettua näkemystä johtajuudesta, raamatusta, hallinnosta, naispiispasta, evankelioimisesta, internetistä, homoseksuaalisuudesta ja popmusiikista. Siinähän ne tärkeimmät asiat. Eniten vastauksissa yllätti se, että todella mahtuivat kymmeneen sanaan.
Helsingissäkin on piispan paikka vapautumassa. Eero Huovinen haettiin siihen aikanaan yliopistomaailmasta ja on ollut piispana enemmän edelläkävijä kuin kirkkoruhtinas. Siinä olisi toiselle edelläkävijälle hyvä latu. Olisi se somaa nähdä miten hiippa istuisi naisen kutreille, miehen päässähän se nyt näyttää lähinnä pannumyssyltä.
Satu Koskimies; Hurmion tyttäret; Tammi 2009
Varhaisnuoruuteni väkevimmät runoelämykset ovat toisaalta Eino Leinolta, toisaalta ’Tulenkantajien’ runoudesta. Erityisesti minuun teki vaikutuksen Katri Valan vapaamittainen runous, jossa välähteli vahvoja ja omaperäisiä värejä. Hurmion tyttäret herätti muistoja omasta nuoruudesta, ensirakastumisesta, intohimoisesta runojen lukemisesta ja kirjoitusyritelmistä. Muistan 1960-luvulla Helsingissä opiskeluaikana etsineeni runoilijan muistomerkin, joka on Sörkän kallioille perustetussa Katri Valan puistossa.
Satu Koskimies on erilaisia autenttisia lähteitä tutkittuaan muovannut romaanin muotoon Katri Valan ja Elina Vaaran ystävyyden tarinan, johon kiinteästi liittyivät saman ajan runoilijatoverit Olavi Paavolainen, Yrjö Jylhä ja Lauri Viljanen. Kirjassa puhuttelee tuon aikainen väkevä runoilijakutsumuksen tietoisuus, jolla ei vaihtoehtoja tuntunut olevan. Elina Vaara tunnisti omakseen laulunomaisina helkähtelevät riimit. Hän haki sieluntoveruutta Katri Valasta ja runoilijatoveruutta Lauri Viljasesta, joka rakastui järjettömästi häneen. Vaara hajotti itseään monissa intohimoisissa miessuhteissa, mutta meni lopulta naimisiin Laurinsa kanssa. Katri Valan oli hankittava toimeentulonsa opettajana elättääkseen äitinsä ja veljensä ja lopulta ankara elämä mursi hänen terveytensä. Olavi Paavolainen ei kyennyt luomaan runoteosta, mutta loi elämästään surrealistisen taideteoksen. Yrjö Jylhä näyttäytyy kirjassa molempien runoilijattarien ihailun kohteena. Hurmio oli Tulenkantajien tunnussana, siitä kirjalle nimikin.
Niinkö se oli, että runo syntyi ja eli elämän kiihkosta, hurman ja tuskan hetkistä? Ja mistä syntyy tämän ajan runous, mistä se elää?
*
Itsevarma kirjoittaa sattumajuolahduksia, arpoo sanoja pitkään rimpsuun ja merkitsee tuotoksen proosaksi tai lyriikaksi. Kustantamossa on töissä joku, jonka pitää tietää mikä myy. Epäröi, valitsee kuitenkin julkaistavien pinoon. Kriitikko muistaa yllättäen lukijan, etsii sanojen seasta turhaan ajatusta ja lyttää tuotoksen. Kirjailija haukkuu kriitikon ja itkee maailman epäoikeudenmukaisuutta. Kirja ilmestyy kaupan ikkunaan odottamaan ostajaa. Odotus on pitkä.
*
Psykologian maisteri väittelee eräänä päivänä eräässä yliopistossa kokeellisesta neuropsykologiasta. Hippokampuksen theeta-aktiivisuuden rooli klassisessa silmäniskuehdollistamisessa kaneilla. Tämän tärkeämpää ei voi enää olla, koska maisteri on uhrannut tähän vuosia elämästään, uurastanut itseään ja lähimmäisiään säästämättä. Kaneista puhumattakaan.
*
– Onpa täällä nuutunut tunnelma, sanoo vanha näyttelijä yleisölle ilmaantuessaan kulisseista parrasvaloihin. – Niin on, vastaa nainen yleisön joukosta. Kumpikaan repliikki ei taida kuulua meneillään olevan ns. komedian käsikirjoitukseen, mutta nuupahtaneen näytelmän katsomo herää hetkeksi hymyntapaiseen. Kulttuurin ajankuva.
*
Vanhukselle yksinäisyys usein mieltyy negatiivisena, jotenkin hävettävänä asiana. Tämä on ilmennyt, kun on tutkittu yksin asuvien ikääntyvien ihmisten terveyden tilaa ja yksinäisyyden kokemuksia. Kyselyihin vastatessa on helppo ruksata monenasteisia särkyjä ja sairauksia, mutta yksinäisyyden kokemista ei herkästi myönnetä.
Ammattilainen tunnistaa masentuneisuuden, joka johtuu yksinäisyydestä. Torjuttu masennus näyttäytyy usein epäselvinä kipuoireina. Ihmisen olemuksesta saattaa suorastaan huokua yksinäisyys ja apatia, jota asianomainen ei itse tunnista tai kieltää sen hävettävänä. Mielialalääkeresepti on turha, vanhus ei sitä vie apteekkiin. Vaikeinta hyväksyminen tuntuu olevan miehille.
Ihmisten keskimääräinen elinikä hilautuu hiljalleen ylöspäin. Tosiasia kuitenkin on, että elämän viimeiset vuodet ovat monin tavoin rajoittuneita. Ystäväpiiri harvenee, katoaa vähitellen. Sosiaalinen yksinäistyminen voi tuntua kipeältä, jos on tottunut olemaan ihmisten keskellä. Myöhäisessä elämänvaiheessa ei ehkä jaksa ylläpitää niitäkään yhteyksiä, joita vielä olisi.
Iäkäs äitini muuttui isän kuoleman jälkeen itkuiseksi ja masentuneeksi ja muistiongelmat lisääntyivät. Lääkäri piti mielialalääkettä perusteltuna, mutta äiti tuhahti ettei ala lääkkeitä suruunsa syödä, eihän ne tuo puolisoa takaisin. Sikäli äiti oli oikeassa, ettei elämän realiteetteja voi kemiallisesti muuksi muuttaa. Sen sijaan hän ei oivaltanut, että lääkkeen avulla mieliala kohentuu, energiataso nousee ja psyykkinen kipu helpottaa. Suhteet omaisiin pysyvät myönteisempinä ja niin huolenpito vanhuksesta helpottuu.
Jokin määrä yksinäisyyttä kuuluu ihmisen elämään. Toisilla yksinäisyyden sietokyky on suurempi kuin toisilla, sekin on fakta. Mitä riippuvaisempi on puolisosta tai omaisesta sitä avuttomammalta ja turvattomammalta yksin jääminen tuntuu. Psyykkisessä kasvussaan eriytynyt ja riittävästi perusturvaa saanut ihminen selviää yksinäisestä elämänvaiheesta masentumatta.
Ikääntyvän kannattaa tietoisesti valmistautua edessä mahdollisesti olevaan yksinäiseen vaiheeseen. Käytännön asioiden järjestäminen ajoissa luo harmoniaa ja turvallisuuden tunnetta. Elämänmyönteisyyteen kannattaa pyrkiä, se valostaa arjen.
Pimein pimeys on kestetty. Viikko viikolta valoisa aika pitenee. Tulppaanien väri-ilo muistuttaa keväästä ja arjen pienistä onnenhetkistä. Niitä on!
Jokaisella meistä on tai on ollut naapuri, työtoveri, tuttava, ystävä tai sukulainen, josta ajattelee ’ihan mukava ihminen, mutta..’ Siis kaikin puolin kelpo ihminen varustettuna yhdellä tai parilla ärsyttävällä ominaisuudella. Tässä ei nyt siis puhuta puolisoista, jotka olivat maailman ihanimpia toistensa mielestä, kunnes arki alkoi.
Tuttavallani on ystävä, joka matkustelee paljon. Matkoillahan aina sattuu ja tapahtuu. Ja hän raportoi sen kaiken. Välillä hän muistaa kysyä, mitä sulle muuten kuuluu. Toinen ehtii sanoa jotain, kun ystävälle tulee siitä kohta mieleen: kerroinko jo…
Tunnen erään, joka rakastaa kertoa naapureistaan, tuttavistaan ja työtovereistaan. Joskus keskeytän jutun ja kysyn, miten sinä itse voit ja mitä olet puuhaillut. Hän hämmentyy hetkeksi, eihän tässä mitään, hyvinpä tässä. Ajattelen, että hän kertoo itsestään toisten kautta, kiertoteitse, mutta jaksanko kuulla.
Tyttöjen kesken on usein tapana kommentoida spontaanin positiivisesti toisen olemusta tyyliin onpa sulla kaunis kampaus, ihana mekko, upeat korvikset tai mitä nyt ikinä. Tunnustan, että tuo ei minusta aina tunnu luontevalta. Kohteliaisuus on hankala ottaa vastaan, vaikea on sanoa toisellekin niin, ettei mene imartelun puolelle. Lienenkö ainoa, joka tätä vielä opettelee.
Mietin joskus, olenko itse ihan mukava naapurin rouva, kaupan asiakas, tuttava tai ystävä. Milloin taas keskeytin, unohdin kuunnella loppuun, puhuin liikaa omiani tai en huomannut tervehtiä? Silloinko, kun ärsyynnyin toiseen, joka toimi samoin?
Joulunpyhiksi aiotun vierailun Äidin luona esti huono ajosää. Loppiaisena sitten uskaltauduimme aamuhämärässä matkaan. Ei aikaakaan, kun lumisade alkoi taas. Takaisinkaan ei käännytty, vaikka vastaantulevien rekkojen nostamat pyörteet pakottivat opettelemaan sokkoajoa tuulilasin peittämän lumilakanan sisässä. Kouvolan tienoille jännitystä riitti, mutta Salpausselän harjujen takaa löytyi taas se toinen, rakas maa, missä aurinko paistaa ja lumimetsä häikäisee hiljaisella kauneudellaan.
Hoivaosastolla oli vähän väkeä. Joku oli päässyt perhejouluun pyhiksi, joku toinen kokonaan pois. Tuulikki, jonka silmät aina pilkahtelevat hymyä, oli työvuorossa ja kertoi, että olivat tehneet osastolla pipareita ja Äiti oli hoivaväestä ainoa, joka oli jaksanut osallistua puuhaan. Päiväkahvilla Äiti sujautti piparin taskuunsa. Hetken päästä hän vaivihkaa supatti: ”Ota sie tää, ko miul ei oo mittää tarjota teil”. Ajattelin liikuttuneena, että äidin halu antaa lapselle omastaan ja vieraanvaraisuus säilyvät, vaikka muisti katoaa.
Lasta tullaan katsomaan kaukaa ja läheltä. Lapsi on ihme, lahja ja kiitoksen aihe. Kuten Jeesus-lapsikin aikanaan kaikki lapset tulevat kokemaan maailman kovuuden. Siksi he tarvitsevat taivaallista sekä maallista suojaa.
Kuusi karistelee jo neulasiaan, mutta raaskiiko tuota nyt vielä… Kovin on kaunis lumihiutalekoristeissaan valkoisine kynttilöineen. Kun nuorimiehemme olivat pikkupikkuisia, toisen kummitäti toi kummallekin vaaksanmittaisen tontun ja siitä pitäen tontut ovat joka joulu kiivenneet kuusen oksille odottelemaan, jos isoisoksi kasvaneet vaikka tulisivat moikkaamaan. Ovat tulleet.
Neljän vuoden takainen loppiaisaatto ei unohdu. Läksin aamuhämärissä tuttuun tapaan ajamaan pyörällä parin kilometrin työmatkaa. Kotikadun yli johtavalla suojatiellä odotti yllätys. Talvisella kelillä vauhdikkaasti mutkasta tulleen auton ja varovasti tietä ylittävän pyöräilijän kohtaaminen ei pääty hyvin, sen arvaa. Ei ole ihmisellä suojaa suojatiellä, jos tapahtuu vahinko tai virhearvio. On sekavia muistikuvia hangelle tippuvasta verestä ja hätääntyneistä ihmisistä, kahdesta naisesta taluttamassa minua autoon. Puolitajuissani jouduin neuvomaan ajajalle tietä ensiapuun. Muistan ajatelleeni, että olisi pitänyt soittaa ambulanssi. Päivästä tuli pitkä ja vaiheikas ennen kuin pääsin sairaalan kirurgiselta poliklinikalta kokoon kursittuna kotiin.
Toipumisen viikot olivat vaivalloinen polku. Mustelmat häipyivät aikanaan, mutta arvet jäivät sekä mieleen että kehoon. Usein kun tuota tuttua suojatietä ylitän, ihmettelen, miten lyhyt on matka tien yli ja miten kauaskantoisia ehtii tapahtua. Kumma kyllä, en ole katkera enkä menettänyt uskoa Jumalan varjelukseen. Lääkäri sen sanoi: tiedätkö, sinulla oli onnea, tämä olisi voinut päättyä todella huonosti.
Loppiaisaatto on saanut henkilökohtaisen merkityksen: ihmiselle voi tapahtua mitä tahansa, mutta on mahdollista, että siitä seuraa hyvää.
Pissismummo on tietävinään, että tv:n ikuisuussarjoissa mikään ei ole kumminkaan ikuista, selvähän tämä. Kersat kasvaa ulos rooleistaan ja oppii uusia temppuja. Aikuiset kulahtaa, lihoo tai käppänöityy. Roolihenkilöitä katoaa horisonttiin sen kummemmitta selityksittä, jos näyttelijän elämäntilanne niin vaatii. Käsiksen laatijan tai ohjaajan vaihtuessa tutut henkilöt käyvät yhä oudommiksi.
Ei voi kuin päivitellä Mäkimaan klaanin kohtaloa Kotikadulla. Perhe on hajonnut viiteen osoitteeseen; mummo höpsähti, rouva rupsahti ja muuttui exäksi, lakimiesisästä on sukeutunut koko kadun tukipylväs, tytär löysi lesborakkauden, pappispoika machoilee, vetelehtii ja leikkii murrosikäiselle isää. – Luotolan perheen isästä tuli näkymätön mies, äiti hurahti, töpeksi ja palasi vankilan kautta lähtöruutuun, tytär katosi kaukomaille, esikoispojan sädekehää kiillotettiin vaimon sivusuhteella, iltatähti loistelee isänsä taivaalla ja äitinsä itkee ikävää kämäsen kärrykorjaamon nurkassa.
Entäpä muu kuvitteellinen joukko? Ikuinen poikamiessuntio Mauri naitettiin väkisin ja loppuviimeksi osoitettiin hyväuskoiseksi hölmöksi. Onni-kyrmy ja Ilona ovat muka Kreikassa (sairas mies ja koira!). Anja pitää majataloa milloin kellekin, kävijöitä riittää ja piirakat maistuu. Freesiä naamaa putkahtelee vanhojen sekaan ja ihmehän tuokin, kun kaikki nuoret ovat opiskelevinaan oikeustieteitä. Yksi ehdittiin jo kuolettaakin. Muistaako kukaan enää Allia? Ristokin sotkeutui roistokoplaan ja katosi kuvasta. Mukavasta palomiehestä sorvattiin väkivaltainen psykopaatti. Annin ja Hessun luomurakkaus karahti kiville. Halvaantunut poliisi nostettiin leikkauksella jaloilleen ja nai naispapin, joka työttömyyttään pantiin hurahtamaan kaatajalahkoon. Hohhoijaa.
Tekijöiden vauhtisokeus alkaa jo hirvittää ikuisuussarjan mukana ikääntynyttä. Osa katsojista onkin jo vaihtanut Karjalan kunnaille, missä on ainainen juhannus ja liidellään reilusti pilvilinnoissa.
|
|
