Sairaalamaailmassa tunnetaan stereotyyppisiä erikoisalojen lääkäreitä. Moni kirurgi on kovan tuntuinen tyyppi, tottunut tekemään nopeita ratkaisuja, joissa ei tunteilla. Sisätautilääkärit usein ovat pehmeänsorttisia ja pohtivia, teettävät ison kasan tutkimuksia ja yrittävät kehittää tuloksista ja potilaiden epämääräisistä oireista jonkun selväjärkisen diagnoosin ja määräävät sitten konservatiivisia hoitoja. Yleislääkäri kirjoittaa sinulle heti kohta reseptin ja huutaa: seuraava potilas. Ortopedille olet selkävaivainen, silmälääkärille pelkkää silmää ja gynekologia kiinnostaa lähinnä alan kalusto ja hormonitilanteesi.
Tapasin kirurgin sairaalassa, johon lähete oli mennyt. Pitkä, jäntevä, rauhallisen näköinen mies. Tarjosi hymyillen ovella kätensä, vaikka seinällä oli iso juliste: anteeksi, ettemme kättele tartuntavaaran vuoksi. Ajattelin välittömästi, että jos pitää uskoa henkensä jonkun ihmisen käsiin kirjaimellisesti, niin noihin kosketusta pelkäämättömiin käsiin sitten.
Kirurgi istahti tuoliinsa, nojasi taakse päin ja katseli potilastaan. Sitten hän kysyi miten voin ja näytti kuuntelevalta. Hän selitti leikkauksen kulun jälkivaikutuksineen ja riskeineen. Koko ajan hän katseli rauhallisesti ja tarkkavaisesti potilastaan. Tein muutaman kysymyksen, joihin sain selkeän vastauksen. Sitten hän sanoi: ”Intuitiivisesti olen sitä mieltä, että leikkaus ei ole välttämätön, mutta leikkaan, jos sitä haluat. Miten on?” Sanoin, että olen avoin vaihtoehdoille ja luotan ammattilaisen arvioon. Neuvottelun tuloksena päätimme, että palataan asiaan, jos oireet pahenevat.
Lääkäreiden ja sairaanhoitajien sanotaan olevan vaikeita potilaina, koska he tietävät taudistaan liikaa. Minulla on kokemusta toimenpiteestä, jossa riski oli 1{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}:n luokkaa ja niin vain kopsahdin siihen prosenttiin. Tästäkin oli puhetta ja siihen kirurgi naurahti, että hoitajapotilaille sattuu enemmän kaikenlaisia komplikaatioita. Mikä lie selitys.
Toinen ihmetteli hyvää tuultani, kun tuli hakemaan. – Ajattele, minä sanoin, – tapasin hymyilevän kirurgin, joka leikkasi minut intuitiolla pois jonosta!
Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen sukupuolentutkimuksen oppiaineen tutkijaprofessori Tuija Pulkkinen tutkii kyseisen oppiaineen opiskelijoiden tutkimuksia töikseen. Siis naistutkimuksen naisprofessori tutkii naisten tekemiä naistutkimuksia. – Homma ei kyllä käy kateeksi, huokasi Pissismummo aamuhesarin ääressä eräänä taannoisena sunnuntaina.
Toimittajanainen Anna-Stina Nykänen paljasti jutussa kyseisen instituutin entisen nimen, naistutkimuslaitos, tuottaneen viljavasti iloa tietyn tyyppisille pakinoitsijoille, jotka arvattavasti ovat miehiä. Aiheen opiskelijat taas kuuluvat olevan yli 90 prosenttisesti naisia. Ties mistä syystä. – Täytyy ollakin Tosimies, että kykenee vakavissaan paneutumaan naistutkimukseen oikein yliopistollisella intensiteetillä, tuumii P.Mummo.
Ken on orientoitunut naistutkimuksen saloihin, tuntee koko joukon käyttökelpoisia käsitteitä, kuten matriarkaatti ja patriarkaatti, toiseus, heteronormatiivi, fallos-symboli. Tavallisen elämän tuiskeessahan näitä ei missään näy, mutta naistutkijan tavallisuutta poraava tutkijankatse huomaa tietysti häiveenkin todistusaineistosta. Miesvihamielisistä puheista on visusti varottava vetämästä typeriä, puutteeseen viittaavia johtopäätöksiä, muuten joutuu naistutkijan mustalle listalle. Puutetta lienee kuitenkin eniten arkijärjestä ja suhteellisuudentajusta, jos mistäkään.
Pissismummo on tehnyt empiiristä ja vertailevaa naistutkimusta ihan ilman instituuttia ja tutkijaprofessoria seuraamalla mm. televisiosta asiaa valaisevaa sarjaa Toisia naisia. Kotiosoitteessa ’toiseutta’ ylläpitää Poikakaveri, jota toisaalla myös Toiseksi meistä kutsutaan. ’Fallosta’ ei tarvii symbolisoida, siinähän se tuli uutisen mukaan lenkkipolulla muuattakin naisihmistä vastaan ihan ihtenään miesihmisen housunvetoketjun väärällä puolella killistellen. Arkaatit Matri ja Patri vuorottelevat vallan kahvassa aina sen mukaan kuin tarve vaatii. Mäntyniemen Matri on vastikään julkistanut sunnuntaihesarissa viisaat ajatuksensa siitä, mikä ero on arvojohtamisella ja arvovaikuttamisella.
Juu, tutkitaan toki sukupuolia, mikäpäs siinä. Nykyään niitä taitaa jo enempi ollakin kuin ne entisvanhat kaksi. Että tutkimista riittää.
_________________
PS. Kommentit tulevat perille, mutta näkyvät vasta, kun olen muistanut tarkistaa ne. Uskaltaisikohan noita suodattimen nyörejä jo vähän höllentää…
Ei tuu aika pitkäksi Pisssismummolassa, kun yritämmä löytää juuri sen mustan puikulan, jolla mitäki apparaattia saisi säädettyä. Lienee tullut valiteltua täällä aiemminkin aiheesta, mutta se oli kolme kapulaa sitten se. Juuei, eivät ole nämät vähenemään päin, pikemminki päin vastoin. P.Mummo yrittää panna kapulaa rattaisiin, mutta ei auta mikään. P.Mummo pelkää, että kapulat ovat muodostaneet perheitä keskenään ja lisääntyvät kuin citykanit stadin puistoissa.
Poikakaveri siis kävi taasen elisakaupassa. Ensin tuli sirpakasti muotoiltu somasti vilkkuva pikku vehje, jonka nimi kuuluu olevan kaapelimodeemi. Sen mukana tietenkin taas yksi upouusi kapula. P.Kaveri kävi vielä toisessakin kaupassa, josta tuli kotiin 25 metrin kieppi johtoa ja nupeja. Sitten seurasi viihtyisän näköistä pyllistelyä johtojen virittelypuuhassa, jonka tarkoitus oli kuulemma yhdistää talon tietokoneet ja televisio kimppaan.
Askarruksen välittömänä ja maailmaa avartavana seurauksena näkyy P.Mummon tietokoneelle ilmaantuneen valikko, josta voin tarkistaa televisio-ohjelmat ja katsella niitä, ohjelmoida tallennelistaa ja katsella tallenteita. Tämä kuulemma hoituu onneksi pallohiirellä. Mutta jos tahtoo katsoa tauluteeveestä tallenteen, pitää osua oikeeseen kapulaan ja osata painella oikeita nappuloita. Mummo arpoo ja painelee ja käy kolme kertaa kysymässä Poikakaverilta että mitäs nyt painetaan. Lopulta saa haluamansa näkymään ja huokaa alistuneen hohhoijaan.
Minkälaista olisi elämä ilman teknisesti huippuorientoitunutta Poikakaveria? Ainakin kymmenen kapulaa ja apparaattia köyhempää. Ja paljon muuta.
Talven herkkää kauneutta ei väsy ihailemaan. Kylmyys ulkona voi olla hyytävää, mutta luonnon lukemattomat ihmeelliset yksityiskohdat lämmittävät mieltä.
Elämässä on paljon sellaista hyvää, mitä emme ole itse ansainneet tai saaneet aikaan.
Päivä Pikkuritarin kanssa ilahdutti Mummelin ja Vaarin ihan varpaita myöten. Hän valloittaa! Kasvun ja kehityksen ihmettelyä riittää. Hän tanssii ja soittaa, pyörii ja hyörii. Uusia sanoja syntyy päivittäin ja puhetta tulee solkenaan. Aamupäivällä hän oli Vaarin kanssa lumitöissä ja hurmasi naapurinkin tädit ja sedät, jotka poikkesivat postilaatikollaan.
Pikkuritarin puheessa vilahtelee tuon tuostakin MUMMU ja VAAJI, kun pitää jotain näyttää tai leikkiä piilosta tai lukea kirjaa. Kolmitavuiset sanat ovat vielä hankalia, mutta kaksitavuisia tulee vaikka kuinka. Mummun ja Vaajin seinällä on erityisen kiinnostava KELLO, kun siinä on heiluri ja se sanoo tik-tak. Pikkuritari tahtoo ehdottomasti syödä itse, mutta ihan pikkuisen saa Mummu kuitenkin auttaa.
Tähän viikkoon puhaltautui muutenkin paljon kaikkea. Olimme kuulemassa tähtitaivaan ihmeistä ja nauttimassa konsertista. Rokotuskin piti poiketa ottamassa. Juuri kun olin ehtinyt ajatella, että voisin ehkä tehdä jotain omaan alaani liittyvääkin, sain yllättäen puhelinsoiton entiseltä työtoverilta. Ajoitus oli täydellinen ja tilaisuus maistella menneitä alkoi kutkuttaa. Kyse on määräaikaisesta projektista.
Piti kuulostella, onko tässä jo niin tottunut omaan vapaaseen elämänrytmiin, että sitoumus, vaikka lyhytaikainenkin, orjuuttaa. Toisaalta, onhan vapaaehtoistyössäkin sitoumuksia, joiden pitäminen ei ole ollut vaikeaa. Sen kyllä tajusin jo, että välimatkaa ammatilliseen työhön on tullut, semmoista hyvältä tuntuvaa etäisyyttä.
Mahdollisuus olla hyödyksi taitaa vielä voittaa mahdollisuuden rajattomaan vapauteen.
Mittari näytti miinus kahtakymmentä, kun hankkiuduin junalla Stadiin. Lyhyt matka sujahti rattoisasti, kun osuin harvoin tapaamani ystävätutun seuraan. Pari minuuttia Senaatintorilla viimassa toisia odotellen hyydytti hymyn ja nahkahansikkaisssa sormet alkoivat tuntua lähinnä kalikoilta. Onneksi Rouvasväen Yhdistyksen leidit ovat täsmällisiä.
Tapasimme tällä kertaa näyttelykierroksen merkeissä. Sederholmin talon ohi Aleksanterinkatua on tullut käveltyä aikojen saatossa lukemattomat kerrat, mutta tällä kertaa astuttiin sisälle. Helsingin kantakaupungin vanhimmassa talossa (rak. 1700-luvun puolivälissä) aistii historian hajahduksen. Museona talo on ollut vuodesta 1995. YÄ-näyttely tarjosi kiehtovan hypyn menneeseen aikaan kaupungissa.
Kaupungintalon ala-aulassa on esillä CD-Photo-näyttely; ulkomaisten diplomaattien valokuvia Suomesta. Otokset ovat valokuvauksellisesti erinomaisia ja antavat hyvän näytteen kuvaajansa kiinnostuksen kohteista sekä persoonallisuudesta muutenkin. Joku oli kuvannut rakennuksia, joku maaseudun luontoa, joku ihmisiä tai kaupungin yksityiskohtia.
Snellmaninkadun Yliopistomuseossakaan ei ole tullut aiemmin käytyä. Kadun historiallisesti merkittävien ja arkkitehtonisesti uljaiden rakennusten joukossa tämäkin on jo talona näkemisen arvoinen. Kolmessa kerroksessa olevat laajat näyttelytilat tarjoavat nähtäväksi monipuolisesti eri tieteenaloihin liittyvää esineistöä. Keisarien seinänkokoiset muotokuvat teksteineen paljastivat senkin hämmästyttävän seikan, että kukin heistä on ollut aikansa myös Yliopiston kanslerina.
Arppeanumin sykähdyttävin osasto oli minulle mineraalikabinetti. Siellä hehkui hurmaava ”Elli”, iso, valaistu beryllikide vitriinien kauniiden kivikokoelmien kuningattarena. Kivet vaativat tulemaan uudestaan, sillä kolmen museon kierroksella aika oli hujahtanut sulkemisaikaan asti, kun poistuimme talosta kaupungin hämärtyvään pakkasiltaan.
Ei taida sullakaan tuo ikä olla vähenemään päin, ystävä hyvä. Pissismummo ottaa osaa tai toivottaa tervetuloa mummo- ja pappajoukkoon, siitäpä voi valita. Aikaahan ei saa edes pysähtymään, puhumattakaan takaisinkelausmahdollisuudesta, joten parasta on ottaa positiivisesti ja sopivan etukenoisella asenteella tämä.
Sopii muistella haikeena nuoruuttaan, kun elämä kolmenkympin jälkeen ei olis voinu vähempää kiinnostaa. Keski-iän ahnaassa tuiskeessa taas ei ehtinyt mokomaa miettiä. Sittenpä ikäloppuus onkin jo käsillä eikä muuta ole enää tehtävissä kuin asettua taloksi mahdollisimman mukavasti. Otapa oikein rento asento, hengitä pari kertaa syvään ja pyöräytä peukaloitasi noinikkään. Huomaatko, taivas ei putoa niskaan.
Ollakseen kelpo evp-kansalainen pitää huolehtia kunnostaan, syödä terveellisesti, harrastaa, olla sosiaalisesti hyödyksi ja kuluttaa kohtuullisesti. Sillä systeemillä saa ikäloppuuden jatkumaan liki sataan vuoteen. Toisaalta ei olisi pahitteeksi ymmärtää kuolla ajoissa eikä jäädä yhteiskunnan harmiksi hyödyttömänä nurkkiin lojumaan. Jos sattuisi eläkerahaa säästymään, ne olisi paras sijoittaa niin, että perijäsukupolvi ilahtuu saatettuaan asianomaisen aikanaan maan poveen.
Jos työelämän jäljiltä terveydenrippeitä on, eritoten niistä pitää ymmärtää huolehtia. Sehän meinaa sitä, että kaupassa pitää unohtaa kaikki mielitekoset heti alkuunsa ja keskittyä haalimaan kärryyn rasvattomia, suolattomia, sokerittomia ja lisäaineettomia elintarvikkeita. Niitä jos löytää niin hyvä on, sillä ne ovat tosi riittoisia ja tulevat ajan mittaan siten edullisiksi. Eläkepäivänä voi sitten vähän törsätä ja ostaa vaikka ykkösmaitoa kahviinsa ja vesirinkelin kahvileiväksi.
Lääkärit kirjoittavat nykyään liikuntareseptejä sohvapotaateille, harmi vain, että apteekki ei liiku eikä Kela korvaa. Sellaistakin väkeä on, joka hiihtää, vesiui, päivätanssii ja tanhuaa hiki päässä. Eeläkeläisjärjestöt haalivat kilpaa sinua riveihinsä, siellä kun nuorimmat ikäluokat kantavat pippaloiden ohjelmavastuun ja voit sanoa olevasi aktiivikansalainen.
Moni vähäeleinen päätyy harrastamaan pelkkää sormiliikuntaa marketin eteisapparaatin hedelmänkuvien ääressä tai voimisteluttamaan käden koukistajalihasta ryyppäilemällä kotona ja kapakoissa. Hyväosaisemmat siirtyvät sohvaltaan loikoilemaan talveksi palmurannoille tai ramppaavat kylpylöissä liottamassa liikavarpaitaan.
Aina on ollut myös niitä, jotka kaikesta huolimatta tohtivat valittaa eläkeläiselämän tylsyyttä. Huihai, älä sie usko, se on mielikuvituksen puutetta, tomerehtii Pissismummo. Nih, ja kaiken ohjeistuksenhan voi toki myös onnellisesti unohtaa ja keskittyä nauttimaan elämästä niin kauan kuin ikäloppuutta piisaa.
_________________
PS. Kommenttilaatikko uusittu.
Kun maailmasi laitoja vasten loiskivat kärsimyksen ja kuoleman laineet eikä inhimillistä turvaa ole missään, on epäuskoisenakin vielä mahdollisuus rukoilla Jumalaa. Aina on mahdollisuus.
Kuopuksellamme on jo viitisen vuotta ollut kaksi lemmikkikania, Viivi ja Paapu. Tietokonetöissä päivät ahertavalle nuo kaksi söpöläistä ovat olleet kotona odottavia perheenjäseniä, joiden hyvinvoinnista huolehtiminen on ollut hyvä katkos työn ja vapaan välillä. Viimeksi tavatessamme Kuopus totesi, että alkavat olla jo aika vanhoja.
Niinpä eräänä yönä Viivi oli kuollut nukkuessaan. Paapu ei oikein tajunnut mistä on kysymys, kun kaveri ei liiku eikä syö. Se jäi häkkiin ihmettelemään, kun isäntä pani Viivin laatikkoon ja vei parvekkeelle pakkaseen. Seuraavana päivänä Kuopus teki isänsä kanssa matkan eläinten krematoriolle. Siellä Viivistä tulee monen muun kohtalotoverin kanssa tuhkaa, joka palautetaan luontoon. Paapun päivät muuttuvat pitkästyttäviksi ja yksinäisiksi.
Lemmikit ovat monelle tärkeitä kuin perheenjäsenet konsanaan. Yksin asuvalle lemmikki voi olla juuri se elävä olento, jolle voi sanoa moi, kun tulee kotiovesta sisään ja heippa, kun lähtee asioilleen tai töilleen. Ihmiselle luontainen hoivaamishalu saa purkautua huolenpitoon lemmikistä ja niin voivat paremmin molemmat. Kiintymisen luonnollinen seuraus on menetyksen suru aikanaan. Viiviä muistellaan vielä pitkään.
________________
PS. Pahoittelen kommenttihäiriöitä.
Kävin lääkärissä. Viime viikolla tehtyjen tutkimusten tuloksena napsahti kaksi diagnoosia. Toinen niistä sinkauttaa minut aluesairaalan ei-kiireellisten tapausten leikkausjonoon, toinen pakottaa ruokavaliolle. Tunnistin merkit, osasin odottaa ja nyt on totuuden hetki.
Ystävä oli soittanut. Kun soitin hänelle takaisin, hän kertoi taudin uusineen. Edessä on rankkojen hoitojen kevät. Hänkin oli aavistanut. Tieto helpottaa, mutta mitä vakavammasta asiasta on kyse, sitä kovemmalta totuuden hetki tuntuu. Ystävä sanoi nyt juuri olevansa pohjalla. Oma huolenaiheeni kutistui häntä kuunnellessa.
Miten suhtautua ei-toivottuihin uutisiin? Eihän niitä voi jäädä märehtimään ja synkistelemään. Siitä syntyy vain toivottomuutta ruokkiva kierre. Perusasioita koskevista ja elämänlaatuun vaikuttavista asioista ei ihan olankohautuksella tai reipastelullakaan selviä. On suostuttava sulattelemaan asiaa ja keskityttävä käytännöllisiin ratkaisuihin.
Tapanani on kertoa avoimesti perheelleni, miten kulloinkin on. Asioita ei kannata vähätellä eikä dramatisoida. Soisin, ettei nuorimiestemme tarvitsisi ahdistua vanhempiensa puolesta. Esikoinen sanoi viisaasti: jos sinä olet tästä rauhallisella mielellä, mekin olemme.
|
|
