Radio pölpöttää, helle paahtaa. Olo on tukala kuin hevosella heinähelteillä, hiki noruu, paarmat pörisee ja kärpäset kiusaa. Yhden helleviikon hommat on takana ja toiskolmannen eessä. Illalla on taas uutiset ja jalkapalloa, niistähän ei pääse.

Pissismummolaan tuodaan kaluston täydennystä ensi viikolla. Pari seinää olisi maalattava sitä ennen. Poikakaveri on hyvä tekemään, alkuunpääsy vain joskus sitkastaa. Mummolle tulee pientä sanomista, josta taas seuraa pientä mökötystä ja homma pikkuisen tökkii tuostaan.

Mummo pyöräilee hakemaan mansikoita, ruisleipää ja postimerkkejä. Ehtii jo haaveilla jäätelötötteröstäkin, mutta kioski on kiinni. Entinen työtoveri tulee vastaan, sanoo niskoja jumittavan. Iloitsee pian alkavasta lomasta. Mummo toivoisi lomaa itsekin. Remontista. Helteestä. Vaikka mistä.

 

– Mennäänkö Mamille syömään, kysäisin mielijohteesta suunnistaessamme kulkuneuvoon. Ei olekaan yhdessä kuljettu aiemmin Kanta-Hämettä ja Varsinais-Suomen tasaisia peltoja halkovaa tietä Mansesta Turkuun. Perillä Aurajoen rannoilla kaikasi outo meteli, jokilaivat pullistelivat janoista kansaa, telttakojuissa myytiin miekkoja ja kilpiä ja ennustettiin tarot-korteista. Kukkaistutuksin koristellulla rantapromenadilla vanttera sulhaskandidaatti keräsi aataminasuisena tytöiltä nimikirjoituksia nahkaansa kaverien naurunremakan säestyksellä. Polttarikulttuuria tulevan kulttuuripääkaupungin malliin.

Suunnistimme rantaravintolaan, jossa kaksi vuotta sitten olimme syöneet ekstraherkullista ruokaa ja saaneet erinomaisen palvelun. Epäilys heräsi kohta: ulkopöydät olivat epäsiistejä, tilaakin oli. Kymmenen minuuttia odotettuamme hymytön tarjoilija kävi nakkaamassa rasvaläikkäiset ruokalistat eteemme ja katosi. Pöytä klenkkasi mukulakivillä, emme saaneet sitä tasapainoon. Kun Tuomiokirkon kellon kajahti jo toisen kerran, meille riitti. Totesimme mennessämme: kaksi vuotta voi muuttaa niin paljon. Börsin bistrossa nälkä sitten taittui kelpo pihvillä ja palvelu toimi. Ei jäänyt ikävä keskiaikaan, ei.

 Prinssi toi tuhkimonsa kotiin ennen pimeää ja aamulla nukuttiin pitkään.

Eletään sukuseurojen aikakautta. Kenties monin tavoin verkottuneessa ja sitoumuksia täynnä olevassa urbaanissa elämänmuodossa tarvitaan hahmo kotiseuturakkaudelle. Monet muut suomenheimot saattavat asua elämänikänsä juurillaan, karjalaisia on kaikkialla. Olosuhteiden myötä heille on kehittynyt kyky asettua nopeasti outoonkin ympäristöön ja löytää toisensa.

Kesäkuussa olen saanut kaksi hurmaavaa saarielämystä. Olimme sukuseuran matkalla Sortavalaan, Toisen äidinpuoleisen suvun alkuperäisille asuinsijoille. Läksin mukaan päästäkseni käymään Valamossa. Sortavalasta luostarisaarille on lyhyt matka, vajaa tunti kantosiipilaluksella suuntaansa. Perillä oli kahden tunnin opastettu kierros ja tunnin verran omaa aikaa. Pintapuolisuudestaan huolimatta käynti oli vaikuttava ja jätti halun palata.

Luostari on rakennettu kallioiselle saarelle niin korkealle, että pääkirkon kullatut sipulikupolit näkyvät kirkkailla säillä kauas. Kirkkoalueen ulkokehän muodostavat munkkien valkeat keljarakennukset. Ortodoksinaiset osasivat ottaa pukukoodin huomioon jo lähtiessään, mutta satunnaiset naismatkailijat joutuivat perillä pukemaan pitkän (vaaleanpunaisen!) kietaisuhameen farkkujensa päälle ja peittämään hiukset huivilla. Lyhyt ja läpikuultavakin oma hameasu näytti kelpaavan, säädylliset pitkät housut ei. Ajattelin kotoista Valamoamme Heinävedellä, jonne saa tulla vapain mielin ja vaattein, vain kesäiset ranta-asut pitää tajuta sopimattomiksi. Pukukoodin voi ymmärtää uskonnon kahleeksi tai pyhän kunnioitukseksi. Ristiriita, jos sitä on, jää omaan mieleen.

Suvun vanhimpien syntymäkodit olivat muinoin Laatokan Sammatsaaressa. Kaunis pitkulainen saari on nykyään asumaton, sinne pääsee vain pienillä moottoriveneillä, joilla voi rantautua kalliolahdelmaan, laitureita ei ole. Joukkomme vietti päivän tuossa ihanassa luonnonparatiisissa. Lehdoissa kukkuivat käet ja lauloivat satakielet. Sai ihan kahlata pitkävartisissa, suurikukkaisissa kulleroissa. Rinteillä kasvoi kalliokieloja ja terhakoita kissankäpäliä. Aurinkoisella kedolla liihotteli upea auroraperhonen.

Taivallettuamme lehtometsän läpi saaren sisäosiin, tulimme niitylle, jonka takaa kimalsi Laatokan lahdelma. Suvun vanhin istahti kivelle villiintyneiden sireenipensaiden huumaavaan tuoksuun ja hengähti syvään: tässä se ol, kotpaikka. Huokaukseen tiivistyi niin paljon, sivullisenkin silmät kostuivat. Nuoremmat voivat vain aavistella, mitä on merkinnyt sodan alta lähtemisen kaaos, kodin jättäminen ja tuttujen kotieläinten surmaaminen pakon edessä. Jäi elämänikäinen arpi, kipeät muistot, kuihtumaton koti-ikävä.

Laatokan helmeksikin aikoinaan kutsuttu kaunis Sortavalan kaupunki on sodan jälkeen rappeutunut. Paljon on kuoppaisia katuja, hoitamattomia kadunvarsia, suttuisia puistoja, ankeita kerrostaloja ja esikaupunkialueiden luhistuvia mökkejä rojun täyttämine pihoineen. Naisia ahkeroi kaupoissa, hotelleissa, baareissa, toimistoissa – miehiä näkyi työskentelevän loivaan tahtiin ulkotöissä mm. rautatien varikkoalueella. Iltaisin kaupungin aikuiset ja lapset katosivat koteihinsa, kaduilla ja puistoissa vaelteli vain nuorisoporukoita.

Remontti ajoi meidät pois kotoa päiviksi työmiesten jaloista. Tulipa omaa kokemusta elämästä evakkona. Piti miettiä missä päivänsä viettää. Koriin tarpeelliset, jotain juotavaa, jotain evästä ja matkaan. Oltiin kuin leijaamassa, aamulla tuuleen ja yöksi kotiin.

Löysimme huoltoasemat. Eipä noissa olekaan tullut istuskeltua ajan kuluksi. Asiakaskunta on kovin miesvoittoinen. Yksin syöviä, kahvituoppinsa kanssa lehteä lukevia ja pelailevia äijämiehiä näkyy olevan paljon. Abc-asemilta saa kunnon aamiaistakin, mikä pelasti muutaman hätäisen, eväättömän kotoa lähdön. Oli tilaa levitellä lähtiessä postilaatikosta tempaistua sanomalehteä. Kirjakaupasta käytiin valkkaamassa pokkareita. Lähiseudun rantapuistoissa kului monta tuntia kevyesti lueskellen, kävellen ja sorsapoikueen touhuiluja seuraillen.

Pääkaupungin evakkopäivä sujui rattoisasti. Kun asiat oli toimitettu, oli luksusta kierrellä kiireettä isoa tavarataloa ja vain katsella mitä on. Vein Toisen lempikahvilaani, jossa saa herkullisia lounassalaatteja, erinomaista kahvia ja suussasulavia briosseja. Tunnelma on miellyttävällä tavalla urbaani. Keskustelu inspiroitui täällä ihanasti omimmille taajuuksilleen.

Aamuna muutamana tuuli vei meidät Hämeenlinnaan, josta minulla on lukuisia erityisiä muistoja. Torielämä näytti hiljentyneen. Toinen halusi Sibelius-museoon, jossa ei ollut koskaan käynyt. Hiljainen, klassisesti latautunut paikka. Sieltä lähdimme levyn kera: Sibeliusta lapsille sovitettuna. Viereisessä, suositussa Café Pannussa osuimme pahimpaan lounasruuhkaan ja jouduimme odottelemaan, mutta ruoka oli sen arvoista.

Hämeen-päivämme jatkui Aulangon upeassa kansallispuistossa kuljeskellen. Tornin viereiselle näköalapaikalle unohduimme istumaan ja hengittämään mahtavaa maisemaa. Silmä ei näkyyn tunnu väsyvän, mieli herkistyy ihan pateettisiin tunnelmiin. Tunnin kuluessa poikkesi puolenkymmentä eri seuruetta toteamassa, että hienoa on. Poikkeama näkyi vievän keskimäärin kolme minuuttia. Tuolla vauhdilla ehtii nähdä enemmän.

Laskeuduimme yli kolmesataa rappua alas kallioluolan karhupatsaallekin. Puiston polut veivät metsämaisemasta joutsenlammelle ja tarjosivat aurinkoista, leppeää rauhaa. Ennen kotimatkalle lähtöä, palasimme kaupunkiin nauttiaksemme kahvit Laurellilla (must!). Siinä jo kohta sukeutui seuraamme pappa, joka alkoi kertoa mielenkiintoisia kaupungin historiasta ja pitkän elämänsä varrelta. Hämäläisetkö hitaita ja hiljaisia!

Matkusteluhinkua evakkoviikot ovat hurmaavasti hillinneet. Kun remonttimies sulki oven jäljestään, totesimme yksissä tuumin: onni on saada olla kotona.

Porvoo, kaupunki joen tuntumassa. Kesä, romanttisia pihoja ja kujia, kaikki niin ihmisen kokoista, rauhallista. Kirkonmäellä hääpareja, Linnamäellä uljaita puita, varjojen leikkiä. Jokipuistossa lasten iloa ja nuoruutta aurinkonurmella. Hyvää ruokaa, muutama soma putiikki auki.

Mitä muuta kesältä.

 ”…kesäyön on onni omanani…en mä iloitse, en sure, huokaa, mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen mi nukkuu… niistä sydämeni laulun teen”

15.5.2010

Kirjallisuuskeskustelun juontajanakin toimiva Erkki Tuomioja, poliitikko, kirjailija ja kriittinen lukija, lausahti taannoin, että kustantamot päästävät nykyään läpi ihan liikaa raakileita. Olen ihmetellyt samaa jo hyvän aikaa. Olisi lukijaystävällistä palauttaa keskeneräiset, ontuvat tekeleet vielä työstettäväksi ohjeiden kera. Kirjailijat valittavat, etteivät saa teoksistaan kunnon kritiikkiä – monesti siitä olisi enemmän hyötyä ennen julkaisua kuin kirjana.

*

Juhani Laulajainen; Äärettömän Hyvä Nainen; Like 2009

’Novelleistaan kiitetty’ kirjailija ryhtyy romaaniin. Lukija piinaantuu romaanin ensimmäisellä puoliskolla toistuvista perheväkivallan kuvauksista, joissa ’äärettömän hyvä ja taivaallisen kaunis äiti’ ottaa vastaan isän iskut vastaanpanematta ja perheen lapset joutuvat todistamaan pahoinpitelyt. Aikuisena päähenkilö, esikoispoika boikotoi isäänsä, käy harvaan tapaamassa äitiään vain kun tämä on yksin kotona. Tapaamiset alkavat aina samalla tavalla: äiti istuu keittiön pöydän ääressä ja ’katsoa killittää’ poikaansa. Kun äiti kuolee, hän kasvaa jumalaisiin, suorastaan absurdeihin hyvyyden mittoihin esikoispoikansa mielessä. Romaanin toisessa osassa tarina alkaa kelautua takaisin päin ja päätyy pojan syntymään. – Lukukokemuksena outo ja repaleinen teos.

*

Atiq Rahimi; Kärsimyksen musta kivi, suom. Kristiina Haataja; Like 2009 (alkup. teos 2008)

Afganistanilainen kirjailija on palkittu tästä pienoisromaanistaan Concourt-palkinnolla. Islamilaisen kulttuurin naiskohtaloista kertovia romaaneja on suomennettu jo useita. Tässä erikoislaatuisessa tarinassa nainen saa äänen ja mies on vaiti hänen kärsimyksensä ääressä. Romaani on julmankaunis kuvaus naisen osasta kulttuurissa, jossa vain mies on ihminen. Outoa, mutta jollakin tavalla myös koskettavaa luettavaa.

*

Viime viikolla kävimme Leidiporukalla tsekkaamassa uutuuttaan kimaltelevan Pekka Jylhän muovaaman veistoksen Kaivopuistossa. Ihmettelijöitä oli muitakin, tässä muutama neljänteen ikäänsä ehtinyt. Leidi T. halusi peräti nähdä mitä veistoksen valoa hohtavan vatsakummun sisuksissa on. Odottava äiti on yli kolme metriä korkea, painaa 800 kiloa, seisoo jalat tukevasti peruskalliolla ja tähyilee merelle. Patsaan seuraksi kuuluu reippaankokoinen ’rantapallo’ vähän sivummalla.

Patsaasta ollaan tietenkin monta mieltä, kuten aina. Leidien mielestä taideteos on hieno sekä aiheeltaan että toteutukseltaan. Kivenharmaita, vihreiksi patinoituneita miehiä ja jalustoille nostettuja möhkäleitä pääkaupungissa on jo tarpeeksi. Häikäisevän uutukaisen päänupille eivät lokitkaan näy uskaltautuvan. Toivottavasti Odotus säilyttää valovoimaisuutensa pitkään.