Pissismummolassa oli poika tai siis on vieläkin, muttei täällä enää eikä sitäpaitsi poikakaan vaan nuorimies. Tai siis on tai oli kaksikin nuorimiestä, mutta tässä kyrsimisasiassa nyt pikemminkin tämä Kuopuksempi.

Se Tämä Kmpi on media-ammattilainen ja meni pöljyyksissään kerran ehdottamaan, että itsekseen kirjoitteleva, netistä tietämätön äitinsä ryhtyisi blogistiksi. Äitinsä ei ollut kuullutkaan semmoisista, vuosiluvulla 2005. Tämä Kmpi kärsivällisesti selittämään mikä, missä ja millaisia. Äitinsä katteli silmät ympärpyöreinä ja johan syttyi lamppu. Tämä Kmpi laati ja neuvoi ja äitinsä pääsi alkuun, pääsipä hyvinkin.

Äitinsä on sittemmin ollut Tämän kimpussa tuon tuostakin sähköpostilla kysymyksineen, jotka alkavat yleensä: Rakas Blogineuvoja tai Arvoisa Administraattori… Tämä Kmpi on vastannut kohtuullisessa ajassa että joo tai ei kun tai jos vaikka. Yhteistyö Tämän kanssa on silleen sujunut. Kunnes.

Tuli big problems. Tämä Kmpi saattaa olla katunut monta kertaa, että meni ehdottamaan koko blogia. Olisi nuorimiehellä muutakin elämää niin kuin työtä ja tyttöä ja sen sellaista. Jo Tämä kerran nirhaisi, että kun ei ehdi heti kaikkee ja sun juttus nyt ei ole asialistan kiireimmässä päässä, minkä äitinsä tietysti kuuli niin, että älä siellä känise, on tässä tärkeempiäkin. Äitinsä nieleskeli tuota ja juttupino toisaalla alkoi taas kasvaa.

(Niin että Rakas blogiystävä, kun Kolmas Huone on varikolla ellei peräti umpisuossa viikon kaksi, kyseessä on big problems, joka ei ole administratorin asialistan kiireimmässsä päässä ja jota äitinsä ei osaa ja isänsä oikeudettomana ei voi ratkaista. Kyrsimistä ja kärsimistä siis riittää blogittajan elämässä.)

Eräänä kyrsimyspäivänä Pissismummo ryhtyi jyrsimään ajatusluuta. Että jos laatisi itselleen oikein opaskirjan kanssa omatekoisen ja erittäin salaisen piiloblogin, josta ei Tämä Kmpi eikä kukaan muukaan tietäis, hähää. Olisipa lystiä siellä kirjoitella kyrsimyksistään. Sinne vois kehitellä inhan sivupersoonan, jonka piikkiin panis kaikki ilkeimmät, mitä ei kehtais kelleen ees unissaankaan kertoa. Sivupersoonan nimi voisi olla vaikka Känisevä Kääkkä.

(…keittiöstä kuuluu voimallinen: VOI HIRVEETÄ. P.Mummo ryntäämään paikalle, missä Poikakaveri on käynnistänyt puurokattilan pelastusoperaation. Mummohan pani puuron tulolleen ja poistui vain vilkaisemaan sähköpostin, mutta onkin tempautunut tälle tielleen…)

No niin, sattuuhan noita. Ja näitä: nimittäin erittäin salainen operaatio oli vasta alkutekijöissään, kun Pissismummolassa huomattiin, että big problems oli ratkaistu. – Tulipas jyrsittyä turhaa luuta, tuumi P.Mummo. Toisaalta, eipä tiedä, milloin ilmenee bigger problem. Varasuunnitelma on aina hyvä olla olemassa.

kesä kääntymässä menosuuntaan, ruoho kuulostelee, odottaa pieniä nauravia varpaita, tänään! 

”Vain hiukan kärjistäen voidaan sanoa lainvalmistelusta tulleen teatteria, jossa eri tahojen kuuleminen näyttäytyy hidasteena, prosessiin kuuluvana välttämättömänä pahana. Asiantuntijoiden painavillakaan lausumilla ei ole vaikutusta, elleivät ne myötäile annettuja esityksiä. ”

HS Vieraskynä 25.07. 2010 / Jukka Kekkonen, Helsingin Yliopiston oik.hist. professori

Lähipiiri siinä nytkin vain oli koolla. Hoivaosaston väki joi kanssamme kakkukahveja. Serkkuveli oli käynyt jo aamulla tuomassa ruusuja tädilleen. Seurakunnan naispastori tuli siihen kauniin kukkakimpun kera. Äiti nautti seurassamme kupillisen kahvia ja hiukan mansikkakakkua.

Lauloimme yhdessä Herraa hyvää kiittäkää. Virttä Äiti hyräili mukana silmät kiinni, sanoi sitten: nyt mie en ennää jaksa. Yhteisessä tuokiossa oli vapaa, hellänhaikea tunnelma. Kukin tavallaan oli jo hyväksynyt, että Äidin lähdön aika lähenee, ei ollut tarpeen esittää mitään.

Lapsuuslammella helteisen päivän uupumus viimein raukeni ihanasti tummiin vesiin. Oltiin siinä kahden, Toinen ja minä. Yhä uudestaan laskeuduimme lammen syliin; niin lempeä pinnalta, syvemmällä virkistävän viileää. Ei paljon puhuttu, keinahdeltiin hetkestä toiseen.

*

Viikon kuluttua Veli soitti: Äiti on viety sairaalaan. Oli taas valittanut kovasti kipua, apua pyydellen. Ei kestänyt hoivaosaston hoitaja vanhuksen valitusta. Soitin sairaalaan, siellä reipas lähihoitaja: ei hätää, äitinne palautetaan lähipäivinä hoivaosastolle, kipu on hallinnassa.

*

Seuraavan viikon puolivälissä Veli soitti: Äiti tuotiin tänään hoivaosastolle ja muutamaa tuntia myöhemmin Äiti lähetettiin sieltä takaisin sairaalaan, oli mennyt tajuttomaksi. Hoivaosaston hoitaja sanoo ettei millään selviä yksin niin huonokuntoisen kanssa, kun on seitsemän autettavaa. Hän on oikeassa, henkilökuntaa on liian vähän.

Meitä järkyttää, että Äiti-vanhuksemme on joutunut kahden hoitopaikan kiistakapulaksi. Hoivaosastolle hän on liian huonokuntoinen, sairaalassa hoidetaan vain akuutti tilanne. Äidin eläkkeestä maksetaan kahta paikkaa, toista vakituisesti, toista viikon jaksoissa kerrallaan. Samaan aikaan Kela vaatii selvityksiä ja lääkärintodistuksia muuten hoitotuki uhataan lopettaa. Veli on aivan väsynyt byrokratiaan eikä ihme.

Jotain on pahasti pielessä, kun vanhusta näin kohdellaan. Äiti tarvitsee nyt saattohoitoa, miksi sairaala ei ota siitä vastuuta?

Kristuksen kirkastumisen sunnuntai on keskellä kesää, heleimmällä heinäkuulla. Jani-pappi sanoi tänään kirkossa, että kirkastaminen ei muuta ainetta toiseksi, vaan päästää valon paremmin lävitse. Ajattelin, että kirkastuminen voi myös merkitä sakan laskeutumista pohjalle. Voisiko kirkastuminen olla myös pelkistymistä, häiriötöntä yhteyttä itseen ja maailmaan. Rakkautta kenties.

(Virsi) 

Ps. Lastulle saareen helteiset (+28) terveiset ent. kotikaupungista, vähän eri kuvakulmista tällä kertaa..

Ja sama paikka kesäkuussa 16.6. (+16)

Tänään olen istunut eteisessä ihailemassa aikaansaannostani. Oi, sellaiset ovat niin harvassa, että kun jotain valmistuu, kannattaa oikein istahtaa tuokioksi olemaan tyytyväinen. Kysymys oli kestomurheesta, nimeltä siivouskomero. Vuosikymmenen ja kaksi olen yrittänyt pesemällä pitää seinien perusvalkeaa näkyvissä huonolla menestyksellä. Pinttymät ovat pitäneet.

Eräänä helteisen päivän iltana tyhjensin komeron, irrottelin ovikorit ja koukut ja pesin vielä kerran koko höskän. Tuumailin, että kai minäkin voin jonkun miniremontin tehdä. Maalikartasta valitsin hennosti vihertävän sävyn. Aamulla Toinen pistäytyi rautakauppaan ja tuli kohta maalipurkki ja pensseli mukanaan. Suojasi vielä pyytämättä parketin.

Ensimmäinen sivelykerta oli reilun tunnin hikinen urakka ja tuotti uutta värisävyä paitsi komeron sisuksiin myös maalarin käsivarsiin ja hiuksiin. Onneksi maali oli vesiliukoinen. Seuraavana päivänä urakka toistui. Maalarikin oli jo oivaltanut suojauksen idean. Kolmantena päivänä Toinen ruuvaili uudet korit oveen ja järjestin tavarat paikoilleen.

Hulluhan se on, joka helteellä remonttiin ryhtyy. Olemme hullutelleet oikein kunnolla. Jos kerran on hikoiltava, hikoillaan sitten työstä eikä tyhjästä.

Jo toukokuussa arvaa sen olevan tulollaan, kun Pissismummolan kotikadulle ilmaantuvat tasaisesti hurisevien autojen joukkoon ärhäkästi pärisevät herhiläismopot ja jokunen miehekkäästi murahteleva prätkä. Kesäpörinä jatkuu siitä pitäen syyssateille asti. Mummo tietää, että liikenteen äänet kuuluvat kaupunkielämään, mutta viritetyt mopot ylikuuluvat.

Kesäkuun ilme on P.Mummon mielestä riehakas. Joka puolella juhlitaan valmistumisia ja häitä. Koulut ja oppilaitokset oksentavat kidastaan vasikkalauman, joka kirmaa vapaudenhuumassa ympäriinsä muista piittaamatta. Aikuisemmat vastaantulijat kyselevät toisiltaan loma-aikoja ja toivottelevat hyvää kesää. Ilmassa on epämääräistä toiveikkuutta, joka tihenee juhannusviikolla ja lässähtää aaton jälkeisen aamun valjuun valoon.

Helteisessä heinäkuussa Suomi-yhteisö viettää tunnetusti kuukaudenmittaista kesäpäivän seisausta. Yhteiskunnan rattaissa ratisee vain unelias rantahiekka, jos yleensä mikään. Tapahtuminen on ulkoistettu festivaaleille, herätysteltoille, huvipuistoihin, kesäteattereihin ja kokoyönkukkujaisiin, joitahan riittää. Henkilökohtaisempi kesäelämä valuu merelle ja saaristoon, huviloille ja mökeille, teiden tukkeeksi tai etelään.

Voi sinua, jos etsit henkilöä, jonka kuuluisi tietää normaalista arkiasiasta jotain. Jos vaivautuu paikalle, ovessa on tyly lappu. Puhelinvastaajat kaikavat kesähittiä: olen lomalla, hähää. Sähköposti vakuuttaa samaa suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Pissismummo on kerännyt kokemusta: terhakat kesäapulaiset vastailevat asiakkaalle iloisesti hymyten ’enpätuotatiiä’. Jos pyydät etsimään jonkun joka tietää, kesätollikka katoaa kuin maan nielemä.

Eurooppaperheen sesonki kuumenee elokuussa, kun meillä päin jo palaillaan lomauupumusta valitellen etsiskelemään koulukkaalle uutta reppua. Asiakas palaa toiveikkaana virastoon/kauppaan huolineen elokuun ensimmäisellä viikolla – kuullakseen: ’tää on mun eka päivä loman jälkeen, kysy joltain toiselta’. Sanomatta selvä, että se joku toinenhan on just kahvitauolla, ruokiksella tai  lähti just jonnekin.

Paikallislehdet julkaisevat lukijoiden herttaisia kesäkuvia ja ettei totuus unohdu myös ikävämpiä pikku uutisia. Lukija pidetään ajan tasalla hukkuneista, humalassa toisiaan teloneista, naapurin kissan ampuneista, mummon ryöstäneistä, rattijuopuneiden toilauksista ja asemalta ulkoistetuista polkupyöristä. Julkaistujen kännykkäviestien lukijakunta heristelee kirvestä toisilleen maailmankaikkeuden mikromurheista, jotka hellekesänä turpoavat elämää suuremmiksi.

– Kesä on ihanaa aikaa, tuumii Pissismummo. Suomessa sillä on ominaispiirteensä, joihin oppii ’pitkässä juoksussa’. Ja vaikkei oppisikaan, kesä on, kuten elämä.

Helle on rauhoittanut elämää. Ei tee mieli minnekään. Ei jaksa. Haetaan viileintä paikkaa auringon porotukselta. Odotellaan, milloin joku rintama eksyisi eteläisen rannikon tuntumaan raikastamaan ilmaa. Rankkasade pesi pääkaupungin, mutta meille ei riittänyt kuin ripaus. Joka ilta on kasteltava kukkia pihassa, että toipuvat uuteen päivään.

Erehdyimme Kuusijärvelle helteisen sunnuntain päätteeksi uimaan. Autoja oli parkissa pitkin Lahdentien reunoja, kun pysäköintialue oli täynnä. Pienen järven vesi oli saunalämmintä ja tuoksahti ummehtuneelle. Aurinkorinteen poroksi jauhautunut nurmi oli tiukkaan miehitetty. Pukukoppeihin ja laitureille jonotettiin. Lasten uimaranta näytti kalasumpulta.

Ystäväpariskunta lähti Keski-Eurooppaan lomamatkalle. Minä lähtisin Jäämeren rannalle.

On noustava toisinaan varhain ihan vain siksi, että kesäaamu on niin käsittämättömän kaunis. Parhaita ovat sydänkesän aamut yöllisen sateenropsahduksen jäljiltä, kun auringonnousun pehmeä kullanhohtoinen valo siroaa kaupungin vastapestyille kasvoille. Yön syke on rauhoittunut, on raikasta ja viileää eikä liikenne ole vielä herännyt. Avaan oven puutarhaan, hipsin paljain jaloin yöpaidassa keinuun istumaan ja hengitän syvään.

Keinuaamuna tulee kuulleeksi kaupungin sivuääniä. Pikkulintujen piiskahduksia (ne tosiaan laulavat vähemmän pesittyään) ja sepelkyyhkyn alakuloista köhinää. Lähenevät ja loittonevat postiluukkujen kolahdukset lehdenjakajan edetessä reitillään. Töihin lähtevän naapurin askeleet pihan poikki autolleen. Keinun verkkaisen narahtelun.

Näillä aamuilla kaupungissa on harvinaisuusarvoa, sillä niitä saattaa osua kesään vain muutama ja hetket eivät ole pitkiä. Maalla kasvun ja työn äänien, hajujen ja tuoksujen runsaudessa, eilisen ja huomisen työteliäässä jatkumossa kesäaamunkin kokee toisin.