Olin suunnitellut jonkin aikaa luostarimatkaa. Mielessä oli asioita, joita halusin mietiskellä. Valamoon tuntuu olevan vuosi vuodelta pitempi matka, kuuden tunnin istuminen bussissa on niin kovaa kipeäselkäiselle. Sitten muistin lukeneeni ekumeenisesta luostarista Helsingissä, josko sinne! Soitin ja sain kutsun viikonlopuksi.

Toinen lähti saattamaan perille asti. Ensin ajettiin Herttoniemen rantaan, mihin autotie loppuu.  Siitä jääpolkua yli Reposalmen, metsäpolkuja saaressa vielä kilometrin verran. Luostarin viitat olivat peittyneet lumeen, meni vähän arvailuksi, mutta pääsimme ennen vesperiä valoisaan aikaan perille. Pieni valkea luostaritalo tuntui ystävälliseltä. Sisar Hannele otti vastaan, esitteli paikat ja neuvoi saattajalle oikopolun rantaan. Hyvästelin Toisen, hän lupasi tulla hakemaan sunnuntai-illan vesperin jälkeen.

Retriittivieraiden majoitus oli pienessä mökissä, jossa oli kaksi minikokoista erakkotupaa. Tuvassa oli vuode, pikkuruinen pöytä ja kaksi tuolia sekä keittiötarvikenurkkaus. Mökki oli uusi, näytti siistiltä ja yksinkertaiselta – mutta tuntui erittäin viileältä. Panin merkille oviseinällä pienitehoisen sähköpatterin, joka oli säädetty 18 asteeseen. Vuoteen päädyssä oli irrallinen  lisälämmitin, jonka kytkin heti verkkoon. Tuvan lämpenemistä odotellessa ryhdyin askaroimaan teetä. Toinen retriittivieras ei ollut vielä saapunut, seinän takana oli hiljaista.

Vesperissä olimme kolmestaan, sisaret ja minä. Sisaret pukeutuivat albaan. Vesperin kulku oli tuttu: luettiin vuorolukuna psalmeja ja rukous, laulettiin virsi, sisar luki tekstin. Isä meidän -rukous poikkesi täällä siten, että jokaisen rukouslauseen jälkeen sanottiin aamen.  Vesperin päätyttyä istuimme pitkään hiljaisuudessa. Salmen takaa pilkotti kaupungin valoja. Enkelimobile liikahteli verkkaan katossa.

Palasin erakkomajaani. Siellä oli edelleen kovin viileää. Sisar oli tuonut muovirasiassa jotain keittoa iltapalaksi.  Mikrouuni oli erilainen kuin kotona, tässä oli kymmenen valintakytkintä ja kiertosäädin. Arvoin aikani nappuloita, mutta en ilmeisesti osunut oikeaan, koska liemi jäi haaleaksi. Se maistui lähinnä pippurilta.

Naapuri ehti kompletorioon mennessä perille, oli eksynytkin ja harhaillut pimeässä metsässä. Tunnelma kappelissa oli levottomampi, mutta kun rukoukset oli luettu, laskeutui hiljaisuus.  – Päästä irti huolista ja pettymyksistä, niin saat rauhan, oli sisar Hannele sanonut kompletorion päätteeksi meille. Jäin yksin kynttilähämärään vielä toisten lähdettyä. Siinä oli hyvä olla.

Kontemplatiivinen rukous on sitä, ettei ole tarpeen muodostaa ajatuksissaan mitään rukouslauseita, luetella asioita tai tarjota Jumalalle toimenpidemalleja. Voi levätä rukoushiljaisuudessa sielu auki ja luottaa. Sisäisen hiljaisuuden tila on kuin vaimeaa valoharsoa, kevyttä, lämmintä, samanaikaisesti tyhjää ja täyttä.

Sammutin lähtiessäni kappelin kynttilät ja eteisvalon, rapulla hengitin syvään kylmää pakkasilmaa. Taivas kimalteli tähdissä ja puolikuutamo valaisi pihaa. Askeleet narskuivat pihalumessa. Äkkiä tajusin, että mökki oli täysin pimeä. Onkohan sulake palanut, kävi mielessä. Päätalon yläkerrassa oli valot. Sisar oli kappelista lähtiessään toivottanut hyvää yötä ja ilmoittanut täyden hiljaisuuden alkaneeksi.

Maja oli tosi kolea eikä lamppuun tullut valoa. Haparoin pimeässä tikut ja sytytin tuikun. Hetken mietittyäni päätin rikkoa hiljaisuuden soittamalla sisaren kännykkään. Seurasi huolestunutta pohdintaa puhelimessa ja sähköpäätaulun räpläämistä päätalossa. Sitten tuli valo. Olin heti majaan tultuani ottanut lisälämmittimen pois päältä, arvelin, että ylikuormitusta saattoi olla, jos toisessakin majassa on molemmat patterit päällä ja viimeksi tullut retriittivieras ehkä käynnistää mikron tai vedenkeittimen. Sisar sanoikin, että oli unohtanut varoittaa lisälämmittimen käytöstä. Se on viisainta pitää irti verkosta.

Valmistauduin nukkumaan pukemalla mukana olevan lämpökerraston, pyjaman ja villasukat. Onneksi vuoteessa oli kunnon untuvapeitto, lisäksi levitin shaalin ja päiväpeitteen. Vuode lämpeni hitaasti, sillä lattiakin hohkasi kylmää.

Se, mille ei mitään voi, ei harmittelemisesta parane. Sain lopulta kohtalaisen hyvin nukuttua peittojen uumenissa, kun vuode viimein lämpeni. Aamulla oli tosin karua kömpiä vuoteesta jääkylmälle lattialle, pukeutua hytisten ja asioida pihan perällä huussissa. Luostarielämän karuus ja yksinkertaisuus voi siis olla tätäkin, ajattelin.  Tuli mieleen mökeissä eläjät maaseudulla, missä lumimyräkkä on katkonut sähkölinjoja. Onnekseen vanhoissa mummonmökeissä on aina jonkinlainen tulisija.

*jatkuu

Vaarilassa on kiva ovikello, siinä on erilainen ääni kuin kotona. Tämä täällä helähtää pimpom. Nappula kun on Pikkuritarille sopivalla korkeudella, niin sitä on mukava soittaa aina kun Ritarilan väki tulee Vaarilaan. Pikkuritari saa kuunnella pimpomia myös sisältä ja kokeilla Vaarilan oven avaamista Mummelille, joka tulee postilaatikolta. Se onkin ihan uusi ja jännä juttu.

ILOISTA YSTÄVÄNPÄIVÄÄ RITARILAAN !

…ja sitä samaa myös BLOGIYSTÄVILLE – jotka saavat omia mieleisensä allaolevista korteista. Paljastan tässä salaisuuden, että joitakin teistä erityisesti ajattelin kortteja valitessa. Olisi kiva tietää osuinko oikeaan.

Mukana on myös Pissismummon toivotus kaikille ystävilleen: HERTTAISTA HULABALOOOTA!

”Kysyt kuolemasta. Se on silmissäni lähde, toinen, maa, mitä täällä on, mutta siellä täsmällisempää, selkeämpää, kestävämpää, salaperäisempää.”

-Bo Carpelan, Vuodet kuin lehdet , suom. Tuomas Anhava, 1989

*Päärautatieaseman pikasuutarissa.

Odotan , että herra edelläni on toimittanut asiansa. Tervehdin, kerron, että jalassani on talvikenkä, jonka varren vetoraksukka repsottaa ja kysyn voisiko sen ommella.  Suutarismies pyytää kenkää nähtäväksi ja toteaa, että onpa hankala korjattava. Hymyilen hänelle, että itse asiassa koko lenkki on tarpeeton, sen voisi vaikka poistaa, kengän saa hyvin jalkaan muutenkin. – Leikataanko, suutari kysyy puukko kädessä ja saatuaan luvan sipaisee repsottavan nahanpalan pois eikä ota maksuakaan palvelusta.  – Kiitos ja hyvää päivänjatkoa, sanon tyytyväisenä. – Kiitos samoin.

*Pääkaupungin pääpostissa.

Vuoronumero 214 kilahtaa. Tiskin takana keski-ikäinen nainen palvelee.
– Hyvää päivää, sanon. (Palveluammattilainen mulkaisee, ei vastausta)
– Etsin priority-merkkejä ykkösluokan postiin, täältä varmaan saa?
(P.a. näyttää liuskaa) – no, montako?
– Voin ottaa koko liuskan, tarvitsen useita.
(Mulkoilua, liuska kiertyy kiepille ja lennähtää tiskille)
– Taidan ottaa vielä näitä kukkapostimerkkejä.
– neljä viisikymmentä (koleasti)
– Olkaa hyvä (ojennan viitosen)
(P.a. ottaa rahan, killinki kilahtaa pöydälle)
– Kiitos. (Poistun. Ohhoh, onpa täällä hyytävää, ajattelen.)
*
Työhyvinvoinnista keskustellaan. Helposti keskustelussa ajaudutaan vastakkaisiin poteroihin: työnantajat ja työntekijät. Kolmas osapuoli unohtuu: asiakkaat. Uskon, että kutsumustyöläisiä on monissa ammateissa. Asenne ja motivaatio näkyy työn laadussa kaikkialla ja palveluammateissa varsinkin asiakkaan kohtaamisessa. Huonosti voiva työntekijä on huono käyntikortti työpaikasta ja -yhteisöstään.

Sanotaan, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. On metsää, joka ei vastaa. Joka tapauksessa asiakas voi tervehtiä hymyillen, esittää asiansa ystävällisesti ja kiittää. Sitten samaa voi odottaa henkilökunnalta, jonka on jaksettava pitkät työpäivät. Terveisiä Itellaan.

Nostalgiaryhmämme kävi tutustumassa Keravan Taidemuseon hulppeaan Puumorsian ja metsän häät -näyttelyyn. Sitä värien, muotojen, luovan hulluuden runsautta on vaikea kuvailla! Katsoja aivan hengästyy, vaikuttuu, ihastuu. Tämä on nähtävä!

Yksi ryhmästämme on myös osallistunut ITE-taiteen tekemiseen ja kertoili työnsä taustoja. Monesti on koettu sama ilo ja energisoituminen taiteen äärellä. On tietysti taidetta ja taidetta, pääkaupungin galleriat tarjoilevat sofistikoidumpaa, Ateneum ja Kiasma perinteistä ja modernia arvotaidetta. Tällaisen luovuusräjähdyksen kokeminen on ihan oma juttunsa.

*
Autolla tulijalle on hyvät opasteet joka suunnalta, K-junalla pääsee etelästä päin Savion asemalle ja siitä pieni kävelymatka Klondyken taakse ylämäkeen. Pohjoisesta päin junalla tulija joutuu vaihtamaan Keravalla K-junaan. – Keskiviikkoisin museoon on vapaa pääsy!

Kaunis sunnuntaiaamu houkuttaa lähtemään kirkkoon. Hiljainen on yläkaupungin kotikatu ennen kymmentä pyhäaamuna. Puut kantavat oksillaan kevyttä pakkaslunta. Lähellä kirkkoa jo erottuvat kulkijoista ne, jotka ovat samalla matkalla. Meitä on.

Alttarilla palaa kuusi liekkiä kynttilänpäivän merkeissä. Rippikoululaisillakin on kirkkopyhänsä, heidät on ohjattu sivupenkeille. Sieltä näkee hyvin mitä kirkossa tapahtuu ja siellä nuoret ovat myös kirkkoväen näkyvillä. Järjestely rauhoittaa energisen joukon.

Yhteisvastuu on messun teema, jokavuotinen keräys on taas alkamassa. Ennen vanhaan vuoden kirkkokynttilät siunattiin kynttilänpäivän jumalanpalveluksessa. Tänään meillä siunataan alttarin eteen ristikulkueena saapuneet yhteisvastuukerääjät.

Esirukouksessa Päivi-diakoni mainitsee myös nuoret, joilla on sydänsurua. Se liikuttaa, niin totta se on nuorten maailmassa. Jukka-pappi puhuu saarnassa nuorten yksinäisyydestä, se on myös vuoden keräysteema. Kaikilla nuorilla ei ole kavereita, ei tarvitsemaansa tukea kotoakaan koulumaailman paineissa.  Yksinäisyyden ja syrjäytymisen kehä on koetettava rikkoa. Jotain voi aina tehdä ja jokainen voi.

Ehtoollispöydässä saan käsittämättömän kirkkaan armon kokemuksen ja herkin ja kiitollisin mielin palaan penkkiini.
Takanani istuu perhe, pikkulasten ääntely antaa oman lisänsä messun kulkuun. Vilkas vesseli pujottautuu penkin alitse ja kurkistaa jalkojeni vierestä. Minua naurattaa: tuosta näkökulmasta kirkon meininki näyttää varmaan erilaiselta. Äiti kuuluu välillä rauhoittelevan äänekkäintä. Ihanaa, että ovat tuoneet lapsensa kirkkoon.

”Suo minun olla ystävä / ja hyvyyttäsi säteillä / kaikille joita kohtaan” – virren sanat jäävät soimaan mielessä. Tämän haluan muistaa arjessa.

Lauhaa, katoilta humahtelevaa lunta, räystäiltä tipahtelevaa sulavettä. Talvi pysähtyy, miettii kääntyäkö takaisin. Linnut etsivät jo kadonnutta lauluaan, etelän ihminen kurottelee kevättään. Pohjoisessa talvi jatkuu.

Pissismummolassa on väliin semmoisia aikoja, jolloin Mummon suunnalta kuuluu tuhahtelua ja mutinaa. Jos kovasti korpeaa, myös yltyvää rätinää. Ajat tuppaavat toistumaan epäsäännöllisesti, mutta silti. Jos Mummolla on rätinäpäivä, Poikakaveri on uljaasti ja hyväntahtoisesti vaiti. Joskus se kysyy kulmakarvat koholla: mikä on? Totuuden nimessä siltä myös joskus palaa reilusti käämit. Siinä pisteessä alkaa MykkäKoulu. Siihenpä loppuu rätinäkin.

Ai mitäkö aikoja? Ette sitte jo arvaa? Juuei, ei ole Mummolla mikreeniä eikä vaihtolämpöviikkoja ehei,  semmoiset on historiaa. Eipä ole kyse kotitöiden välttelystäkään, täällähän työnjako toimii tasa-arvoisesti niin, että Mummo parahtaa keittiössä: nyt riitti mulle tää kokkaaminen!  Tai yskähtää kolmannen huoneen suunnalta: jokos on iltateen aika? Poikakaveri ymmärtää yskän ja keskeyttää Toimensa.

Toimensa? No, PK:n ajoittaisena päätoimena on seurata eurosportin kanavalta kaikkea urheilua, jota maa päällään kantaa. Ja sehän kantaa. Voi hyväset hykkyrät. Mieti telkkarista valuvaa urheiluselostajien unettavaa liturgiaa kotisi vaimeana taustamusiikkina. Kuvittele, miten ruudulla pompotellaan palloa idioottimaisesti edestakaisin tuntikaudet tai tökitään kepillä, että saatais pussiin joku toinen ja kun saadaan, nostetaan se saman tien takaisin tökittäväksi. Tai lauma kypäräkalloisia polkee ylös ja alas mäkiä kuin herhiläisten takaa-ajama sonnilauma. Tai palloparka saa kyytiä milloin verkon yli mäiskien, milloin nurmikkoa eestaas juosten tai pohjattomaan pussiin heitellen. Ajoittain ruudussa juostaan niin kovaa kuin kintuista lähtee, viskotaan keihäitä ja rautapalloja, hypitään aitojen ja rimojen yli seipään kanssa tai ilman ja loikitaan hiekkakasaan, jota joka välissä haravoidaan.  Talvisaikaan miestä näkyy lentävän hyppyrin tornista alas sukset siipinä jalassa tai hiihtämässä tiukoissa trikoissa haarien metsiä ja mäkiä. Eikä tässä kaikkikaan.

Pissismummokin ymmärtää paria urheilulajia. Sitä, jonka nimi on taitoluistelu ja jota näytetään ensin oikealla vauhdilla ja vähän ajan päästä hidastettuna. Jos ne näyttäisivät saman nopeutettuna, sekin puuha näyttäisi epäilemättä idioottimaiselta säntäilyltä luistimet jalassa käsiä räpistellen.  Niin, ja sitä, missä leijonajoukkue mätkii mailalla kiekkoa. Joskus kiekko livahtaa vahingossa maaliin, mutta enimmäkseen ei.  Jos leijonat pääsevät MM-loppupeleihin, ilmaantuu Mummokin kotikatsomoon jännäämään.
Erityisen mukava on katsoa suurta vääryyttä kärsiviä, kiukkuisia jäähypenkkiläisiä, jotka ikinä ole mitään tehneet omasta mielestään.

Oijoi, ihan meinasi unohtua Peetu Piiroinen, joka  huitelee laudalla lumista rinnettä ja tekee huimia kuperkeikkoja, mutta putoaa aina jaloilleen – se vasta ihan mutinoitta ja rätinöittä Urheilua on!

Olen ilmeisesti talvifani, koska äkkiä miettien ei tule yhtään kurjaa asiaa mieleen talvesta. Sen sijaan nautin suunnattomasti näistä lumisista puista, vastasataneen lumen puhtaanvalkoisesta rauhasta ja viileästä tuoksusta. Jotenkin elämä tuntuu oikealta talvella, kun työtätekevät ovat toimessaan, koululaiset ja opiskelijat  oppimassa ja me eläkeläiset elämme kiireettömiä päiviämme vointimme mukaan milloin pienesti milloin räväkämmin, juuri kuin hyvältä tuntuu.

No, onhan tietysti näitä luontaisia harmeja: pyryä tai liukkaita katuja ja jokatalviset flunssakierrokset. Toisaalta lumityösessiot ovat hyötyliikuntaa ja ulkoilua. Liukkaat panevat kulkemaan rauhallisemmin ja ottamaan sauvat lenkille mukaan. Flunssasta ei tosin helpolla löydy positiivista sanottavaa, kun eläkeläinen voi antaa itselleen luvan makoilla kirjan kanssa ihan noin vain muutenkin, jos tahtoo.

Nyt kun alkaa tulla kevättalvisia fiiliksiä, lauhaa tuulta, kirkkaita päiviä, räystäiltä noruvaa vettä, on vielä kerran henkäistävä: Talvi ON ihana.

Kolmannen päivän aamuna aurinko on vetänyt pilvipeitteen kasvoilleen. Olemme taas nukkuneet ruhtinaallisen hyvin, vuoteet ovat poikkeuksellisen mukavat. Uutisissa kerrottiin , että Turun taidemuseossa avataan tänään Otto Mäkilän näyttely. Siitä tulee hieno päätös minilomallemme. Aamiaisen jälkeen vähät tavarat on nopeasti pakattu. Käyn respassa maksamassa jalkahoidon, hotelli on maksettu nettivarauksen yhteydessä.

Taidemuseon oven takana on kymmenkunta odottajaa, kun tulemme minuuttia vaille 11. Pääsemme saman tien sisälle. Satumme dokumenttielokuvan alkuun ja istahdamme katsomaan. Pia Andellin Havahtuminen on kiehtova johdanto näyttelyyn. Se aivan kuin sieppaa otteeseensa eikä päästä irti. Aika soljuu huomaamatta. Katsominen kannattaa; taulut puhuttelevat voimakkaasti, kun niiden taustoista ja tekijästä on saanut kuvaa.

Otto Mäkilä (1904-1955) oli turkulainen ja asui pitkään Ruissalon Villa Romassa, talossa, jota kulkiessamme olimme ihailleet. Hän oli maineikkaan Turun Piirustuskoulun kasvatteja, myös Pariisissa oleskellut. Dokumenttifilmissä mainitaan, että häntä on sanottu Suomen ensimmäiseksi surrealistiksi, syntynytkin samana vuonna Salvador Dalin kanssa.

Mäkilän taide ei ollut aikanaan niin arvostettu kuin miksi se myöhemmin on osoittautunut, töiden tasossa on epätasaisuuttakin, mutta parhaat työt ovat vaikuttavia. Töiden nimet kertovat Mäkilän mystikon ja runoilijan laadusta: ’He näkevät mitä me emme näe’ ja ’Poésie’ muun muassa. Minua viehätti värien vahvuus ja samalla pehmeys, hahmojen ja niiden varjojen vuoropuhelu. Näyttelyssä tuli myös vastaan Unio mysticassa mainittu maalaus ’kolmijalkainen mies’, jonka Mika Waltari oli rahapulassa olevalta taiteilijalta ostanut ja josta tuli kirjailijan lempitaulu.

Kaksi parkkimittarin meille sallimaa tuntia hujahtaa Punaisen levottoman kipinän imussa kuin siivillä, emme edes yritä ehtiä taidemuseon muihin kerroksiin. Jotenkin Mäkilän taiteen ja elämän vaikutus on niin vahva, ettei siihen mahdukaan muuta.

Näyttely on tehnyt vaikutuksen Toiseenkin. Kotimatkalla yritämme taas laskea tunneleita. Ajatuksen punainen kipinä karkailee välillä koettuun ja nähtyyn ja kohta lasku on sekaisin. Kotimatkalla tunneleita tuntuu olevan yhdeksän. Lasketaanko lyhyet alikulut tunneleiksi, pohdimme. Samapa tuo; ”lävitse, ohi, eteenpäin…”

***