Taidan olla erikoislaatuinen kylpylävieras. Otan kyllä uikkarit mukaan, mutta yleensä ne tulevat riihikuivana takaisin. Naisten sauna on tällä kertaa remontissa ja hotellivieraita suositellaan pulikoimaan ennen puolta päivää tai illansuussa. Kloorivesi ei tunnu houkuttelevan, kumpikin odottaa toiselta innostuksen kipinää altaalle. Sitä ei tule. Aurinko nousee meren takaa ja aamulaivat lipuvat verkalleen jäistä väylää. Ilo on hyvin nukutun yön jälkeen laskeutua valmiille aamiaiselle.
Kolkka kutsuu! Ensin tienreunaa, sitten kapeaa polkua peräkanaa niemen kärkeen. Metsässä vastaan tulee mies, joka siirtyy sivuun ja kommentoi: fiksut väistää. Kalliolta valuneet vedet ovat luoneet seinämään jääurut, joiden matalan huminan melkein kuulee. Aurinko loistaa niin, että silmiin koskee. Mereltä käy raikkaanviileä tuuli, pakkasta on pari astetta. Kauempana jäällä istuu toiveikas pilkkijä. Valkea pilvenhaitukka purjehtii taivaan lakea.
Otan silmiini sinisiä varjoja, kaislojen himmeää okrakultaa, lumen laikuttamien luotojen jyhkeät hahmot. Kuuntelen ryhmyoksaiset männyt, juurineen tiukasti kamaraan pureutuneet, latvuksissaan tuulen hilpeä vihellys. Kosken kaarnan punertavaa silkkiä, poskellekin pehmeää. Tuuli tempaa arkiset ajatukset, tunnot kaiken turhuudesta. Kireys katoaa, on tilaa hengittää syvään, syvään.
Toinen tulee viluiseksi Kolkasta palatessa ja menee edeltä. Käännyn vielä jatkamaan. Talvista uimarantaa seurailee sulajuova avantouimareiden seuran laiturille asti. Tuo urheiden uimareiden masokistinen harrastus jaksaa hämmästyttää minua. Olen nuorena kokeillut uimakauden jatkamista järven jäätymiseen asti. Tiedän, että kyse on jälkiolon euforiasta. Monet harrastajat ovat myös vakuuttuneet avantouinnin edullisista terveysvaikutuksista lihas- ja nivelkivuissa. Kylpylänkin avannossa riittää kävijöitä, sen näemme jälleen päivällisaikaan meriravintolan ikkunapöydästä.
Palailen verkalleen aukean halki kulkevaa tietä. Pellolla on kaksi punaista koppia, joiden tarkoitusta voi miettiä. On hiljaista. Hanki heijastelee aurinkotimantteja. Luulen olevani ainut olento maisemassa, kunnes äkkiä koivusta yläpuoleltani kuuluu toteava: krraak. Mitä ikinä varis tarkoittikaan, otan sen tervehdyksenä ja vastaan ääneen: heipähei sullekin.
Kahden tunnin merituulikävelystä jää pitkään kestävä hyvänolon tunne. Päiväkahvi maistuu. Toinen koluaa hotellin lukusalissa lehtiä sillä aikaa, kun kävelen pihan poikki Villa Santalaan saamaan jalkahoidon. Kosmetologi työskentelee ääneti, ilmeinen varsinaissuomalainen. Herätän hänet mietteistään kysymällä ovatko ihmisten jalat yhtä persoonallisia kuin kasvot, voiko asiakkaan muistaa jaloista. Hän myöntää, mutta toteaa työskennelleensä alalla 20 vuotta. – Ei siinä jää mieleen kuin jotkut ongelmallisimmat tapaukset. On tyytyminen niiden joukkoon, joiden jalat eivät tee vaikutusta. Puhtaat sukat vain jalkaan ja kevein askelin poikki pihan.
Päivällisaikaa odotellessa poikkean minäkin lukusaliin. Kiinnostavaa on verrata sanomalehtien pääuutisia. Hesari aloittaa kertomalla Nokian pääjohtajan antamasta tiedotteesta, Satakunnan Kansa puolestaan kertoo kalastajien ongelmista: muikku on kateissa ja siikaa heikosti. Tulen ajatelleeksi, että voisihan netistä seurata päivittäin, mikä eri lehtien mukaan on tärkeää uutisvirrassa. Iäkäs pappa köpöttelee hoitolan puolelta lukusaliin ja kysäisee: Onkos rouva Kelan kuntoutuksessa? – Ihan tässä ollaan omalla lomalla, vastaan.
Välillä pitää käydä huoneessa jännäämässä tv-kakkoselta Kiiran loistavaa lyhytohjelmaa EM-taitoluisteluissa. Iltauutisten jälkeen suoriudumme tanssikenkiin ja laskeudumme ravintolan puolelle kuulemaan Anteroa ja Tanssiorkesteri Valamoa. Siinä menevät valssit, tangot, humpat ja foksit samaan rumpalin kestorytmiin, saksofoni ulvahtelee ja hanuristi jyystää melodiaa. Verryttelemme tanssijalkaa. Antero, lyhyenpullakka takatukkamies, laulaa ikiaikaisia iskelmiä hyvällä rutiinilla. Milloin lienen viimeksi ikinä missään kuullutkaan Kuljen taas kotiin päin, muistot nuo vain mielessäin, tuskin unta öisin saan…
*jatkuu
Lähteminen on ollut tuttua niin kauan. Äiti oli tuntien ajomatkan päässä ja vuosien huoli hänen voinnistaan. Kun Toinen jäi kanssani eläkkeelle, hän oli aina valmis lähtemään, kun sain soviteltua matkan Lapsuusmaalle arkivastuiden lomaan. Vieläkin yllättää se halu lähteä, sitten heti kirpaisee, mihin, kun äiti ei enää ole siellä.
Loman tarpeessa olija viskelee laukkuun ulkoiluvermeitä, uimapuvun ja hetken mietittyään tanssikengät. Laukkuun mahtuisi, mutta muuta ei tarvita kahden yön yli. Niin usein on tullut otettua paljon turhaa, jos nyt viimein osaisi rajata. Pikkureppuun vielä kamera ja kirja tavanomaisten pikkutarvikkeiden kaveriksi – niin Kaunotar ja Kulkuri ovat valmiina matkaan taas.
Keskellä viikkoa lähteminen tuntuu mukavalta. Kylpylässä ei ole viikolla tungosta ja ihan eri ihmiset viikonloppuna, kun me jo palaamme kotiin. Luen aamun lehteä, Toinen ajaa, autossa on hiljaista. Ajatukseni kaahailevat omilla teillään. Moottoritiellä herään ihmettelemään miten voi olla näin vaikea pysyä laskuissa tunneleista, joihin sukelletaan tuon tuosta. Seitsemän?
Aikaa on. Pysähdymme Ruissalon kasvihuoneelle. Siellä on puolenkymmentä tyttöä opettajansa kanssa piirtämässä orkideoja. Jättilumpeiden allas on edellisviikolla putsattu, siinä kelluu vain valtavia lehtilautasia. Mutta muita kukkia on! Viimeisestä ansarihuoneesta löytyvät ne ihanasti punaisin kukin hehkuvat kameliat. Kukista tulee onnellinen olo.
Olen ollut kylpylässä ennenkin, Toiselle paikka on uusi. Hotellisiipi on remontoitu viime käyntini jälkeen. Asetumme huoneeseen ja päivällisaikaa odotellessa lojun vuoteella lukemassa Nenäpäivää. Välillä naurattaa, mitä järkeä on lähteä jonnekin tekemään samaa kuin kotona: lueskelemaan, syömään, katsomaan uutisia televisiosta ja nukkumaan.
Ruissalo on oikeastaan saari, minkä turkulaiset tietysti tietävät, mutta muualta tulija ei aina huomaa. Kylpylän ympäristössä on valaistua kävelyraittia kilometrikaupalla. Pellon reunaa kiertelee latu, jolla on rauhallisia lykkijöitä. Tänne olisi voinut tulla hiihtämäänkin! Miksi emme kotona kaupungissa käy edes iltakävelyllä yhdessä? Kai me voisimme?
*jatkuu
Linda Olsson; Sonaatti Miriamille, suom. Anu-Irmeli Sallamo-Lavi; Gummerus 2008
”Väkevä ja raastava tarina paljastuksista ja kaipauksesta”, luonnehditaan kirjaa takakansiesittelyssä. Viehätyin aiemmin lukemastani Olssonista (Laulaisin sinulle lempeitä lauluja) niin paljon, että ostin tämänkin jo syksyllä. Kirja on joutunut odottamaan aikaansa. Tästä teoksesta paljastuu myös Olssonin pieni heikkous, jota en aiemmasta teoksesta huomannut: paikoin kirjailija selostaa tapahtumia turhaan. Joka tapauksessa Olsson on kirjoittanut vahvan, tunteellisen tarinan, joka vie lukijaa eikä kirjaa tarvitse houkutella lukemaan. Tapahtumat jakautuvat kolmeen jaksoon sen mukaan, missä ne tapahtuvat: Waiheken saarella Uudessa Seelannissa, Krakovassa Puolassa ja pienellä saarella Ruotsissa. Tarina alkaa lopusta ja kelaa tapahtuneita tragedioita takautumin avaten vähän kerrallaan kunkin henkilön ja hänelle tärkeiden ihmisten elämänvaiheita, menetysten syvyyttä, valintojen järkyttävää hintaa. Minua viehätti tässä erityisesti musiikillinen kehys ja sen oleellinen osuus tarinassa.
*
Irja Askola; Jos olet, ole nyt; Kirjapaja 2006
Suomen kirkon ensimmäiseksi naispiispaksi sittemmin päätyneen viisaan teologin mietelmä- ja rukousrunot puhuvat ja puhuttelevat. Sen minkä saarna tai puhe sanoo monin sanoin, laveasti ja vähän kerrassaan syvennellen, sen runo näyttää välähdyksenä tuonpuoleista kätkevän verhon takaa tai nopealla, tässäolevan ytimen paljastavalla viillolla.
” varjoa koskettaa valo / ja katso / on vain armahdus / ja luottamuksen avara niitty”
*
Joel Haahtela: Katoamispiste; Otava 2010
Haahtela on oiva kirjoittaja. Tässä hän on etsinyt Raija Siekkistä novelliensa läpi ihmisenä. Kirja on oikeastaan sisäkkäisten tarinoiden vyyhti, matka kuolleen kirjailijan sielunmaisemaan hänen elämänmaisemiensa kautta. Romaani on taitavasti laadittu ja kiehtova kertomus ihmisistä, jotka etsivät tärkeää ihmistään, tekevät matkaa menneeseen nykyhetken läpi. Tarinassa sataa lähes koko ajan, sekin kuvaa Siekkisen tunnemaisemaa. Haahtelan tarina alkaa sateenvarjosta ja päättyy toisaalla sateeseen, josta tarina eräällä tavalla voisi alkaa. Haahtelan tyyli on Siekkisen oman novellitaiteen sukua, taito sanoa tiivistyksinä jotain oleellista elämästä. Hyvä lukukokemus, hieno kirja!
”…valvoin pitkään vuoteessa ja kuuntelin kuinka sade vaimeni, hidastui ja sitten lakkasi ja tunsin samaa, osin miellyttävää kauhua kuin joskus nuorena; että asiat vain tapahtuivat, ettei niihin voinut kovin paljon vaikuttaa, että maailma oli ja tuli vastaan ja se oli hyväksyttävä sellaisenaan; että jokainen oli yksin eikä ollut muuta mahdollisuutta kuin nousta aamulla ylös, pukea päälle, astua kadulle, kävellä muiden joukossa, vakaasti, katsoa mihin se johtaa.”
*
Anja Snellman; Parvekejumalat; Otava 2010
Kunnioitettavalla perusteellisuudella on kirjailija paneutunut islamin olemukseen sekä maahamme tulleiden somaliperheiden arkielämään sanastoa myöten. Tarina saa miettimään vapauden olemusta niiden näkökulmasta, jotka vapaaehtoisesti hakeutuvat islamin uskon harjoittajiksi ja niiden, joilla länsimaisittain ymmärrettyä vapautta ei ole eikä myöskään mahdollisuutta sitä valita. Tarina on traaginen ja herättää lukijassa surua ja aggressiivisia tunteita miesvaltaisesti tulkitun islamin kahlitsemien naisten puolesta. Kauhistuttaa, jos ja kun tällaista tapahtuu maahanmuuttajaperheissä. Väkivaltaa on tasa-arvoisessa eurooppalaisessa yhteiskunnassammekin, mutta kauhistuttavan kuvan perhekeskeisyydestä ja sukurakkaudesta kehutusta somalikulttuurista tässä saa. – Kirjailijan tyyli on raflaavan tehokas ja kahden tarinan vuorottelu toimii.
*
Mikko Rimminen; Nenäpäivä; Teos 2010
Rimminen on sitten viimeksi lukemani Pölkyn hionut jahkailevaa kerrontaansa elävämpään suuntaan. Aluksi Rimmisen tavaramerkiksi hahmottamani uusioverbien loputon virta viihdyttää, loppupuolella kirjaa jo puuduttaa ja paikoin tekee väkinäisen kikkailun vaikutelman. Puoliväliin asti saa ihmetellä, mistä kirja oikein on saanut nimensä, sittenpä se selviää. Rimminen mielletään syrjäytyneiden, hukassa olevien puolestapuhujaksi ja Nenäpäivän päähenkilö kuuluu genreen. Tarina saa Rimmisen tyyliin absurdeja käänteitä pitkin matkaa vaikka etenee nahkeasti. Lukijaa vuoroon haukotuttaa, ihastuttaa ja vihastuttaa. Näin jahkaavasta tarinasta en jaksa kovasti riemastua ja jäin hieman ihmettelemään F-palkintoon asti ansioitumisen salaisuutta.
***
Siitäkö sen tietää, kun alkaa tavanomaisesti sujuva elämänmeno jotenkin tahmaannuttaa? Eläkeläispariskunnan viikkokuviot alkavat tuntua liian tutuilta, toistuvilta ja ennalta arvattavilta. Kuten että tiistaina tekee mieli hakea leipomosta tuoretta ruisleipää, kun kaupasta pitää kumminkin hakea loppuviikoksi murkinaa. Että perjantaina on yleensä taas kauppapäivä, uuh, keksittävä ruokaa viikonlopuksi. Että maanantaina syödään tähteitä. Ja lauantaina siivotaan. Välissä on onneksi vapaaehtoiskuviot ja stadipäivät ja konsertit ja…
Syödä pitää säntillisesti ja joku järjestys on muutenkin tietysti hyvä olla, mutta joskus vain pännii. Sitten tuntuu ihanalta, kun Pikkuritari tulee ja rutiinit muksitaan luovasti uusiojärjestykseen. Toinen ei tosin kärsi meikäläisen tapaan vaihteluntarpeesta, jättäisi vain muuten mieluusti väliin jotain, siivouksen arvatenkin.
No, jos eläkeläinen on loman tarpeessa, pitää ottaa lomaa. Niistä rutiineista. Tällä kertaa se tehdään nyt eikä viidestoista päivä. Perästä kuulunee.
PS. Voivoi, taas on jostain rakosesta päässyt kasakaupalla robottiroskaa kommenttilaatikkoon viime viikolla. Pahoittelen kovasti, että roskia poistaessa katosi vahingossa muutama blogiystävien viimeisistä tervetulleista kommenteista.
Perjantain Voimala vei kaikki voimat eikä tuonut mitään tilalle. Huuhh. Toimittajahenkilöt ottivat yhden surkean elämäntarinan hyppysiinsä ja kääntelivät sitä voimallisesti. En niin jaksa näitä juoppojen raitistumiskertomuksia. Mukaan otettiin toinen osapuolikin todistamaan asioiden oikeata nykylaitaa. Ja niinhän se on, että kun jotain on ihan itse oivaltanut, se pitää päästä kertomaan kaikille. Eikä sekään riitä, pitää ryhtyä toisia neuvomaan miten asioiden pitää olla.
Myönnetään, älämöintini kuulostaa asiaan nähden kohtuuttomalta. Sen taustalla ei ole omakohtaisia eikä lähipiirin kokemuksia alkoholismista. Haluan kritisoida toimittajien yhä lisääntyvää halua ja intoa pöyhiä ihmisten surkeita kohtaloita (lehdet ja nyt jo tv) ilman asiaan liittyvää ammattitaitoa, usein myös ilman mitään ideaa, miksi. Pöyhimisohjelmia on ihan tarpeeksi jo, voisiko edes Voimalan säilyttää kulttuurikeskustelufoorumina kuten alun perin oli tarkoitus?
Pikkuritarilla oli Vaarila-päivä, kun isi oli soittoharjoituksissaan ja äiti vapaalla. Ensin tehtiin lumitöitä pihassa. Se kävi sillä tavalla, että Pikkuritari toimitti pikku lapiolla lunta penkalta käytävälle ja Vaari isolla lapiolla takaisin. Se oli tietysti turhauttavaa pienen lumimiehen mielestä ja kohta hän ilmoitti, että hänen lumeensa ei saa koskea. Vaarin tehtäväksi jäi ihastella komeita kasoja, joita käytävälle syntyi. Penkan taakse syntyi myös ikioma ritaripolku, jossa oli hauskaa ryömiskellä. Pikkuritari ilmiselvästi tykkää kulkea omia polkujaan.
Mummeli oli sillä välin askarrellut keittiössä. Välillä ovikello soi, kun Pikkuritari halusi varmistaa, onko Mummeli tallella. Kun lumityöt tulivat tehdyiksi, ruisleipä ja liha-kasvismuhennos upposivat tomerasti itse lusikoiden punaposkiseen pikkumieheen. Aterian päätteeksi Pikkuritari sai puhaltaa pienen kynttilänsä sammuksiin ja ihastella savukiehkuraa. Sitten siirryttiin tutkimaan lelukonttorin sisältöä.
Ajallaan Mummeli toimitti pojan pöntölle asioimaan. Odoteltiin milloin pyttyyn plopsahtaa. Aina kun Pikkuritari alkoi kyllästyä istuntoon, hän sanoi PLOPSPLOPS ja virnuili Mummelille toiveikkaasti.
Päiväunilukemiseksi Pikkuritari valitsi Myyrän housut. Tarina on aika pitkä, mutta Pikkuritari kuunteli tarkkaavaisesti koko jutun. Sen päälle Mummelin piti vielä laulaa omatekoinen Pikkuritarin unilaulu. Sitten Mummeli sulki silmänsä, poju hiljeni ja taisi Vaarikin nukahtaa omalla puolellaan.
Isi tuli noutamaan poikaansa ja viivähti kuulumisten, ruokalautasellisen ja kahvikupin verran. Pikkuritari katosi hetkeksi eteiseen omille askareilleen, joiden tuloksena isi joutui vaipanvaihtopuuhiin. Niinpä pytty plopsahti viimein, vaikka tulos tulikin eteisen kautta.
Talvi on lumirauhaa, lumi-iloa ja terveellistä hikipuuhaa. Lumi loihtii pihapuun upeaksi ihmiskäden koskematta. Katson puuta pihan poikki kulkiessani ja kiitän kauneudesta.
Leidit kävivät katsastamassa Jalmari Helanderin jylhän joulupukkielokuvan, kun se ennen joulua jäi katsomatta. Eikähän siinä mitään, oli meitä 11 katsojaa vielä tammikuussakin, keskellä arkipäivää. Seitsemän nykynuorison edustajaa edessä päin ja yksi takana istuivat hiiren hiljaa koko ajan. Mykistyneinä katselimme mekin, oli se niin hullua touhua, ettei pitkään aikaan osannut olla mitään mieltä näkemästään. Välillä tuli ihan epäuskoinen olo: voiko tämä olla tosissaan tehty. Oli niin naiiveja juonenkäänteitä ja paikoin kökköä replikointia. Mutta tehosteet olivat tosi jyrkkää kamaa, siinä ehti tottumaton saada monet sätkyt. Loppuratkaisu nosti hervottomat naurut ainakin meiltä. Sitä kyllä tulin miettineeksi, että kun juttu oli rakennettu ikään kuin kansainväliseen kontekstiin, niin miten mahtoi saamelaisten poroerotus aueta lappilaista elämänmuotoa tuntemattomalle. Ja kieltämättä minulle ainakin tuli muutaman kerran mieleen Taru sormusten herrasta.
Rare Exports, aitoa suomalaista hulluutta myytävänä hyvään hintaan.
Pissismummolassa ei ole kissaa. Ei sen puoleen muutakaan kotielukkaa. Mutta vieraileva kissa on. Sitä itteään ei näy, kuuluu olevan niin olematon, että vaivoin mikroskoopillakaan erottaa. Vaan on se silleen tehokas ja seurallinen kaveri, että vierailut kyllä näkyy sekä tuntuu. Varuskunnallisen parhaassa iässä olevia miehiäkin se kaataa petiin tuosta vain.
Viruskissa poikkesi Pissismummolassakin vuodenvaihteessa. Poikakaveri sai siltä ekan puraisun. Tämä kun siitä tokeni, kohta sen perästä Mummo yski ja köhi, niisti ja räki ja oli niiin kippee, mutta jäi henkiin kuin ihmeen kaupalla kummiskin. Miten niin PK aina pääsee näistä vierailuista vähemmin vaurioin, eppistä seki on, murisee Mummo.
Viruskissan metkuihin tuttuuntuneena sä tiedät, että sun lunssas ei niin kiinnosta ketään. Jos inahdatkaan tuttavalle, joka sattuu soittamaan, sieltäpä pesee voittoisa versio oman tai työkaverin tai sukulaisen lunssaoireista. Sen ryöpyn alle sun pikkuvaivas tikahtuvat heti alkuunsa. Paras yskiä vain tehokkaasti ja niistää nessuun ihan muina mummoina.
Kotioven sisäpuolella pitää muistaa kohtuus voihkimisessa. Tehokkaampaa on horjua yöpaitasillaan iltapäivän puolella vaitonaisena keittiöön juomaan lämmintä mehua nenä punaisena ja silmät vettä valuen. Poikakaveri ymmärtää ryhtyä sanomatta puuron keittoon ja saattaa siltä irrota myötätuntoinen urahdus ellei peräti tarjoo kuumemittaria.
Voi minkäs taas teit, Viruskissa! Aina sä tuut kutsumatta ja väärään aikaan. Meinaatkos, että Mummon arkimenossa kurjuuden määrän pittää olla vakio. Jos on kenkkukoipi oireeton eikä ole selkä kipeänä ja muutenkin olis onnen puolella sisäilman barometri, niin jo sun pitää iskeä inhat kyntes. Ja sun mentyäs Mummo kyyhöttää kuin jyrän alle jäänyt myyrä kuraisen maantieojan penkalla.
Aidan takaisia voi katsella ihan rauhassa, ei siellä sen kummempaa ole kuin tällä puolenkaan. Aita voi olla äkäinen reviirimerkki tai – kuten tässä – kaunis viesti entisaikojen hiljaisista arvoista.
|
|
