Semmosiaki päiviä sattuu olemaan, joskus. Kun mikään ei mee niinku olit ajatellu. Pissismummo ja Poikakaveri olivat lähdössä junalle ja stadiin. Kotirapulla PK lensi selälleen sillä vauhdilla ettei kerinny kissaa sanoa. Jäinen askelma tietty ja vähän uutta lunta somasti päällä. Muutama sentti vasemmasta ohimosta oli betonirapun kulma. Että kyllä siinä Mummon sydän läpätti vähän aikaa. Muttei tullu mustelmaa pahempaa Poikakaverille tällä kertaa.

Lähdettiin autolla asemalle, ettei tulis enempi liukastumisia toistakilometrin matkalla. Vaan eipä ollut autolle parkkipaikkaa tällä eikä tuolla puolen rataa likimainkaan. Sakkopaikatkin oli jo viety. Olis tehny mieli lähtee takasin kotio ja yrittää uusiks joku toinen päivä. Muttei se nyt käyny, kun piti ne asiat hoitaa. PK pani meneen autolla sitte perille asti metropoliin. Rahallahan sieltä saa aina parkin, maan alta.

Suomen Pankin eteisessä ei ollu tungosta, mutta katsottiin pitkään, että onko noi vaarallisia. Vahtimestari viittilöi meille ja menimme kopilleen kuullaksemme, että olemme päivää liian aikaisessa, se näyttely avataan huomenna. Tosiaan, heräsi Mummo, onkin vasta keskiviikko. Mitäs nyt. Valmiiksi mietitty kaupunkikierros tyssähti heti alkuun ja yhtäkkiä olikin kosolti aikaa eikä tietoa mitä tekis. Mummo kekkasi luotsata PK:n viimeisimpään herkkulöytöönsä, kahvila Neuhausiin, jossa saa stadin parasta cappuccinoa ja iihania suklaisia herkkupaloja. Kyllä oli vaikuttunu Poikakaveriki makuelämyksestä.

Sieltä askelsivat nämä sitte käsikynkkää hakemaan viisi tilattua alekirjaa kirjakaupan vintiltä. Ykköstavaratalon akkainosastolta Mummo poikkesi hamuamaan tarvitsemansa ja PK istui sillä välin kännykkäänsä räpeltämässä jossain nojatuolissa. Riehaantuivat nämä vielä hankkimaan viisi dvd-elokuvaa liukkaiden ja räntäsateisten viikonloppujen varalle.

Sitten jo alkoi nälkä näverrellä ja nämä hankkiutuivat Mummon tietämään oivalliseen ruokapaikkaan. Mummo kysymään tarjoilijapoijalta, että onkos se maksapihvin paras grillaaja tänään töissä. Ei tainnut oikein mennä juttu jakeluun, kun oli toista maata poikapolo. Mutta pihvit oli erinomaiset niinku viimetteekski. Autoki löyty aterian jälkeen maan alta ihan samasta paikasta, mihin se oli jätetty. Kotiin päin matka kesti tuplasti sen mitä meno, oltiin nääs jo aktiiviväestön työstäpaluuruuhkassa, mutta mitäpä siitä, näillä kun aika ei oo kortilla.

Kun mikään ei mee niinku meinaa, on parempi improviseerata kuin murjottaa, tuumivat Pissismummo ja Poikakaveri tyytyväisenä päiväänsä. – Ei kuu siitä kuumene, jos ei päivä valkene, sanois Pissismummon Ikimuori, jos eläis.

.. sana, joka jäi osuvana mieleen Voimalan keskustelusta viime perjantaina. Päätoimittaja Mari Teinilä avasi kiinnostavan näkökulman reformaation (uskonpuhdistus; uudistuminen) ja tiedonvälityksen murroksen yhteydestä, mutta siitä eivät telologit osanneet jatkaa eikä Antti Nylénkään historiallista katsausta pitemmälle. Luterilaisuus oli keskustelijoiden mielestä jo menettänyt reformaatio-luonteensa.

Suomen luterilaisen kirkon piirissä puhutaan mielellään avarasta kirkkonäkemyksestä, jonka mukaan kirkon seinien pitää olla lavealla ja katto korkealla. Tosiasiassa ev.lut.kirkko näyttää olevan pahasti hajaannuksen tilassa. Kirkon sisällä on joukko nykyisellään melko luutuneita perinneyhdistyksiä, joita alkuperänsä mukaan yhä kutsutaan herätysliikkeiksi, vaikka osuvampi nimi varmaan olisi herätysmuseo. Tahtoo unohtua, että kirkkoon kuuluu myös ihan tavallisia kristittyjä, jotka eivät ole kotoisin perinneyhdistysalueilta, vaan ovat heränneet tai kasvaneet uskoon eri teitä.

Lestadiolaisuuden elinvoima tuntuu perustuvan rajoittamattoman lapsiluvun kautta lisääntyvään jäsenmäärään ja tiukkaan ryhmäkuriin. Viidennen herätyksen voima on valunut hajoamisen myötä keskinäiseen eripuraan. Luther-Säätiön eriseuraisuus on jo niin silmiinpistävää, että sopii kysyä, miksi siellä ei saman tien julistauduta kirkoksi kirkon paikalle. Paikallisseurakuntien liepeillä puuhastelee epämääräisiä pikku ryhmiä, joista Koivuniemen piiri on vain yksi. Kuppikuntaisuuden tunnusmerkkinä on usein villiintynyt henkilökeskeisyys ja käsitys oman uskonnäkemyksen paremmuudesta.

Voimalan keskustelijat löysivät muitakin osuvasti aikaamme kuvaavia sanoja, kuten uskontoneutraalius ja iltasanomasukupolvi. Uskonnottomuus vakaumuksena kirvoitti kummastelua voiko puute olla vakaumuksen sisältönä. Keskustelu näyttää jatkuvan kirkollisissa ympyröissä (mm. Kotimaan blogeissa), mutta ottaako iloinen tapakristitty tai uskossaan vähään tyytyväinen, tavallinen kirkon jäsen kantaa? Entäpä epävarma hamlet-kristitty, joka ei oikein tiedäkö ollako vai ei? Ettei vain jäisi pappien ja maallikkoaktiivien keskeiseksi kahinaksi tämäkin kirkkokeskustelu.

Katselin hämmentyneenä TV-kakkosen keskusteluohjelmaa, jonka olin tallentanut. Inhimillisen tekijän (http://areena.yle.fi/video/1385651) studiotuolissa istui toimittajaa vastapäätä säveltäjä Toni Edelman. Mies purki elämänsä tarinaa hiljaisella äänellä, kärsineen ihmisen kasvoin.

Haastattelun kuluessa mentiin kierros kierrokselta vaikeampiin kokemuksiin lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisen elämästä. Toimittajan tyytyväinen ilme ei haihtunut, vaikka se, mitä haastateltava kertoi, tuntui pahalta katsojasta. Ehdin miettiä, mikä on toimittajan vastuu, kun hän ottaa kysymyksillä avatakseen pahasti rikotun ihmisen tarinan. Miksi?

Ohjelmassa kävi ilmi, että traumaattiset kokemukset on käsitelty pitkäkestoisessa intensiiviterapiassa, jonka ansiosta mies on tänään joten kuten koossa. Mietin, ketä oikeastaan palvelee tämänkaltainen julkirippi. Jos kipeät kokemukset ovat arpeutumassa, onko viisasta repiä haavat auki julkisesti. Mikä voi olla peruste tämänkaltaiselle ohjelmalle, jossa kertaalleen hyväksikäytettyä ihmistä käytetään julkisuudessa traumansa mannekiinina? Ovatko toimittajat ottaneet psykologien ja pappien paikan ilman heidän ammatillista vastuutaan?

Minua sattui Tonin kertoma henkilökohtaisesti, koska olimme rinnakkaisluokilla samassa oppikoulussa. Vaikka en häntä tuntenut kuin nimeltä, olin lapsen vaistolla tajunnut, että hänen kasvoillaan oli varjo. Se selittyi, mutta en olisi halunnut tietää.

 että näkisi lumen mahdollisuudet tarvitaan valo

*Hilkka Olkinuora; Parasta ikää; WSOY 2010

”Kirja varttuneille ja varttuneista” määrittelee kustantaja julkaisemansa opuksen. Kirjan ilmeisenä tarkoituksena on surffata suurten ikäluokkien eläköitymisbuumin nostattamilla laineilla. Pastori Olkinuora on suorasanaisuudestaan tunnettuna mediapersoonana vieraillut yhdessä jos toisessakin kulttuurisessa ajankohtaisohjelmassa. Millaisena hän näyttäytyy ikätovereilleen laatimassaan opaskirjasessa?

Olkinuora kirjoittaa napakkaa tekstiä. Tyyli tuntuu melko yksioikoiselta. Yhden sanan otsikot pureutuvat oleellisiin aiheisiin laajempien kokonaisuuksien alla: Me kaikki, Sinä itse, Oma suku ja Oma minä. Luvut ovat lyhyitä, aiheeltaan itsenäisiä, joten kirjaa on helppo lukea pätkissä ja sillä tavalla tykitys ei käy sietämättömäksi. – Kohderyhmään kuuluvana en kuitenkaan tunne tarvitsevani ihan näin päällekäyvää ohjeistusta. Luetusta ei jää mieleen mitään, mitä ei jo tietäisi tai olisi itsekin miettinyt.

*

*Antti Heikkilä; Elämän paras aika; Rasalas 2002

Heikkilä on lääkäri, vastarannan kiiski, jos virallisen lääketieteen puolelta asiaa tarkastelee. Sanojensa mukaan mies elää niin kuin opettaa eikä saarnaa vain lystikseen. Virallisten kansanterveysapostolien ravintosuosituksia ruoditaan tiedeperusteisesti. Kirjaa suositteli minulle terveydenhoitaja, joka työkseen ohjeistaa ihmisiä niin kuin voimassa olevan viisauden mukaan pitääkin, mutta suhtautuu silti arvostavasti Heikkilän näkemyksiin. Toinen meistä luki myös kehotuksestani kirjan ja huomautti alkupuolen teknisten perustelujen ontuvan. Loppuosassa kirjaa Heikkilä tuntuu olevan omimmalla alueellaan ja vakuuttaa.

Heikkilä puhuu vähähiilihydraattisen ja kohtuullisesti aitoja rasvoja sisältävän ravinnon puolesta. Hän perustelee tieteen tutkimustuloksilla ja praktiikassa sekä omassa elämässä saadulla kokemuksellaan. Kirjan kantta koristaa hyvinvoivan näköisen kaunottaren kuva, nainen mainitaan tekstissä lääkärin vaimoksi. Esittelin kirjaa myös ystävämiehelle, joka oitis kysyi, onko kirja suunnattu vain naisille. Kieltämättä kirjan ulkoasu herättää mielleyhtymän: tässä taas yksi vaihdevuosi-ikäisille naisihmisille suunnattu opas. Miesten tai naisten vaihdevuosista ei puhuta kirjassa mitään, mutta ikääntyvän ravinnosta, liikunnasta, terveestä elämästä ja mielen hyvinvoinnista kylläkin. – Kannattaa lukea, kokeilla ja vertailla.

*

koristelemattakin kaunis

Vuosi on alkanut massiivisen katastrofin merkeissä. Australian tulva-alueen tuhot ovat niin laajalla alueella ja koskevat niin monia, että vaurioiden korjaamisessa menee kuukausia vielä senkin jälkeen, kun vesi viimein laskee. Inhimillinen hätä on mittaamaton ja yhteisölliset keinot riittämättömät. Haitilaisiin verrattuna australialaisilla on sentään mahdollisuus selvitä, koska tulva tapahtuu vauraassa maassa, jossa on järjestynyt yhteiskunta.

Samaan aikaan toisaalla ihmetellään taivaalta tipahtelevia lintuja ja rannoilla lojuvia kuolleita kaloja. Lumi sotkee ihmisten aikataulutettua arkea ja aiheuttaa onnettomuuksia. Kuumuus, kuivuus, nälkä ja taudit tuhoavat elämää sekä sen edellytyksiä. Ihminen on viisas sekä tyhmä, osaa hyödyntää sekä riistää luontoa, mutta ei hallitse sen prosesseja. Mitä enemmän meitä on luonnon tasapainosta välittämättä siihen toimillamme puuttumassa, sitä enemmän katastrofeja seuraa. Eivätkä katastrofit aina ole siellä, missä aiheuttajat, seurauksia kantavat kaikki.

Olohuoneeseemme sapuu hyvinvoivan yhteiskunnan hyvinvoiva asiantuntija selittämään mistä mikäkin johtuu. Mutta sivustakatsojan turvapaikkaa ei ole. Olemme osallisia.

Aiemmin ilmestynyt, palkittukin Puolikas keltaista aurinkoa herätti järisyttävällä tarinallaan mielenkiinnon nigerialaisen nykykirjailijan kykyyn kuvata maailmansa ihmisiä ja elämäntapaa. Tässä aiemmin ilmestyneen esikoiskirjan vasta nyt suomennetussa tarinassa on samaa kauhistuttavaa lumoa. Länsimaisen rappion kuvauksiin tympääntynyt lukija saa afrikkalaisen kulttuurin alkuvoimaa ihmeteltäväkseen – ihastuu ja järkyttyy yhä uudelleen.

*

Anna Gavalda; Lohduttaja, suom. Lotta Toivanen; Gummerus 2008

Pokkarin takakansi mainostaa kirjaa viihdyttäväksi, hengästyttäväksi ja iloiseksi. Hengästyttävä se olikin, mutta en kovin ilahtunut. Liioin en aluksi kovin hyvin viihtynyt kirjan parissa aluksi, lukeminen jäi pitkäksi aikaa kesken. Ihmettelin takkuamista, ei ole hyvä merkki, jos lukeminen alkaa tuntua suorittamiselta. Tarinan kerronta hyppelehti levottomasti. Loppupuolella tarina keskittyy ja alkaa kiinnostaa. Kirjassa on ikään kuin kaksi osaa, alkupuolikas on lohdutonta luettavaa. Loppupuolella päähenkilö ajautuu yhä hengästyttävämpään seuraan ja saa viimein elämästään kiinni. Liikaa kaikkea samojen kansien sisälle ahdettuna.

*

Tuomas Kyrö; Mielensäpahoittaja; WSOY 2010 (5.painos)

Menekkikirja kuvailee hersyvästi vanhan insinöörimiehen aatoksia ja arvomaailmaa. Mies tuntuu lukijasta sympaattiselta ja hänen ajatuksenjuoksunsa on niin ihanan looginen, että olematta varsinainen huumorikirjailija Kyrö höräyttää lukijalta naurun tuolloin tällöin. Kirja on viihtyisä ja nopealukuinen ja jättänyt nopeasti kuluvia sanontoja puhekieleen. Suosiosta voi päätellä, että mielensäpahoittajan hengenheimolaisia on muuallakin kuin ikämiesgategoriassa. Hupaisa kirja!

*

Joulun teema on oikeastaan kierrätys: reseptit ovat usein ne entiset hyväksi havaitut, joulukuusenkoristeet korjataan talteen, lahjakassit voi uusiokäyttää ja jouluseimi pakataan taas vuodeksi laatikkoonsa. Ystäväni Vanharouva hakee kellarikomerostaan saman lumivalkean ikikuusen joka jouluksi. Pikkuritarin toisen mummon isossa perheessä on totuttu kierrättämään lelutkin.

Tervehdyksessä teksti on minusta yhtä oleellinen kuin kuva, pelkkä nimikirjoitus valmiiksi painetun toivotuksen alla tuntuu jotenkin tyhjältä ja jättää mieleen kysymyksiä. Sillekään en mitään voi, että perinteiset tulipunaiset kimallekortit eivät minua suuresti ilahduta. Voihan olla, että valitsemani yksinkertainen taidekortti ei myöskään ilahduta saajaa. Ajatus on kuitenkin tärkein ja kuva lähettäjän mielestä kaunis. Tarvitseeko joulukortin oikeastaan alleviivata joulua? Voihan tervehdyksenä olla muisto tapaamisesta vuoden varrelta. On niin vaikea tietää osuvatko toivotukset saajan joulutunnelmiin, siksikö omia sanoja ei uskalleta kirjoittaa.

Joulun jälkeen on ratkaistava mitä tervehdyksille tehdään, nehän ovat ns. season’s stuff. Isojen ja pikkuisten rakkaiden lähettämille on tietysti oma laatikkonsa ja ystävienkin korteista ne kauneimmat tekee mieli tallettaa. Tapanamme on lukea kaikki joulutervehdykset kertaalleen vielä loppiaisena. Sen jälkeen osa päätyy takan sytykkeeksi ja lämmittää sillä tavalla vielä kerran.

Menneen joulun kauneimpia ovat upea ristipistoin kirjailtu kynttiläikkuna kädentaitoiselta kälysiskolta, taiteilijaystävän neljä valoisaa liekkiä, ystävämiehen omalta pihaltaan kuvaama orava, lapinjoulusta lähetetty revontulienkeli ja kaikki ne ihanat siniset. Pikkuritari oli valostanut yönmustaa värikynin ja saanut itse liimata huopatähden. Kummipojan esikoulukas oli taiteillut kaksi iloista tonttua. Monessa kortissa on lähettäjän omia riimejä.

Joulun puhuttelevin kortti tuli Rouva ja Ukkosuntiolta. Taitavin vedoin piirretyssä kuvassa lentää poro, sarvissaan navigaattori ja siinä tähti. Poron sarvista pitelee karhu, jonka korvista taas jänö. Porukka lentää revontulitaivaalla kahden punatulkun saattamana. Mukana on ystävän omakohtainen runo. Uniikki jouluinen taide-elämys ilahduttaa pitkään.

Vuosi vaihtui, mutta kaikki jatkuu kuten ennenkin. Niinkö? Katso tietäsi tarkkaan, mahdollisuus muutokseen on…