Kuljen metsäpolkua yksinäni. Muutama pakkasaste, auringonviiru ohjaamassa kulkua. On sunnuntaihiljaista. Mietin edessä olevaa sairaalakäyntiä ja taakse jo jääneitä. Miksi mielessä häilyy pelon tunteita, vaikka olen niin paljon paremmassa kunnossa kuin syksyllä. Ehkä nyt on voimia pelätä sekä samalla olla turvassa.

Ajatuksiin tulee tungosta. Unissaan miettii yhtä aikaa tekemisiä, olemisia ja menemisiä. Tulee mieleen ihmisiä, olleita, menneitä. Öisin unet häilyvät oudoilla radoilla ja tuovat kuolleita tupaan. Jonakin aamuna herää painajaisesta hiki otsalla.

Tekee päätöksen, iloitsee hetken, että pystyy päättämään, katuu sitten ja mielenvaiva pyrkii takaisin kotiinsa. Ihmettelee yksinkö pyristelee aikeiden ja unelmien sotkuisessa verkossa. Palaa unessa töihin, joita on tehnyt aikaa sitten, kokee, ettei kuulu sinne. Palaa lapsuuskotiin, sitä ei enää ole, ei ketään siellä.

Mennyt rapautuu hiljalleen, tulevaisuutta ei näe. Aika hajoaa vuosikvartaaleiksi. Tuntee että tarvitaan, mutta kokee itsensä tarpeettomaksi. Tajuaa mennessään, että olisi pitänyt mennä vasta huomenna tai jo eilen. Jonakin aamuna ei tiedä, miksi nousisi uuteen päivään.  

Pieniä ovat ihmisen murheet joltain katsannolta, toisaalta tuntuvat kipuna. Varjot häilähtelevät uhkaa mielen seinillä, suurentuvat, monistuvat. Huoneiden pimeät nurkat hiipivät toisiaan kohti. On etsiydyttävä sisäisen tyyneyden pisteeseensä. Siellä se on jossain syvällä, keskustassa, yhä.

Pissismummo riehaantui poikkeuksellisen ärhäkkään mielipiteenilmaisuun kotona lähimmän kanssakatsojan kuullen. Konsa tuo malttoi äimistelyltään kuulla toisensakin mielipiteen kyseisestä asiasta, todettiin, että oltiin harvinaisen samaa mieltä. – Johan nyt on tappurat, mesosi Mummo,  – luuleeko nuo katsojia ihan dilleiksi, vai mitä ihmeen alakarppausta tää nyt on.

Mummo ja Poikakaveri olivat nostalgian kaipuusta ruvenneet männä vuonna katsomaan kotimaista sarjaa Karjalan kunnailla. Aluksi se tuntui mukavan harmittomalta ja kotoisalta, jotkut näyttelijöistä jopa taisivat oikean kuuloista murrettakin. Ihme sarja, missä aina on kesä, romanssit hehkuvat, kylä elää ja tullen mennen kommentoi hyväntahtoisesti toistensa kohtalonkäänteitä.

Sitten alkoi ’toinen tuotantokausi’. Paikalle rantautettiin ranskaa puhuvaa naisporukkaa muka uraaninetsintään. Isä Antto joutui kriisiin ja alkoi höperehtiä. Jaakko nousi katolle jurputtamaan. Kaisan kahvilan pariskunta pakeni kokonaan paikalta. Suhari Sahioja pantiin taas puhumaan henkeä vetämättä puuta heinää. Jake ei näytä saavan naisasioitaan järjestykseen ei millään, haahuilee ympäriinsä, etsii Hannaa ja setvii Jonnan kanssa suhteita. Voi herttinen sentään. Romanssit menevät pakerruksen puolelle, kun kipinä puuttuu. Viimeksi nähty jakso oli kaikkien aikojen rimanalitus.

– Ei tätä kestä, Pissismummo ärisi. Miten voi olla niin vaikea kirjoittaa järjellistä tekstiä? Onko ohjaaja jättänyt porukan mölyämään keskenään? Eikö kelpo näyttelijöistä saa irti muuta kuin huitaisuja ja kaameasti ylinäyteltyä meuhketta? Jo on!

Loppiaispyhä palautettiin 1992 entiselle paikalleen parin vuosikymmenen harharetkeltä. Se on tammikuun kuudentena, viikonpäivästä riippumatta. Pääkaupungin keskustassa liikkuja havaitsi nopeasti, että kaupat ja tavaratalot olivat auki kahdestatoista iltayhdeksään ja että venäjää puhuttiin joka kadunkulmassa. Oikein piti ihmetellä, että Fennian korttelia kierrellessä kohdallemme pysähtyneen auton kuljettaja kysyi tietä Länsisatamaan ihan suomeksi.

Le Havren päivänäytännössä oli runsaanpuoleisesti väkeä. Aki Kaurismäen elokuva oli karunkaunis ja samalla syvästi inhimillinen. Aito ranskalainen miljöö, nostalginen musiikki ja tarinan hahmot loivat vahvan atmosfäärin. Kaikki turha oli karissut itsestään. Kamera viipyi kasvoilla, katseissa. Tarina henkäili melankoliaa, epätoivon puolelle putoamatta. Oletin tarinan päättyvän Kaurismäen tapaan surullisesti, mutta tällä kertaa katsoja yllättyi.

Istuin sitten Toisen kanssa Etelärannassa aterialla. Katselin ikkunapaikalta satamassa vellovaa väkeä. Hämärtyvässä loppiaisillassa välähtelivät turistikameroiden salamat ja kauppahallin ovista kulki toppatakkiväki kasseineen edestakaisin. Ensimmäisen kerran elämässä söimme vasikanposkea, se oli pehmeää, hyvin yrteillä maustettu, sopivan kokoinen annos. Naapuripöydässä puhuttiin ruotsia, mutta tarjoilijalle valitettiin suomeksi alkukeitosta, joka ei ollut tarpeeksi kuumaa. Herkullisen appelsiini-kaneli- paahtovanukkaan aromi helli makunystyröitä vielä, kun palasimme asemalle.

Loppiaiskahveilla kotona söimme viimeiset palat taatelikakkua ja tyhjensimme piparirasian. Jouluaika loppuu vanhastaan Nuutin päivään, mutta meillä kuusi on usein loppiaisiltana riisuttu ja viety pois. Tänä vuonna ei ole kiirehditty. Kynttilän liekki luo rauhaa ja jättää huoneisiin jouluisen tuoksun.

Vuosi on lähtenyt radalleen ilotulitusten loisteessa, humulla ja paukkeella. Tietäjät ovat ehtineet seimelle, luovuttaneet lahjansa ja kääntyneet paluumatkalle. Lapsi vanhempineen pakenee hallitsijaa, jolla on pahat mielessä. Joulun tähti on sammunut, taivaallinen sotajoukko palannut asemapaikkaansa ja maan rauha osoittautunut illuusioksi jälleen kerran.

Joulun sanoman lämmittämien ihmissydänten kaipaus paremmasta ja pienet hyvän tahdon eleet pitävät toivoa yllä maailmassa. Liitän liekkini valojen mereen. Kuljemme tulevaisuutta kohti luottavaisina. Jumala on rakkaudessaan uskollinen.

Henkilökohtaisen vuoteni saldossa 2011 on ollut piinaavaa kipua ja yliläikkyvää iloa. Asteikolla ja määrällä mitattuna kipu vei voiton, mutta unohtuu nopeasti. Ilo läikähtelee yli, säteilee pitkää ja tasaista lämpöä, pitää sydämen sulana, ei unohdu. Kokemustasolla kaikki on mennyt tasan.

Jos antaisin eläkevuosilleni oleellista määrittävän nimen, 2006 olisi Lähtö ja Paluu, 2007 Koti ja Kylä, 2008 Sukupolvien synty, 2009 Löytöjen vuosi, 2010 Suru ja Lohdutus, 2011 Kipu ja Ilo. Vain itse tiedän tarkkaan mitä näihin sisältyy, sillä kokemuksiaan jakaa palan tuolla toisen täällä.

Toivon voimaantuvani alkaneena vuotena, löytäväni edelleen ilon ja elämänvoiman lähteitä. Toivon voivani rohkaista ja ilahduttaa ihmisiä, joita kohtaan. Toivon rakkautta ja hyvää tahtoa ihmisten välisiin suhteisiin. Hyvää vuotta 2012 sinulle.    

Pienet olivat matkanneet etelästä pohjoiseen, viettäneet joulua serkkujen, tätien, enojen ja toisen Mummolan väen kanssa ja palanneet kotiin. Pikkuritarin päiväjärjestys oli sekaisin ja matkaväsymys näkyi ja tuntui. Isällä ja äidillä alkoi orkesterin harjoitusviikko, joten Vaarilan elämä järjestäytyi heti arjen tultua uusiksi: maitopulloaikoja, soseaikoja, nukkuaikoja ja vaipanvaihtoa Muruselle sekä ruokaa, välipaloja, lukutuokioita, ulkoilua, erinäisiä neuvotteluja ja perään katsomista Pikkuritarin suunnalla. Onneksi ei satanut vettä, päästiin puistoon ja Pikkuritari sai kiipeillä ja Murunen keinua. Murusen ryömintävauhti oli petraantunut jouluviikolla ja toiveikasta kokeilua ilmaantunut, että jos pääsisi nousemaan ja tarkastelemaan mitä lattiatasoa ylempänä onkaan. Illalla pikkuväki haettiin omaan kotiin nukkumaan.

Ensimmäisen päivän jälkeinen, lievästi epätoivoinen väsymys oli yön levättyä hellittänyt. Toinen päivä meni jo letkeämmin, Vaari ja Mummeli hoksasivat jakaa tehtäviä, antaa Pikkuritarin katsoa rauhassa lempiohjelmansa Pingun ja pari muuta animaatiota Yle-areenalta ja hyödyntää lukuhetket itsekin selkää oikaisten. Kolmivuotiaan päiväunet eivät menneet ihan niin helppoon putkeen kuin isänsä antoi ymmärtää, mutta kun Vaari lopulta kellahti levottoman kieriskelijän viereen, kohta kuului vain tuhinaa. (Sitä ennen nukkumahuoneen verho oli puoliksi irronnut, taulu vinksallaan, peitot ja tyynyt joutuneet lattialle ja matto kasassa.)

Kolmannen ja neljännen päivän aamuna satoi vettä. Toivottu aamupäiväkävely metsään jäi haaveeksi. Vaari oikaisi kirja kädessä vuoteelle – ja nukahti siihen. Mummelikin päätti sitten suosiolla levätä varastoon ennen kuin pikkuiset tulivat iltapäivän hämärtyessä. Opittiin kantapään kautta, että kahden pienen hoitaminen ei tosiaankaan ole sama kuin yhden. Että kolmivuotiaalla pitää olla koko ajan ohjelmaa tai muuten hän itse järjestää sitä. Ja että huoli ja vastuu vievät myös energiaa, jota muutenkin on näillä kymmenillä jo rajallisesti.

Konserttipäivän hoitosessio sisälsi nukkumaanmenorituaalitkin ja tapahtui siksi Ritarilassa. Oli rauhallisempaa ja väljempää. Pikkuritari ja Vaari kävivät iltakävelyllä katselemassa ilotulituksia. Sillä aikaa Murunen pääsi leikkimään Pikkuritarin tavaroillakin, joihin muuten ei ollut asiaa. Viikon aikana Muru oli alkanut konttailla tarmokkaasti eikä enää paljon viihtynyt lattialla. Kun iltalenkillä olijat palasivat, alkoikin olla Murusen nukkumaanmenon aika. Se oli sentään vielä yksinkertaista, mutta Pikkuritarin kanssa neuvoteltiin vähän kaikesta. Murunen oli unessa ja Pikkuritari sängyssään iltasatua kuulemassa, kun vanhempansa saapuivat ja ottivat homman haltuunsa.  

Rakettien paukkeessa ajelivat Mummeli ja Vaari kotiinsa ja panivat saunan lämpiämään. – Miten ihmeessä pienten lasten vanhemmat jaksavat päivästä toiseen, huokasi Mummeli. – Ovat nuorempia, niin kuin mekin oltiin aikoinaan, Vaari siihen.    

Aika rientää, sanotaan. Joskus aika tuntuu karkaavan käsistä, joskus taas matelevan tai peräti seisahtuvan. Asioita tehdään ajan kanssa, aikaillaan niin, että aika loppuu kesken. Joillekin aika on rahaa, toisille aikaa on kylliksi  vaikka mihin. Kaikella on aikansa, aika on nyt tai tulossa, joskus ajat ovat huonotkin sille, mitä suunnitellaan.

Vuosiluku vaihtuu. On hyvä aika kysyä itseltä: mikä on suhteeni aikaan.

__________

(Kuva Espoon Emman kellomuseosta.)

Olli Jalonen; Ilo ja häpeä; Otava 1981

Mielenkiintoisesti rakennettu romaani yhteiskunnallisesti ja poliittisesti arkaluontoisesta ja samalla tärkeästä aiheesta. Pääosassa työtön tutkija, joka saa ristiriitaisia mietteitä herättävän työn ja sen myötä kiinnostuu tutkimaan kulissien takaisia asioita. Intensiivisyys on Olli Jalosen tavaramerkki, teksti kieppuu aiheessa eikä päästä lukijaa helpolla.

Johan ja Johan; Otava 1989

Tämä kirja hylkii kaltaistani lukijaa. Yritin ja yritin, en päässyt mukaan. Yritin vielä harppomalla, mutta kun ei niin ei. Ällistyinkin, niin kovasti olen Jalosen kirjoista pitänyt.

Elämä, ja elämä; Otava 1992 (2.painos)

Jalonen on taitava prosaisti, monesti palkittu ja taiteilijaprofessorin tittelinkin saanut. (Kannattaa vilkaista Wikipediasta.) Elämä, ja elämä on Jalosen trilogiaksi kirjoitettujen e.m. romaanien viimeinen osa. Kirja on intensiivinen kertomus erään perheen merkillisestä kohtalosta. Äidin, isän sekä pojan näkökulmat risteilevät. Kuolevan isän viimeiset ajatusryöpyt ovat suorastaan maaginen lukukokemus.

*

Siri Hustvedt; Vapiseva nainen, Hermojeni tarina, suom. Kaisa Sivenius; Otava 2011

Karmivaa omakohtaista tragediaa ja faktaa menestyneeltä norjalaissyntyiseltä kirjailijalta, joka vaikuttaa Amerikassa. Satuin näkemään televisiossa S.H:N haastattelun, jossa hän kertoi lapsuudestaan sekä kirjailijan työstä ja erityisesti tämän uuden teoksen pohjana olevista kokemuksista. Kirja tekee niin voimakkaan vaikutuksen, että aika ajoin oli vaikea jatkaa, teki mieli jättää sikseen. Loppuun asti sen kuitenkin luin, mutta sanon, ettei ollut helpoimpia lukukokemuksia. Tuskaista oli kahlata perusteellisissa pohdinnoissa, jotka koskivat kirjailijan omien kokemusten sijoittumista neurologian, psykiatrian ja psykoanalyysin läpi nähtyyn todellisuuteen. Erikoisimpia koskaan lukemistani kirjoista.

*

Kristin Steinsdottir; Omaa tietä, suom. Marjakaisa Matthiasson; Lurra Editions 2010

Lieneekö ihka ensimmäinen islantilainen romaani, joka osui kirjastossa kohdalle. Ei niitä taida olla paljon tarjollakaan suomeksi. Tämä nimenomainen kirja on saanut armon tulla käännetyksi, kun on ollut ehdolla Pohjoismaisen Kirjallisuuspalkinnon saajaksi 2007. Tarina kertoo naisesta, jolla on erikoinen kasvuhäiriö: vasen käsi muistuttaa hylkeen evää. Tämä seikka säätelee hänen elämäänsä, hänestä kehittyy uniikki persoonallisuus, joka kykenee omintakeisiin ratkaisuihin ja erilaiseen elämäntapaan. Olisiko tässä jotain allegorista islantilaisiin kansanakin. Steinsdottirin raikas ja selkeä tyyli miellytti minua, pidin tarinasta.

*

Hannu Väisänen; Kuperat ja koverat; Otava 2010

Taiteilija-kirjailija Väisäsen omaelämäkerrallisen trilogian päätösromaanissa on aineksia liiaksikin, teos pursuu sekä tapahtumia että ajatusvirtaa. Parhaimmillaan Väisäsen kieli on nautittavan rohkeaa, paikoin suorastaan röyhkeää. Romaanin kokonaisuus olisi hyötynyt tiivistämisestä, mutta taiteilijapersoonan moniulotteisuus ja värikkyys toisaalta välittyy väkevänä eikä kirja pitkästytä, vaikka kaikki ajatusharhailut eivät lukijalle aukene. Väisästä lukiessa tulee mieleen edesmenneen kirjailija Erno Paasilinnan ajatus: kirjailijaksi ei synnytä, siksi tullaan elämällä kirjailijan elämä. Kuten tiedetään, Väisänen on myös tuottelias kuvataiteilija, kirjallinen puoli hänen lahjakkuuttaan on myös täynnä muotoja ja värejä. Koko trilogia, Vanikan palat, Toiset kengät ja Kuperat ja koverat kannattaa lukea.

*

Riina Katajavuori; Lahjat; Tammi 2004

Runoilijana aloittaneen Riina Katajavuoren toinen romaani on eräänlainen raportti tutkijanaisen kotiäitiydestä. Monet tunnot olivat tuttuja, kun olen itse hoitanut poikiamme kotona niin, että kuopus oli viisivuotias työelämään palatessani. Paljon oli myös kaksituhatluvun perhekuvioista itselleni uutta tunnistettavaa. Siinä, miten äitinä tuon elämänvaiheen kokee, on tietysti persoonallisia eroja ja paljon riippuu puolison osallistumisesta sekä perheen taloudellisesta tilanteesta. Voisin suositella kirjaa jokaiselle, joka pohtii kotiäitiyden valitsemista tai joutuu siihen vastoin tahtoaan. Romaani on tarkkaa työtä, hyvin kirjoitettu ja aihekin tärkeä.

*

Marja-Leena Virtanen; Aida; Tammi 2010

Osuin ensin lukemaan Virtasen tänä vuonna ilmestyneen toisen romaanin, josta pidin. Aida on kirjoittajan esikoinen, jossa kyllä näkyy, että kieli ja tyyli ovat jo hallussa. Vaikea aiherykelmä pysyy hyvin kasassa ja ihmissuhteiden käännökset tulevat perustelluksi. Romaanissa on paljon kaikkea, lukija paikoin ihan hengästyy. Virtasen ihmissuhdekiemuroissa ei ainakaan pitkästy, vaikka jollain tavalla Aida onkin sarja ikäviä kohtaloita ja säröytyneitä, jopa julmia perhesuhteita. Oliko kirjassa yhtään onnellista ihmistä, jäin miettimään. Ehkä tämä ei ole marras-joulukuun pimeyteen osuvinta lukemista.

*

Shirley McLaine; Hopealanka, suom. Heikki Kaskimies; Tammi 1984

Ystäväni halusi minun lukevan tämän kirjan keskustellaksemme elämän tarkoituksesta ja sielunvaelluksesta. Totesin, että olinkin lukenut kirjan jo 1980-luvulla. Ei se silloin kovin merkittävää vaikutusta tainnut tehdä, kuten ei nytkään. Okkultismiin liittyviä pohdintoja ja kokemuskertomuksia on julkaistu runsaasti. Itämaiseen mystiikkaan, salatieteisiin ja sielunvaellukseen syventyneet ihmiset muodostavat länsimaissa oman ’uskontokuntansa’, joka katsoo olevansa henkisesti kehittyneemmällä tasolla. En oikein tiedä mitä ajatella paranormaaleista kokemuksista, joita tunnettu näyttelijä kirjassaan kuvaa: meedioiden välittämistä sanomista, ruumiista poistumisesta, ulkoavaruuden asukkaiden tapaamisista ja sen sellaisesta, kun ei niistä ole omaa kokemusta. Jos kyseiset uskomukset tekevät ihmisestä paremman, hyvä niin. Luultavasti osalla ihmisistä on viehtymys paranormaaleihin asioihin ja alttiutta kokemuksiin, joille aivotutkimus ja neurotieteet antavat järkeenkäyvänkin selityksen. Kirjana Hopealanka on aika uuvuttava todisteluineen, joista jää hyvin vähän keskusteltavaa, jos ei kuulu joukkoon. Shirley McLaine on mielestäni parempi näyttelijänä kuin kirjailijana.

*

Tuomas Kyrö; Kerjäläinen ja jänis; Siltala 2011

Kyrö kirjoittaa letkeää mieshuumoria, joka ei kaikin paikoin niin naislukijaa sykähdytä, mutta yleisesti ottaen tarina on hauska sillä tavalla, että sen voi lukea yhteen soittoon. Tietenkin lukijalle tulee jo nimestä mieleen Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi, jonka esikuvallisuutta Kyrö ei kiistäkään, päinvastoin, jopa päähenkilöiden nimet muistuttavat toisiaan. Sivuhenkilöitä on runsaasti, enimmäkseen sympaattisia ja heidän kohtalonsa solmiutuminen päähenkilön elämänkäänteisiin tulee perustelluksi. Muutaman Paasilinnankin lukeneena jäin miettimään, mistä unelmista näitä miesten seikkailutarinoita sikiääkään. Toisaalta, keneltä tuonkaltainen hulvattoman huumorin viljely käy, se kyllä sillä nettoaa.

…ne samat sapuskat jo kolmatta kertaa uunin kautta pöytään. Siinäpä Mummo ja vastapäätä Poikakaveri pyörittelevät lautasellaan perinne-einettä. Yhdessä ihmetellään, miksei ne enää maistu niin herkullisilta kuin vielä toissapäivänä. Poikakaveri näyttää lievästi epätoivoiselta, kun astiat eivät tyhjene vieläkään eikä ruokaa voi heittää roskiin, kun.. kun ei vain voi. Vai voisitko sinä kolistaa tapaniniltana puolikkaan hyvää kinkkua biojätteeseen? Älä sittes ihmettele.

Joka vuosi sama juttu. Jouluhan ei tule Poikakaverille ilman kinkkua ja hämäläistä perunalaatikkoa. Sienisalaattiakin pitää olla. Pissismummo ei taas voi kuvitella joulupöytää, jossa ei olisi graavikalaa ja juureslaatikoita. Tämän joulun hitti oli punajuurilaatikko, jonka Mummo jatkojalosti viime joulun versiosta syksyn satoa kokeillessaan. Se tuli nyt rosollin tilalle, turhahan on tarjota samoja juureksia kylmänä ja kuumana, vai mitä.

Jälkiruuaksi Pissismummo on kehitellyt aikapäiviä sitten hedelmäsalaatin tuoreista hedelmistä. Sitä mahtuu aina massuun – kermavaahdon kera tai ilman – vaikka muuten olisi jo kyllikseen einehtinyt. – Mitään kiisseleitä jouluna meillä syödä, Mummo topakoitsee. Juhlan kunniaksi Pissismummo sallii itselleen kaksi suklaakonvehtia kunakin joulun päivänä. Loput nautitsee Poikakaveri ilman rajoituksia.

Kahvin kanssa on tarjolla taatelikakkua ja pipareita, muuta ei tarvita, vaikka pullaakin on pakastimeen leivottu. Kun nämä leipomukset pidetään pyhästi vain jouluherkkuina, ne myös tuovat joulufiiliksen ilmaantuessaan kahvikaveriksi.

PS:

**Pissismummon punajuuriherkku**

Keitä edellispäivänä 5-6 kohtuullisen kokoista punajuurta hissukseen, siinä menee noin puolitoista tuntia, jos ei omista painekattilaa. (Älä leikkaa juuriosaa pois ennen keittämistä, muuten juurikkaasta karkaa väri keitinveteen.) Anna jäähtyä. Keitetystä punajuuresta lähtee kuori kevyesti raaputtamalla. Punajuuret raastetaan yleiskoneessa karkeaksi raasteeksi tai pilkotaan veitsellä. Raaste kumotaan öljyllä pyyhittyyn uunivuokaan, johon pitää jättää kuplimisvaraa. Pussillinen Aurajuustomuruja sekoitetaan raasteen joukkoon, desilitran verran kolmen juuston ruokakermaa perään ja emmentalraastetta pinnalle. Uuniin ja 175 asteessa kolme varttia tai tunti. Aurajuusto antaa lempeään juurekseen särmää ja emmental rapean herkkukuoren.