Ystävämies ihmetteli taannoin, miksi mummoloita on, muttei ukkiloita. Jaa’a. Pikkuritarilla ja Murusella on ainakin, Vaarila. Ja täällä myös Mummeli.  Syysseppeleen keskelle kyltti sopivasti mahtui, kun Ritarilan väki sen meille toi menneen syksyn pimeillä. Mummolakin pikkuväellä on, toisaalla. Ja siellä Mummo ja toinen vaari.

Muistelen mummojani ja Ukkoa, sitä ainoaa. Toinen ukko oli jo poissa, kun synnyin. Toiselle meistä ukkinsa ja mumminsa jäivät etäisemmiksi, mutta vaari ja mummo olivat lähellä ja pitkäikäinen Vanhavaari varsinkin tärkeä. Meidän pojillamme oli Mamma ja Pappa sekä Ukkivaari – matkan päässä kaikki he. Isovanhempien kutsumanimet syntyvät perinteistä, kuvastavat aikaansa ja luontuvia suhteita.

Aukaise toosa. Sitä sieltä tulee, jompaa kumpaa tai molempia. Aukaise lehti. Siellä ovat taas, kokovartalokuvin mielipiteineen. Nämä. Toimittajahenkilöt pyrkivät ahdistelemaan ihmistä äänestyskoppiin, uhkailevat ehdokasparkoja menneillä synneillä ja pelottelevat tulevilla. Sosiaalinen media hyrskyää ja pärskeet lentävät päin näköä sinne ken naamansa tunkee.

Kahden draamahuipun väliseen koomaan ei ole lääkettä. Tasan ei. Se vain pittää oottaa, että saavat pressan valittua, jotta mummokansalaiset ja muut ihmiset pääsee jatkamaan tylsää elämäänsä, johon ei kummiskaan tule parannusta kumpi ikinä perille asti pääseekin. Muistakaa Mummon sanoneen, että ei tule.  Parannusta.

Ei tätä jaksa. Paras kurvata kopin kautta kotiin ja asettautua oikosikseen nukkuvien puolueeseen.  

Leidiporukka kävi katsomassa kotimaisen elokuvan Hiljaisuus. Se oli vaikuttava, järkyttäväkin. Olen ihmetellyt tätä loppumatonta sotaelokuvien määrää niin globaaleilla tv- ja elokuvamarkkinoilla kuin kotimaassakin. Sodassa ilmiönä on jotain tyhjentymätöntä, äärimmäistä, ikuista. Aihe houkuttaa yhä uusia sukupolvia, joilla omaa kokemustakaan sodasta ei ole.

Sotaelokuva voi olla genreä, jossa viihdytetään katsojaa toiminnallisella räiskeellä, ääni- ja lavastetehosteilla ja miehisillä sankaritarinoilla. Lajityyppi ei minua kiehdo. Olin kiinnostunut Hiljaisuus- elokuvan ideasta, jossa näkökulma sotaan on toinen. Elokuva ei mässäile taistelukohtauksilla eikä se ole perinteinen sankaritarina; se on hiljainen kertomus kuoleman kauheudesta ja kauneudesta, pelosta, ystävyydestä, pettämisestä ja lojaaliudesta aina hulluuteen asti. Joonas Saartamo ja Ilkka Heiskanen tekevät elokuvassa lähtemättömästi mieleen painuvat roolityöt.

Jatkosota (1941-1944) oli jälkikäteen arvioituna täyttä hulluutta. Kuviteltiin että Saksan siivellä saataisiin korjattua talvisodan menetykset. Lopputulos oli surkea: Karjalan ja Porkkalan luovutus, sotakorvaukset ja henkinen pakkoliitto itänaapurin kanssa (YYA). Sotatoimiin jouduttiin haalimaan nostoväkeä, monta sellaista, jolla henkistä kanttia rintamalle ei olisi ollut. Ruumiiden haku rintamalinjojen välistä ja arkutus ei todellakaan  ollut heikkohermoisten työtä. Kaksi lottaa, ruumiinpesijä, kolme sotamiestä ja yksikön komentaja työskentelivät äärimmäisten olosuhteiden keskellä parhaansa mukaan. Sankaruuttakin voi olla monenlaista.

Elokuvan lopussa on huikea hetki. Vetäytyvien joukkojen perässä viimeisenä tuleva Eino ajaa hevosta kuormallinen ruumiita mukanaan, kun joutuu tiellä venäläissotilaiden yllättämäksi. Yllättäen vihollisjoukkueen kapteeni komentaa sotilaat tien sivuun ja aseet alas. Tulitus jatkuu vasta, kun kuorma on mennyt ohi. Moni äiti sai poikansa ja vaimo miehensä kotiseudun multiin.

Yst. Sosiaalineuvos sai perustamansa vapaaehtoisjärjestön toimesta anotun kunniamerkin. Tilaisuutta juhlistettiin kakkukahveilla. Sinne päädyin puolison kera toisten joukkoon minäkin.

Yst. Sosiaalineuvos on sitä ikäpolvea, joka on jo ehtinyt antaa pitkäaikaisen panoksen kunnalliseen ja seurakunnalliseen elämään sekä järjestötoimintaan. Muista vastuista luovuttuaan hän vielä sinnittelee vapaaehtoistyön kuvioissa mukana.

Juhlahetken keskushenkilö kertoi puheenvuorossaan ehtineensä harjoittaa monta ammattia. Moniko ritariksi päätynyt lienee aloittanut maatöillä, ollut tukkijätkänä ja uittomiehenä, talonmiehenä, matkasaarnaajana, opiskellut aikuisena ammattiin ja hoitanut alansa kaikkia tehtäviä niissä edeten valtakunnalliselle tasolle. Tämän ohessa, kuten hän itse sanoi, hän on ollut myös perheenisä ja yhdessä puolisonsa kanssa kasvattanut kolme poikaa, jotka kaikki ovat jollain alueella päihittäneet isänsä.

Olen ymmärtänyt, että kaikissa elämänvaiheissaan ja kaikissa tehtävissään häntä ohjannut voimakas sosiaalinen omatunto on saanut hänet antamaan sekä työssä että vapaa-ajalla kokemuksen kautta kehittyneen viisautensa yhteisön hyväksi. Eläkevuosinaan hän on suorastaan omistautunut luottamustoimilleen.

Joistakin ihmisistä voi todella sanoa, että he ovat ritariainesta.

Naapurikaupungissa on iät ja ajat toiminut kansalaisopiston leffakerho, johon lähiseudultakin otetaan jäseniä. Koska oman kaupunkimme vastaavan kerhon kevätohjelmassa oli useita jo nähtyjä elokuvia, sain Toisenkin innostumaan liittymisestä naapureihin. Elokuvateatteri oli täpötäynnä, yli kaksisataa jäsentä paikalla ja tunnelma kuin koulun kevätjuhlassa. Alussa on lyhyt esittely filmistä. Ja katsojat keskittyvät tarinaan ilman eväspaperien rapistelua, niin että unohtuu aika ja paikka. 

The Kids are All Right (2010) otti kantaa sateenkaariperheen lasten oikeuteen tietää biologisesta isästään ja siihen mitä tiedosta voi seurata. Mikään palkintomagneetti elokuva ei ole, mutta riittävän hyvin tehty ja niin hyvää näyttelijäntyötä, että parituntinen vierähti täydellisesti filmiin keskittyen. Olimme jättäneet auton paikallisen ison kauppakeskuksen parkkihalliin, jossa oli kolmen tunnin paikkoja. Kauppakeskus vain oli napsahtanut kiinni sillä välin. Olisi kannattanut katsella vähän aukioloaikoja. No, ulos hallista pääsi vielä ajamaan, kun löysi sen ainoan oven, josta pääsi ensin sisään. Kotimatkalla ehti puida elokuvan herättämät fiilikset. Totesimme, että tämäntapaiset vakavissaan tehdyt, mutta kevyet tarinat vaikuttavat ihmisten asenteisiin myönteisemmin kuin pitkäpiimäiset poliittiset puheet.

Jumalista ja ihmisistä, vei pariksi tunniksi Marokon maisemiin. Elokuva oli todellisiin tapahtumiin pohjautuva ja kertoi Algerian 1990-luvun sisällissodan ajasta. Näkökulma oli katolisen luostarin seitsemän munkin, jotka olivat vuosia eläneet rauhallista rinnakkaiseloa kyläläisten kanssa, paikallista islaminuskoista väkeä parhaansa mukaan autellen. Islamistiterroristit ja armeijan sotilaat aiheuttivat hävitystä ja kauhua. Elokuva kertoi kauniisti munkkiveljestön sisäisen taistelun palaamisesta Ranskaan ja päätöksestä jäädä luostariin siviiliväen tueksi. Erityisen hieno kohtaus oli veljestön viimeiseksi jäänyt ateria Tsaikovskyn Joutsenlammen vaikuttavan  musiikin soidessa.     

Kolmetoista hyvin valikoitua leffaa tänä keväänä 26:lla eurolla. Ei huono sijoitus elokuvafriikille!

Juuh. Nih. tai eih. Pissismummo lueskelee ähkien aamun aviisia. Toimittaja, tuo kaikkitietäväinen, kaikkialle ehtiväinen ja skuuppia verenhimoisesti jahtaava olento, oli taas käynyt kyselemässä mitä mieltä ollaan. Siis pressaehdokkaiden valintaperusteista. No joku aina jotain mieltä on ja siitä sopii toimittajan vetäistä vikkelä johtopäätös: että vaalikarja ammuu neljässä aitauksessa.

Pissismummo tunnustautuu tunteelliseksi. Erityisesti tunnustaa hän olevansa iloinen annettuaan äänensä ennakkoon pois kuljeksimasta. Eipä tarvitse vaalipäivänä lehden avattuaan enää säikkyä ehdokkaiden koko- ja puolisivun kokoisia naamoja, hähää.

Järkeileväksi P.Mummo tunnustautuu politiikasta puheen ollen vain vaivoin, no jos sen verran, että ehdokkaalla sitä pitää olla riittävä määrä, järkeä siis, mutta ei liikaa. Liika viisas on aina vastenmielinen olento, kun sen puheestakaan ei saa tavallinen kuolevainen montaa ymmärrettävää murusta eineekseen.

Uskollisuus on tietysti hyve monessa mielessä, mutta politiikkaan sitä ei pidä sotkea, tuumii Pissismummo. Siitä tulee helposti toisen silmän päälle lappu ja näkökenttähän siitä kärsii ja askel alkaa vipata oikealle tai vasemmalle sen mukaan, kumman silmän päällä se lappu on.

Taktikointi on P.Mummon mielestä jotenkin luihua puuhaa. Hirveesti on aanailtava, laskeskeltava sen ja sen mahdollisuuksia sitä tai tätä vastaan ensin tai sitten. Hirmuinen työ turhan takia! Juttuhan on selvää pässinlihaa heti kohta toisen vaalipäivän iltana. Harjoittelukierroksella kun selvitetään finaaliin osallistujat niin kelpaa siitä sitten toista äänestää, jos ei ensimmäisestä tykkää. Tai päinvastoin.

Muutaman vaalitentin katsottuaan Mummolle kirkastui, kuka on tasapainoisin, laajakatseisin ja riittävän kokenut presidentiksi Tarjan jälkeen. Pressan homma on suhdetoimintaa tässä ajassa ja tulevaisuudessa. Kekkostelun ajat ovatten jo eilisen takana.  

Tarkemmin katsoen se, mikä ensin saattaa näyttää tukevalta ja vahvalta, onkin haurasta, myös se. Talvi riisuu ja pukee luonnon, peittelee ja paljastaa. Jykevät puut kaatuvat myrskyssä – taimet joustavat, korret taipuvat, antavat periksi – ja kestävät myrskyn.

...ja muistakin, ettet jää sinne suustasi kiinni! Toisen varoitus on mitä aiheellisin, kun livahdan autosta Vapaaehtoistyön keskuksen ovelle ja sisään. Täältä ei äkkiä pääse, sillä aina sattuu paikalle joku tuttu, vaikka vain yhtä pikku asiaa kävisi toimittamassa.

Minulle vain useammin käy se kiinni jääminen korvista. Niin nytkin. Paperin vein ja saman tien vastaanottaja alkoi purkaa päällimmäisiä huoliaan. Oli varmaan istunut yksin pitkään koneensa ääressä ja ilahtui, kun tuli ihminen paikalle.

Jokaisella pitäisi olla joku, joka voi kuunnella. Ei ole terveellistä kantaa päivästä ja viikosta toiseen huolia ja murheita mielessään voimatta niitä huojentaa. On silti huomaavaista kysyä, onko toisella aikaa ja voimia juuri nyt.

Kun pääsimme jatkamaan matkaamme, Toinen huokasi, ei sanonut mitään. Minä jäin miettimään kuulemaani. Kunpa olisi ollut sillä kertaa vähän enemmän aikaa.

Kävin taas aluesairaalassa. Poikieni ikäinen lääkäri siellä läiskäisi rinnuksiini kaksi kylmää silikonilätkää, nukutuslääkärirouva tuikkasi ruiskullisen nupinsammutusainetta tippaan ja huone alkoi pyöriä. Kun heräsin uinahduksesta kymmenen minuutin päästä, olin saanut parinsadan joulen tujauksen sähköä. Sydämeni naputteli taas tasaista sinusrytmiä sen epämääräisen poukkoilun sijasta, joka oli jäänyt seurakseni viime kesän ja puolen syksyä minua piinanneista sappivaivoista.

Sydämeni on nyt kardiologin toimesta ultraäänellä tutkittu ja todettu muuten kelpoisekseen, mutta eteisvärinän ehtineen jo laajentaa eteisiä. Häiriön estolääke lisättiin lääkelistaan. Kuulin puhetta ns. B-lausunnosta, mikä tarvitaan Kelaan, josta voisin anoa sydänlääkkeiden sv-korvausprosentin muutosta.

Kardioversio valmisteluineen, tutkimuksineen ja seurantoineen kesti aamupäivän, iltapäivällä olin jo kotona. Tasainen pulssi tuntui pitkästä aikaa oudolta. Olo oli ensin vähän kuin duracel-pupulla, jonka patterit ovat taas täynnä virtaa. Seuraavana päivänä kävimme liittymässä elokuvakerhoon, tilasin jalkahoidon ja kävin äänestämässä. Turhaan ei jälkihoito-ohjeissa varoitella, että ensimmäiset päivät on otettava rauhallisesti ja vältettävä stressiä ja rasitusta. Uusi estolääke vaikuttaa vähän niin kuin ajaisi autoa käsijarru päällä.

Kävin ensimmäisessä seuranta-EKG:ssä ja käppyrä näytti edelleen kaunista sinusrytmiä. Nyt vain toivon, että oikea rytmi pysyy mahdollisimman pitkään.

Hallituksen muotoilema kuntakartan uusjako pääsi lipsahtamaan keskentekoisena mediaan ja sehän oli tietysti karvasta kalkkia kuntapäättäjille ja asukkaille. Kansa katselee silmät pyöreänä kartasta mihin suuntaan ja keiden kanssa polku avautuu tulevaisuudessa. Paikallisaviisit parahtelevat ja ellen pahasti erehdy, tämä on luu, jota kalutaan vielä pitkään ja hartaasti valitellen.

Äkkikatsomalta näyttää siltä, että kolmesta viiteen lähituntumassa olevaa kuntaa on vain läiskäisty yhteen kartalla. Pääasia tuntuu olevan, että kuntien määrä saadaan kolmasosaan nykyisestä. Kun vähän miettii, ymmärtää kohta, että muutoskustannuksilla hoitaisi ongelmakuntien tulovajeen pitkäksi aikaa. Uhkakuvana tämä voi toimia, ehkä kunnissa herätään tappelemaan itsenäisen aseman puolesta.

Soisi kyllä, että uusjaon suunnittelijat ottaisivat tosiasioista selvää. Jo nyt on pieniä kuntia, joita on juuri yhdistetty, sairaanhoitopiirijako vastikään uusittu ja hädin tuskin ehditty saada toimimaan, kun kuntaa nyt ollaan työntämässä toiseen suuntaan ja kaikki alkaa alusta. Onnetonta touhua.

Ei ole pakkoa, virkkaa ministeri-Henna valittajille. Totuus saattaa olla kumminkin, että se kuuluisa porkkana roikkuu kepin nenässä, joka vielä viuhuu. Kukas nyt vapaaehtoisesti mihinkään suostuu, tasan ei.