Pikkuritarin päiväkoti oli kutsunut isovanhempia ystävänpäiväjuhliin. Mentiin tietysti, kun kerran päästiin.  Viimeksi Pikkuritari itse oli kipeänä, niin että juhlat jäi meiltäkin väliin.

Pöpperöisen ajosään vuoksi olimme hiukan myöhässä. Ensimmäinen havainto: mikä korviahuumaava äänivalli! Sitten: eteisessä takki- ja kenkäruuhka, sisätiloissa eniten mummoja ja pappoja, seuraavaksi eniten lapsia ja tätejä, jokunen äiti tai isäkin. Pikkuritari mutusti toisten lasten joukossa pöydän ääressä sämpylää ja tarkkaili ovesta tulijoita. – Mummeli! Vaari!

Pikkuritari on 3-5 vuotiaiden ryhmässä kolmena päivänä viikossa. Kun paikat oli katsottu ja isovanhemmat olivat saaneet kahvi- tai teekupillisensa, asetuttiin isoon saliin. Pikkuritari parkkeerasi tiiviisti Mummelin syliin ja ilmoitti, ettei halua mennä esityksiin mukaan. Karhuja ja lumihiutaleita löytyi riittävästi talvisia leikkilauluja elävöittämään ja millä antaumuksella isoimmat pojat esittivätkään rokkikitaristeja!

Kolmas havainto: lapsiryhmät ovat monikulttuurisia helsinkiläislähiön päiväkodissa. Se tuntui mukavalta. Pikkuritarin vieressä istuva pikkuinen tummakiharainen kerubi, jonka isovanhemmat varmaan ovat palmujen maassa tosi kaukana, jos ovatkaan, tuli ihan Mummelin syliin katselemaan Muumikirjaa yhdessä Pikkuritarin kanssa.

Juhlien päätyttyä Isi tuli pikkusiskon kanssa hakemaan pientä juhlijaa ja Vaarilan väki soluttautui ruuhkaliikenteen sekaan kotimatkalle. Autossa oli pitkähkö hiljaisuus. – Huhhuh, sanoi Mummeli viimein, – miten ne tädit jaksaa tuota melskettä joka päivä aamusta iltaan. Ja miten pieniltä kolmivuotiaat tuntuivat viisivuotiaiden rinnalla samassa ryhmässä.

Istuin iltaa ystävättären seurassa. Tapaamme harvoin, mutta keskustelumme ovat intensiivisiä, tunnit hujahtavat huomaamatta. Tällä kertaa halusin erikoisesti kuulla hänen kokemuksiaan patikoinnista Pyreneiden vuorilta läpi pohjois-Espanjan maaseudun Atlannin rannikolle.

Monet ovat tuon 800 kilometrin taipaleen tehneet osittain tai kokonaan. Reitti on tunnettu vanha pyhiinvaelluspolku, joka päättyy Pyhän Jaakobin katedraaliin Santiago de Compostelassa. Matkaajia tulee kaikkialta maailmasta ja reitille lähdetään hyvin eri syistä, mutta kokemuksissa tuntuu olevan paljon samaa.

Ystävä sanoi odotuksistaan vahvimmaksi, että saisi pään tyhjennetyksi työasioista ja henkilökohtaisista murheista. Näin kävikin. Monotonisena toistuva kävely on tehokas: huolet haipuvat, aistit tyyntyvät, ajatusten virta käy väljemmäksi ja verkkaisemmaksi, mieli kevenee. Ihminen tutustuu itseensäkin, kävelee ulos rooleistaan. Tiellä kohdataan matkaajina.

Pitkällä matkalla on erilaisia päiviä: aurinkoisia eniten, pilvisiäkin, jokunen ukkoskuuro. Maisema vaihtuu hitaasti; vuoristosta laskeudutaan, polku kulkee kylästä toiseen. Vastaan tulee pitkä tasainen taival halki mesetan, jossa vasta tajuaa kulkevansa pitkässä letkassa samaa matkaa satojen muiden kanssa.

Matkalla jokaiselle tulee eteen ongelmia, erityisesti jalat ovat kovilla. On kipua akillesjänteessä, kantapää aristaa, kenkä hiertää, rakkulat puhkeavat ja iho tulehtuu. Ruumis kertoo, mikä on kenenkin arka kohta. Väsymys voi olla sekä fyysistä että henkistä. Kärsivällisyyttä koetellaan epämukavissa majoituksissa, ruokailu- ja pesujonoissa. Jossain vaiheessa voi katua lähtöään, vihata alituista kävelyä ja haluta kotiin.

Perillä tahtoo palavimmin kuumaan kylpyyn, kunnon aterialle ja mukavaan vuoteeseen. Ystävätär totesi, ettei  osaa vielä sanoa, mitä matka hänelle antoi. Matkapäiväkirjakin on vasta osittain purettu. Sinne on kirjattu päivien tunnelmat ja syntyneet oivallukset. 

Tiedän, etten itse koskaan tuolle reitille voi lähteä. Pyhiinvaellusreittini on täällä, arjessani. Kenties saan käydä joskus tunturipolkua ja vaeltaa kotoisissa metsissä, se on juhlaa. Tulin onnelliseksi ystävättären kertomuksesta. Näin myös miten hänelle lukemani erään toisen matkaajan runo kosketti syvästi.

” Ei, ei pyhiinvaellus minua muuttanut mitenkään. Ensin kävelin ja toivoin olevani muualla. Ajattelin kaikkea mitä siellä on. Välillä kaduin koko matkaa – kuumia loputtomia teitä, mahdottomia nousuja, kuolemanväsymystä iltaisin.

 – – – Silmät avautuivat. En muistanut kiiruhtaa, en surra suremattomia. Kävelin. Kävelin. Kävelin. Kuinka ollakaan, jäälohkare sydämen ympärillä alkoi sulaa siinä kuumuudessa. Alta paljastui suojaton sydän. Se entinen, lapsuudesta tuttu. En minä muuttunut, mutta jää minussa alkoi sulaa. ”

(Marja-Leena Toukonen)

…ja sain terveiset äidiltä. Hän näyttää lukeneen aamuisin kirjaa nimeltä Minuutti Herralle. Äiti sai elää 96 vuotta, joista viimeiset vuodet olivat vaikeita hänelle ja meille lapsille.

Joskus ihminen kokee saaneensa jatkoaikaa, kun elämän on pysäyttänyt vaikea sairaus tai yllättävä onnettomuus. On hyvä, ettemme tiedä tarkkaan milloin aikamme täyttyy ja miten. Jumala tietää.

Kuntakartta puhuttaa. Oppositio rähisee, että tässä on takana tarkoituksellinen maaseudun tyhjennys ja syrjäseudulla asuvien elämän tekeminen mahdottomaksi. Hallitus kuntaministerin suulla toppuuttelee ärhäköintiä muistuttamalla, että tämä on vasta ehdotus, joka lähtee lausunnolle kuntiin ja kuntia kyllä kuullaan. Oppositiosta Keskustapuolue ainakin tuntuu unohtaneen olleensa aiemmassa hallituksessa itse kuntaliitoksia suunnittelemassa (PARAS-hanke). Poru on kova ja takki kääntynyt vikkelästi, kun valta on vaihtunut.

Pelkoja on, kuten aina muutosten edessä. Suurin hätä tuntuu olevan maaseudulla, mutta kyllä tämä koskee myös kaupunkilaisia. Pieniä kaupunkeja niputetaan keskenään ja isompia ympäröivien pikkukuntien kanssa. Kaupunkilaiset ihmettelevät, perusteena käytetyt talous- tai työssäkäyntialueet eivät aina hahmotu paikkakunnilla rajanpiirtäjien tavalla. Palvelut toimivat ja talous on kunnossa. Halutaanko ongelmia tieten tahtoen järjestää niillekin, joilla niitä ei ennestään ole?

Kirkolta ei tässä uudistuksessa kysytä mitään, vaikka myllerrys tulee koskemaan myös seurakuntia. Kirkossa on pitkään menty päinvastaiseen suuntaan; isoja seurakuntayksiköitä on jaettu pienemmiksi. Jokin aika sitten Helsingin hiippakunta jaettiin kahtia. Muodostettiin Espoon hiippakunta, johon niputettiin Uudenmaan seurakuntia varsin mielivaltaisesti. Itäisellä ja Keski-Uudellamaalla olevat seurakunnat joutuivat tilanteeseen, jossa tuomiokapituli ja hiippakunnan pääkirkko ovat läntisellä Uudellamaalla, johon toiselta laidalta ei ole luontevia yhteyksiä eikä mitään asiaakaan aiemmin ollut, kun yhteydet ovat Helsingin suuntaan.

Kuntakarttaehdotuksessa on lukuisia itä-länsisuuntaisia möhkäleitä, joiden keskinäisiä liikenne- ja muita yhteyksiä sopii epäillä. Maa-alueissa on kartalta katsoen ulokkeita, joita esitetään leikattavaksi väkivalloin. Esimerkiksi vanha seutukunta Sipoo, jolla on pitkä historia, tulisi pilkotuksi osittain Porvooseen, osittain Helsinkiin ja loput Keski-Uudenmaan kuntaryppääseen. Tämänkaltaisella mylläyksellä viedään monelta suvulta juuret ja ihmisiltä ikiaikainen kotiseutu.

Palvelujen turvaamista on sanottu perussyyksi muutoksiin. Mitenkä käynee, paraneeko kuntien tilanne tällä tavalla? 

Huiskismummo kävi kylässä Pissismummolassa. Pullahti junasta pakkashöyryiselle asemalle ja samantien mummokaverin halaukseen. Mummo oli taaperoinut omia teitään ystäväänsä vastaan ja Poikakaveri tullut asioiltaan autolla siihen. Huiskiksen laukku sujautettiin Poikakaverin kyytiin ja mummot läksivät keskenään askeltamaan kaupungin keskustan kautta P.Mummon asumasijoille. Pissis halusi näyttää kehittyvän kotikaupunkinsa merkittäviä yksityiskohtia ystävälleen.

Huiskis on liikkuvainen mummohenkilö, onpa hyvinkin. Hänen pitää päästä joka päivä lenkille. Sattuikin olemaan kelpoisat pakkaskelit, ei liian kylmäkään. Lenkillä käytiin ja hyväähän se vain teki Pissismummollekin. Siinäpä samalla sai puhua pulputtaa semmoisiakin ystäväkeskeisiä, joilla ei viitsi rasittaa Poikakaverin korvia. Kuten vaikka yleishuomioita siitä asiaintilasta, kun lenkkeillään miesihmisen kanssa.

Mummot panevat merkille talvisen luonnon hurmaavia yksityiskohtia; metsikössä pyrähtävän linnun, oksalta toiselle loikkaavan oravan, vastaantulevan isäntäänsä tai emäntäänsä ulkoiluttavan koiran. Henkäilevät taivaan sinisyyttä, puiden lumipukua, hangen kimallusta. Kuuntelevat miten hauskasti narahtaa lumi askelen alla ja nuuhkivat olisiko metsässä jo aavistus kevään tuoksua.

Vaan mitä näkee miesihminen lenkillä? Tämäpä täällä huomaa kaapelien kaivannot, sähkölinjat, muuntajat ja jakokaapit, pylväiden repsottavat eristeet ja lukemattomat tekniset yksityiskohdat. Tuopa tuolla aprikoitsee metsikön harvennustarvetta, pohtii tukkipuiden kuutiomääriä ja mahdollista tyvilahoa, panee merkille ketunjäljet ja jäniksen ja tuumii lumipesässään nukkuvan karhun unen laatua.

Eipä silti. Näinhän se mummojenkin näkökulma avartuu. Ja parhaassa tapauksessa miesihmisenkin.  

Leffa: Valkoinen nauha                                    

Saksa/Itävalta/Ranska/Italia 2009, ohjaus Michael Haneke;

Cannes, Kultainen palmu 2010

Katsoimme toisiimme kohta elokuvan päästyä vauhtiin: Ei kai…mehän on tämä nähty. Hienosti kuvattu mustavalkoinen filmi kesti toisenkin katsomisen, oikealta isolta kankaalta eikä kotiruudusta.

Tarina sijoittuu ajallisesti ensimmäisen maailmansodan kynnykselle ja paikallisesti pohjoissaksalaiseen kyläyhteisöön. Ahdistavat viime vuosisadan alun kasvatusmetodit ja lasten kohtalot riipaisivat yhä, vaikka ne eivät enää tulleet yllätyksenä. Vammaista ja erilaista toveria kiusattiin julmasti lasten joukossa, oli insestiä, naisen halventamista, luokkavihaa, uskonnolla alistamista. Ohjaaja jättää rohkeasti elokuvan rikokset ratkaisematta, sillä tavalla ne jäävät katsojan eettistä omatuntoa rassaamaan. Kauhistuttavien tapahtumien ääressä pahimmalta tuntuu tiedostaa: tässä ovat natsismin juuret ja tätä tapahtuu yhä, kaikkialla.

Poistuessa Toinen meistä kuuli keski-ikäisen naiskatsojan kommentin ystävättärelle: siinä sai kirkko taas kyytiä. – Missä mielessä sanottuna, kysyin hämmästyneenä. Oliko katsoja valmiiksi asenteellinen? Minusta elokuva ei syyttänyt eikä tuominnut ketään, se vain näytti, paljasti. Niin tarinat väkevöityvät, vaikuttavat, nousevat elämää suuremmiksi.

*

Toinen leffa: Rautarouva                     

ohj. Martin Scorsese; pääosassa Meryl Streep

Elokuvan juonikehys on päähenkilön vanhuudessa muistelemat elämänvaiheet. Kuolleen miehensä vaatteita ja tavaroita läpikäydessään vanhus ’keskustelee’ miehensä kanssa ja muistelee tilanteita lapsuudestaan, nuoruudestaan ja poliittisen uransa noususta ja tuhosta. Elokuvan alussa takaumat tulevat kiivaaseen tahtiin, mikä tekee levottoman vaikutuksen. Vähitellen tahti rauhoittuu. Meryl Streepin uskomaton muuntautumiskyky saa taas kerran katsojan ihailun, välillä ihan unohtaa, että tämä on elokuva eikä dokumentti. Jotain uskomattoman määrätietoista päähenkilon persoonassa on ollut, että hän pystyi murtautumaan brittiläisiin sovinismilinnakkeisiin ja vielä konservatiivien leiristä. Tuo murtumaton vallanhalu ja voitontahto tekee elokuvasta myös kovantuntuisen. Minä, joka kyynelehdin tai vähintään liikutun jokaista hyvää tarinaa katsoessa, en tällä kertaa tarvinnut nenäliinaa. Margaret Thatcher ei tarvinnut kenenkään myötätuntoa, ei elokuvassakaan.   

Kirkossa oli messuun osallistuvien keski-ikä pudonnut. Pakkanenko säikytti mummot, vai veikö vaali voimat. Yhteisvastuukerääjät siunattiin alttarin edessä tehtäväänsä. Rippikoululaiset olivat hulinapäällä ja Katri joutui pitämään kuria. Heikki-pappi, tuore isä, puhui tuoreesti saarnassaankin, sanoi odotusta täyttymysten ohikiitävien hetkien hämmentämäksi elämän perustilaksi. Saarna päättyi armollisiin synninpäästösanoihin.

Mietin: onko pihaoravammekin paleltunut jonakin pakkasyönä, kun sitä ei ole näkynyt kahteen viikkoon. Olemme muistutelleet sitä, että siemenet ovat linnuille, mutta sitkeästi se on yrittänyt katon kautta tai ikkunalaudalta ponnistaen saamaan osansa. Tule takaisin kurrekulta, emme enää moiti sinua. Siemeniä riittää.

Pissismummolassa on yksi ihmettelyn kestoaihe: Kela. Siis ei silleen, että siitä puhuttaisiin joka viikkokaan, mutta aika ajoin. Lafka näyttäytyy kuulopuheissa elämää suuremmalta byrokratialinnakkeelta, joka syö anomuksia ja tuottaa enimmäkseen kielteisiä päätöksiä.

 (Ihmettelymme liittyy siihen ilmeiseksi käyneeseen seikkaan, että poliittisen uran loppusuoralla olevat  sosiaali- ja terveysministerit päätyvät yleensä pääjohtajiksi Kelaan. Onkos tämä kestävää kehitystä, mitähäh! Poikakaverin mielestä tämä nimenomainen seikka selittää lafkan homeisen maineen.)

Mummo sai viimetteeksi hoidetun vaivansa tiimoilta lääkärinlausunnon, jonka perusteella hän tulisi saamaan sydänlääkettä apteekista hiukka halvemmalla kuin muuten saisi. Sitä varten ohjeistettiin menemään Kelan toimistoon anomusta tekemään. Mainittakoon, että Pissismummo oli viimeksi astunut Kelan kynnyksen yli viisi vuotta sitten. Ei tule käytyä joka viikko, kun tarpeelliset lääke- ja lääkärinpalkkiokorvaukset ovat hoituneet  suoraan. 

Kelatoimiston ovi lennähti auki ittestään, mikä onkin hyvä ele. Punainen matto kyllä puuttui ja torvisoittokunnan virkaa hoiti vanha Salora-merkkinen telkkari, jossa pelattiin jääpalloa.  Oven pielessä könötti innokas lippuautomaatti, joka sylkäisi Mummolle kidastaan numeron 146. Kahdessa luukussa istui kelantäti, kolmas oli vissiin kahvilla. Aulassa istui kuusi ihmistä, joista kaksi höösäsi kiljuvan lapsosen kimpussa ja muut pitelivät korviaan.

Pissismummo meditoi ovensuuhyllykön ääressä. Siinä oli 59 eri lomaketta ja hyllyn reunassa luki mitä kullakin anotaan. Mummo ei löytänyt tapaukseensa sopivaa lomaketta, joten hän istui joukon jatkoksi odottamaan. Vuorollaan Mummo esitti asiansa ja sai äimistyksekseen kuulla ettei etuutta tarvitse anoa, jättää vain paperit sisään ja menee kotiosoitteeseen odottamaan, että asia saadaan käsiteltyä. Käsittely kestää noin kuukauden, sanoi virkailija. Aikanaan Itella kantaa postilaatikkoon päätöksen ja uuden sv-kortin.

Kehitys kehittyy sittenkin! Jopa Kelassa. Varmuuden vuoksi Mummo pyysi kuitin siitä, että paperi jäi byrokratian käsiteltäväksi. Jos vaikka hukkaavat , kun siellä on paljon paperia pinossa ja vähän väkeä töissä.

PS. EU-kelpoinen sv-kortti netin kautta anottuna tuli jopa viikossa.  

Eero Huovinen; Lähdön aika; WSOY 2011

Helsingin hiippakunnan piispa Eero Huovinen jäi eläkkeelle 1. syyskuuta 2010. Hän on kirjoittanut päiväkirjaa viimeisestä työvuodestaan. Se yllättää sillä tavalla, että merkinnöissä puhutaan eniten piispan tekemisistä ja tapaamista julkishenkilöistä. Napakka arviointi ja lyhyt luonnehdintakin on monesta päiväkirjan sivuilla. Kun henkilöhakemistossa on liki 570 nimeä, lienee oiketettua sanoa, että piispan suhdeverkosto on melko laaja, olkoonkin, että mukana on mm. Jeesus Kristus, Apostoli Paavali, Martti Luther ja muutamia fiktiivisiä henkilöitä kuten Antti Rokka ja Konsta Pylkkänen. Jonkin verran Eero-piispa raottaa henkilökohtaisempaakin elämäänsä, johon kuuluu ehdottoman tärkeänä taustavaikuttajana Rouva. – Oikeastaan odotin piispalta enemmän pohdintoja ajankohtaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä, joita käsitellään varsin niukasti. Kirjallisena tuotteena teos on helposti sulava, kielellisesti sujuvaa ja hyvää tekstiä. Eero-piispa on ollut yliopistollisen taustansa vuoksi piispojen joukossa oman tiensä kulkija ja kirja on tekijänsä oloinen.  

*

Merete Mazzarella; Ainoat todelliset asiat, Vuosi elämästä; Tammi 2012

Kirjailija käyttää mottonaan Marilyn Monroen lausahdusta: ”Työ ja rakkaus ovat ainoat todelliset asiat elämässä, eikä ole hyvä, jos toinen niistä puuttuu.” Kirjassa kuvataan henkilökohtaisia tunteita ehkä enemmän kuin missään muussa Mazzarellan kirjoista. Kirjailija on etäavioliitossa ruotsalaisen miehen kanssa, asuu kotimaassa ja vierailee säännöllisesti puolisonsa luona. Kotimaassa syttyy rakkaussuhde entisen kollegan kanssa. Molemmat miehet ovat tietoisia tilanteesta. Ristiriita ajatteluttaa kirjailijaa, joka saa myös ystäväpiiristään arvostelua. Pitkäaikainen ystävyys jopa katkeaa tämän vuoksi ja surettaa kirjailijaa. Eläkkeelle jääminen, muutto lapsuuskodista ’ensimmäiseen omaan kotiin’ ja rakkaussuhde entiseen kollegaan ilmentävät henkistä murrosta, johon professorin virasta jäänyt kirjailija joutuu. Ratkaisukin häämöttää. – Kirjassa on ainekset hienoon tarinaan, mutta päiväkirjatyyppisenä teksti tuntuu lörpöttelevältä.

PS. Tv-ykkösen Voimalassa M.M. taannoin avasi tuntojaan aiheesta ja paljasti ratkaisuksi löytyneen avioeron, mutta yhteyden säilyttämisen entiseen puolisoon. Keskustelu aiheesta ryöpsähti valloilleen blogimaailmassa. – Tämäkö se niin nuorempia ravistaa, kun joku yli kuusikymppinen nainen tunnustaa olevansa rakastunut ja tehneensä yksipuolisen eropäätöksen.  

*

Rosa Liksom; Hytti nro 6; WSOY 2011

Toinen meistä on joskus unelmoinut ääneen matkustavansa Venäjän halki junalla niin pitkälle kuin rataa riittää. Ajatus kutkutti minuakin sen verran, että sai lukemaan tämän kirjan, jossa tyttö matkustaa tuon reitin. Liksomin tuotannon lukeminen ei ole aiemmin edistynyt selailua pitemmälle. Liksomin tyyli on jännitteinen, paikoin teksti etenee hitaasti kuin venäläinen juna, pysähtyy johonkin päiviksi, toisinaan taas hakeutuu selaamaan muistoja tai selostaa uneliasta junaelämää ja hyttikaverin loputonta puhetta. Välissä on upeita kuvauksia maisemasta ja venäläisestä elämänmuodosta karuimmillaan neuvostoaikana. – Kirja kannattaa lukea, se on kiinnostava aiheensa vuoksi ja uskottavalla tavalla korutonta kertomaa.

Tulemme kotiin lauantain leffakerhosta. Pakkanen naukuu askelissa. Tähtitaivaalla kelluu kuunsirppi. Sauna odottaa.

An Education, brittiläis-amerikkalainen elokuva vuodelta 2009, kertoi 16-vuotiaan 1960-luvun Lontoosssa asuvan älykkötytön tarinan. Isä ja opettajat tähtäsivät hänestä opiskelijaa Oxfordiin, mutta tyttö viehättyikin aikuisten maailman tarjoamiin seikkailuihin kaksikymmentä vuotta vanhemman miehen mukana. Elämänkoulu opetti sitten aikanaan, että mies olikin salannut perheensä ja rahoitti ylellisen elämänsä rikollisin keinoin. Tyttö palasi opintielle kovaa kokemusta viisaampana. – Löysin samastumispintaa tarinasta, olinhan 16-vuotias itsekin sillä vuosikymmenellä, tekemässä ratkaisuja tulevaisuuteni suhteen ja kurottamassa aikuisuutta kohti turhan aikaisin.

Yöllä näen painajaisunen, joka valvottaa sitten pitkään. Aamurusko valaisee kauniisti kaupungin sunnuntaihiljaiset kasvot ja kutsuu kuvaamaan pihaan ja metsäpolulle. Uni ajatteluttaa, siinä ei ole elokuvan aineksia, jokin jo unohtunut ahdistus vain putkahtaa esiin uudessa kääreessä.