Pikkuritarin päiväkoti oli kutsunut isovanhempia ystävänpäiväjuhliin. Mentiin tietysti, kun kerran päästiin.  Viimeksi Pikkuritari itse oli kipeänä, niin että juhlat jäi meiltäkin väliin.

Pöpperöisen ajosään vuoksi olimme hiukan myöhässä. Ensimmäinen havainto: mikä korviahuumaava äänivalli! Sitten: eteisessä takki- ja kenkäruuhka, sisätiloissa eniten mummoja ja pappoja, seuraavaksi eniten lapsia ja tätejä, jokunen äiti tai isäkin. Pikkuritari mutusti toisten lasten joukossa pöydän ääressä sämpylää ja tarkkaili ovesta tulijoita. – Mummeli! Vaari!

Pikkuritari on 3-5 vuotiaiden ryhmässä kolmena päivänä viikossa. Kun paikat oli katsottu ja isovanhemmat olivat saaneet kahvi- tai teekupillisensa, asetuttiin isoon saliin. Pikkuritari parkkeerasi tiiviisti Mummelin syliin ja ilmoitti, ettei halua mennä esityksiin mukaan. Karhuja ja lumihiutaleita löytyi riittävästi talvisia leikkilauluja elävöittämään ja millä antaumuksella isoimmat pojat esittivätkään rokkikitaristeja!

Kolmas havainto: lapsiryhmät ovat monikulttuurisia helsinkiläislähiön päiväkodissa. Se tuntui mukavalta. Pikkuritarin vieressä istuva pikkuinen tummakiharainen kerubi, jonka isovanhemmat varmaan ovat palmujen maassa tosi kaukana, jos ovatkaan, tuli ihan Mummelin syliin katselemaan Muumikirjaa yhdessä Pikkuritarin kanssa.

Juhlien päätyttyä Isi tuli pikkusiskon kanssa hakemaan pientä juhlijaa ja Vaarilan väki soluttautui ruuhkaliikenteen sekaan kotimatkalle. Autossa oli pitkähkö hiljaisuus. – Huhhuh, sanoi Mummeli viimein, – miten ne tädit jaksaa tuota melskettä joka päivä aamusta iltaan. Ja miten pieniltä kolmivuotiaat tuntuivat viisivuotiaiden rinnalla samassa ryhmässä.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.