Olli Jalonen; Ilo ja häpeä; Otava 1981

Mielenkiintoisesti rakennettu romaani yhteiskunnallisesti ja poliittisesti arkaluontoisesta ja samalla tärkeästä aiheesta. Pääosassa työtön tutkija, joka saa ristiriitaisia mietteitä herättävän työn ja sen myötä kiinnostuu tutkimaan kulissien takaisia asioita. Intensiivisyys on Olli Jalosen tavaramerkki, teksti kieppuu aiheessa eikä päästä lukijaa helpolla.

Johan ja Johan; Otava 1989

Tämä kirja hylkii kaltaistani lukijaa. Yritin ja yritin, en päässyt mukaan. Yritin vielä harppomalla, mutta kun ei niin ei. Ällistyinkin, niin kovasti olen Jalosen kirjoista pitänyt.

Elämä, ja elämä; Otava 1992 (2.painos)

Jalonen on taitava prosaisti, monesti palkittu ja taiteilijaprofessorin tittelinkin saanut. (Kannattaa vilkaista Wikipediasta.) Elämä, ja elämä on Jalosen trilogiaksi kirjoitettujen e.m. romaanien viimeinen osa. Kirja on intensiivinen kertomus erään perheen merkillisestä kohtalosta. Äidin, isän sekä pojan näkökulmat risteilevät. Kuolevan isän viimeiset ajatusryöpyt ovat suorastaan maaginen lukukokemus.

*

Siri Hustvedt; Vapiseva nainen, Hermojeni tarina, suom. Kaisa Sivenius; Otava 2011

Karmivaa omakohtaista tragediaa ja faktaa menestyneeltä norjalaissyntyiseltä kirjailijalta, joka vaikuttaa Amerikassa. Satuin näkemään televisiossa S.H:N haastattelun, jossa hän kertoi lapsuudestaan sekä kirjailijan työstä ja erityisesti tämän uuden teoksen pohjana olevista kokemuksista. Kirja tekee niin voimakkaan vaikutuksen, että aika ajoin oli vaikea jatkaa, teki mieli jättää sikseen. Loppuun asti sen kuitenkin luin, mutta sanon, ettei ollut helpoimpia lukukokemuksia. Tuskaista oli kahlata perusteellisissa pohdinnoissa, jotka koskivat kirjailijan omien kokemusten sijoittumista neurologian, psykiatrian ja psykoanalyysin läpi nähtyyn todellisuuteen. Erikoisimpia koskaan lukemistani kirjoista.

*

Kristin Steinsdottir; Omaa tietä, suom. Marjakaisa Matthiasson; Lurra Editions 2010

Lieneekö ihka ensimmäinen islantilainen romaani, joka osui kirjastossa kohdalle. Ei niitä taida olla paljon tarjollakaan suomeksi. Tämä nimenomainen kirja on saanut armon tulla käännetyksi, kun on ollut ehdolla Pohjoismaisen Kirjallisuuspalkinnon saajaksi 2007. Tarina kertoo naisesta, jolla on erikoinen kasvuhäiriö: vasen käsi muistuttaa hylkeen evää. Tämä seikka säätelee hänen elämäänsä, hänestä kehittyy uniikki persoonallisuus, joka kykenee omintakeisiin ratkaisuihin ja erilaiseen elämäntapaan. Olisiko tässä jotain allegorista islantilaisiin kansanakin. Steinsdottirin raikas ja selkeä tyyli miellytti minua, pidin tarinasta.

*

Hannu Väisänen; Kuperat ja koverat; Otava 2010

Taiteilija-kirjailija Väisäsen omaelämäkerrallisen trilogian päätösromaanissa on aineksia liiaksikin, teos pursuu sekä tapahtumia että ajatusvirtaa. Parhaimmillaan Väisäsen kieli on nautittavan rohkeaa, paikoin suorastaan röyhkeää. Romaanin kokonaisuus olisi hyötynyt tiivistämisestä, mutta taiteilijapersoonan moniulotteisuus ja värikkyys toisaalta välittyy väkevänä eikä kirja pitkästytä, vaikka kaikki ajatusharhailut eivät lukijalle aukene. Väisästä lukiessa tulee mieleen edesmenneen kirjailija Erno Paasilinnan ajatus: kirjailijaksi ei synnytä, siksi tullaan elämällä kirjailijan elämä. Kuten tiedetään, Väisänen on myös tuottelias kuvataiteilija, kirjallinen puoli hänen lahjakkuuttaan on myös täynnä muotoja ja värejä. Koko trilogia, Vanikan palat, Toiset kengät ja Kuperat ja koverat kannattaa lukea.

*

Riina Katajavuori; Lahjat; Tammi 2004

Runoilijana aloittaneen Riina Katajavuoren toinen romaani on eräänlainen raportti tutkijanaisen kotiäitiydestä. Monet tunnot olivat tuttuja, kun olen itse hoitanut poikiamme kotona niin, että kuopus oli viisivuotias työelämään palatessani. Paljon oli myös kaksituhatluvun perhekuvioista itselleni uutta tunnistettavaa. Siinä, miten äitinä tuon elämänvaiheen kokee, on tietysti persoonallisia eroja ja paljon riippuu puolison osallistumisesta sekä perheen taloudellisesta tilanteesta. Voisin suositella kirjaa jokaiselle, joka pohtii kotiäitiyden valitsemista tai joutuu siihen vastoin tahtoaan. Romaani on tarkkaa työtä, hyvin kirjoitettu ja aihekin tärkeä.

*

Marja-Leena Virtanen; Aida; Tammi 2010

Osuin ensin lukemaan Virtasen tänä vuonna ilmestyneen toisen romaanin, josta pidin. Aida on kirjoittajan esikoinen, jossa kyllä näkyy, että kieli ja tyyli ovat jo hallussa. Vaikea aiherykelmä pysyy hyvin kasassa ja ihmissuhteiden käännökset tulevat perustelluksi. Romaanissa on paljon kaikkea, lukija paikoin ihan hengästyy. Virtasen ihmissuhdekiemuroissa ei ainakaan pitkästy, vaikka jollain tavalla Aida onkin sarja ikäviä kohtaloita ja säröytyneitä, jopa julmia perhesuhteita. Oliko kirjassa yhtään onnellista ihmistä, jäin miettimään. Ehkä tämä ei ole marras-joulukuun pimeyteen osuvinta lukemista.

*

Shirley McLaine; Hopealanka, suom. Heikki Kaskimies; Tammi 1984

Ystäväni halusi minun lukevan tämän kirjan keskustellaksemme elämän tarkoituksesta ja sielunvaelluksesta. Totesin, että olinkin lukenut kirjan jo 1980-luvulla. Ei se silloin kovin merkittävää vaikutusta tainnut tehdä, kuten ei nytkään. Okkultismiin liittyviä pohdintoja ja kokemuskertomuksia on julkaistu runsaasti. Itämaiseen mystiikkaan, salatieteisiin ja sielunvaellukseen syventyneet ihmiset muodostavat länsimaissa oman ’uskontokuntansa’, joka katsoo olevansa henkisesti kehittyneemmällä tasolla. En oikein tiedä mitä ajatella paranormaaleista kokemuksista, joita tunnettu näyttelijä kirjassaan kuvaa: meedioiden välittämistä sanomista, ruumiista poistumisesta, ulkoavaruuden asukkaiden tapaamisista ja sen sellaisesta, kun ei niistä ole omaa kokemusta. Jos kyseiset uskomukset tekevät ihmisestä paremman, hyvä niin. Luultavasti osalla ihmisistä on viehtymys paranormaaleihin asioihin ja alttiutta kokemuksiin, joille aivotutkimus ja neurotieteet antavat järkeenkäyvänkin selityksen. Kirjana Hopealanka on aika uuvuttava todisteluineen, joista jää hyvin vähän keskusteltavaa, jos ei kuulu joukkoon. Shirley McLaine on mielestäni parempi näyttelijänä kuin kirjailijana.

*

Tuomas Kyrö; Kerjäläinen ja jänis; Siltala 2011

Kyrö kirjoittaa letkeää mieshuumoria, joka ei kaikin paikoin niin naislukijaa sykähdytä, mutta yleisesti ottaen tarina on hauska sillä tavalla, että sen voi lukea yhteen soittoon. Tietenkin lukijalle tulee jo nimestä mieleen Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi, jonka esikuvallisuutta Kyrö ei kiistäkään, päinvastoin, jopa päähenkilöiden nimet muistuttavat toisiaan. Sivuhenkilöitä on runsaasti, enimmäkseen sympaattisia ja heidän kohtalonsa solmiutuminen päähenkilön elämänkäänteisiin tulee perustelluksi. Muutaman Paasilinnankin lukeneena jäin miettimään, mistä unelmista näitä miesten seikkailutarinoita sikiääkään. Toisaalta, keneltä tuonkaltainen hulvattoman huumorin viljely käy, se kyllä sillä nettoaa.