Loppiaispyhä palautettiin 1992 entiselle paikalleen parin vuosikymmenen harharetkeltä. Se on tammikuun kuudentena, viikonpäivästä riippumatta. Pääkaupungin keskustassa liikkuja havaitsi nopeasti, että kaupat ja tavaratalot olivat auki kahdestatoista iltayhdeksään ja että venäjää puhuttiin joka kadunkulmassa. Oikein piti ihmetellä, että Fennian korttelia kierrellessä kohdallemme pysähtyneen auton kuljettaja kysyi tietä Länsisatamaan ihan suomeksi.

Le Havren päivänäytännössä oli runsaanpuoleisesti väkeä. Aki Kaurismäen elokuva oli karunkaunis ja samalla syvästi inhimillinen. Aito ranskalainen miljöö, nostalginen musiikki ja tarinan hahmot loivat vahvan atmosfäärin. Kaikki turha oli karissut itsestään. Kamera viipyi kasvoilla, katseissa. Tarina henkäili melankoliaa, epätoivon puolelle putoamatta. Oletin tarinan päättyvän Kaurismäen tapaan surullisesti, mutta tällä kertaa katsoja yllättyi.

Istuin sitten Toisen kanssa Etelärannassa aterialla. Katselin ikkunapaikalta satamassa vellovaa väkeä. Hämärtyvässä loppiaisillassa välähtelivät turistikameroiden salamat ja kauppahallin ovista kulki toppatakkiväki kasseineen edestakaisin. Ensimmäisen kerran elämässä söimme vasikanposkea, se oli pehmeää, hyvin yrteillä maustettu, sopivan kokoinen annos. Naapuripöydässä puhuttiin ruotsia, mutta tarjoilijalle valitettiin suomeksi alkukeitosta, joka ei ollut tarpeeksi kuumaa. Herkullisen appelsiini-kaneli- paahtovanukkaan aromi helli makunystyröitä vielä, kun palasimme asemalle.

Loppiaiskahveilla kotona söimme viimeiset palat taatelikakkua ja tyhjensimme piparirasian. Jouluaika loppuu vanhastaan Nuutin päivään, mutta meillä kuusi on usein loppiaisiltana riisuttu ja viety pois. Tänä vuonna ei ole kiirehditty. Kynttilän liekki luo rauhaa ja jättää huoneisiin jouluisen tuoksun.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.