”Piilotan haaveeni, aikaa on niin vähän”, Arleena sanoi blogijutussaan, jossa oli kuvia vanhasta, kuluneesta, mutta kauniista talosta. Ehkä tässä tarkoitetaan kunnostuksen vaatimaa työmäärää suhteessa käytettävissä olevaan aikaan. Kirjoittajalla on silmää rapistuneellekin kauneudelle ja piileville mahdollisuuksille.

Minä eksyin ajattelemaan koko elämää. Mistä sen oikeastaan tietää, onko aikaa paljon vai vähän jäljellä? Ja suhteessa mihin? Kaksikymppisenä opiskelut olivat kesken. Kolmikymppisenä perhe ja työ vei kaiken ajan. Kun olin neljäkymmentä, opiskelin taas ja olin vahvimmillani naisena. Viisikymppistä juhlin kuin riemuvuotta konsanaan ja tunsin kukoistavani. Kuuttakymmentä en ehtinyt edes miettiä, kun siihen ajoittui työstä luopuminen, eläkkeelle lähdön ja vapautumisen juhla ja Esikoisen häät. Seitsemäänkymmeneen on vielä matkaa. 

Vieläkään en ajattele, että se elämä oli sitten tässä. En, vaikka terveyspulma toisensa perään on ilmaantunut. Jokainen vuosipaalu lisää ihmetystä: yhä on aikaa ja haaveitakin. Muutaman haaveen olen haudannut tien oheen, muutama on haalistunut itsekseen matkan varrella, mutta yhä on aikaa haaveille.

Kesä kukkii, tarjoaa kauneutensa meden vapaasti nautittavaksi. Luonto ei peri pääsymaksua, ei piilottele aarteitaan eikä teeskentele. Se elää kiertonsa ikiaikaisen elämänjärjestyksen mukaan: silmusta lehdeksi, nupusta kukaksi, kukasta siemeneksi ja kuihtumisen kautta lepoon.

Uskollisuutta on, ettei luovuta kesken tehtävänsä. Uskollinen pitää olla myös itselleen, kukkia rohkeasti omalla kukalla.

Jokusena eilisen takusena päivänä Pissismummo kangistui kauhusta pahemmin kuin edellisyön ukkosmyrskyssä (mikä – ukkonen siis – on Mummolle kauhun maksimi), kun sattui eksymään keittiön, pihan ja kolmannen huoneen risteilyreitiltään olohuoneen ohjelmataulun ääreen. Sehän on Poikakaverin yksinvaltiaskuntaa kaikenmoisten urheilutapahtumien kuten nyt näitten olump …ölymp…(no, ei, nyt tarkkana)… o l y m p i a kisojen aikaan.

Juuh, kangistui, kauhusta. Siis P.Mummo. (P.Kaveri sen sijaan tuulettelee rennosti valtaistuimellaan tai vaihtoehtoisesti sohvallaan tuon tuostakin asiaan vihkiytymättömälle käsittämättömistä syistä.) Nih, kuvitelkaa oikein: siellä näkyi pieniä naisen nimisiä lihaskimpun näköisiä ihmisiä kilpailutöissä. Niitä pikkuihmisiä vatkattiin ja hieroskeltiin ja taputeltiin ja psyykattiin (kyrmyniskamiesten toimesta tieteskin) takahuoneessa, kunnes vihon viimen tuupattiin lavalle ihan yksinään. Siinä ootti semmonen tanko, jonka kummassaki päässä oli pyöreä mötikkä. Sitä ne tuijotti eikä pakoon päässy. P.Mummo arveli, että tästä ei hyvä seuraa, jos lihaskirppu aikoo kolme kertaa ittensä painosta mötikkää nostamaan ruveta. Ja sehän siihen tarttui kuin konsaan härkää sarvista. Ensin tempoi mötikkätangon rinnuksilleen kyykkyseltään, siitä punnersi naama tulipunaisena jalat suoraksi ja – ihan totta! – tempoi sen ylös suorille käsille. Huhhutihuhh. Ei se kyllä kauaa siinä asennossa viihtynyt eikä pahemmin tuuletellut, mutta kun mötikät oli rymäytetty takasi lavalle, lihaskirppu juoksi takahuoneeseen taas ukkojen taputeltavaksi. Toinen samanmoinen kävi siinä meditoimassa mötiköitä, muttei päässy kyykystä ylöskän sen tangon kanssa. Kolmas sai mötikät karjumalla pinnisteltyä suorille jaloille, mutta siihen se tyssäsi. Huhhuh, ihan tuli Mummolle hiki katsoessa. Älkää kuulkaa mitään. Yksi oli niistäki kirpuista parempi ku muut, se yritti ihan tosissaan vielä maailmanennätystäki, mutta siihen jo sitte nyykähti. Mötikkä voitti ennätyksen, mutta saipa lihaskirppu sentäs olump…olympiakisojen kultamitalin.

Voi, elämänpäivä, kyllä pitää ihmisen kaikella konstilla repiä nimensä aikakirjoihin, meinailee Pissismummo täälä!  

Usein ihmettelen;                      työryhmä: Pälvi Ahoinpelto, Margit Nyman, Leena Tuomola, Björn Öhman; kuvat Sirpa Päivinen                                        Kirjapaja 2012

”Elämän antaminen toiselle on sitä, että on täynnä pyhää ihmettelyä ja kunnioitusta toisen ihmisen salaisuuden edessä; että näkee kauneuden kaiken sen sisällä ja takana, mikä toisessa on särkynyt.”                                        Jean Vanier: Murrettu ruumis

Sain kirjan muistoksi ystävältä, joka on yksi kirjan tekijöistä. Olen lukenut hitaasti ja kuulostellen tekstien ja koskettavien kuvien viestiä. Kirja on Kirkkohallituksen hyväksymä syvästi kehitysvammaisia varten syntynyt rippikoulukirja. Heinin, yhden rippikoululaisen olemuskieli puhuu väkevästi korkeatasoisten kuvien välityksellä. Uskon perusteemoja koskettelevat tekstit ovat pappien käsialaa, muu teksti Heinin Pälvi-äidin herkkävaistoista kerrontaa. Kirja on syntynyt tekijöidensä rakkaudesta aiheeseen ja siinä puhuu syvä ymmärrys erityisrippikoulun tarpeellisuudesta ja kokemus toteuttamisesta. ’Ihmettely’ ja ’olemuskieli’ määrittyvät tässä yhteydessä teologisiksi termeiksi, joilla kuvataan kuvaamatonta, sitä mihin sanat eivät riitä. Tässä rippikoulussa ei pyritä opettamaan kristinoppia käsitteellisesti eikä tiedollisesti – kysymys on elämyksellisestä vuorovaikutuksesta. Viestinä on: Jumalan rakkaus on erottelematon ja seurakunnan syli avoin. – Ihana kirja, joka antaa luottamusta kirkon työhön tässä ajassa.

*

Aino Kallas; Sudenmorsian   Otava 1928

Kallas on tietysti historiaa, suomenkielisen kirjallisuutemme alkuhämäristä. Luin Sudenmorsiamen kirjapiiriä vetävän ystävän yllyttämänä jo alkukesästä. Kirja on käteen sopiva kooltaan, isoa pränttiäkin tämä 1979 Delfiini-sarjassa julkaistu painos, johon osuin kirjastossa. Tarinan aihe on hiidenmaalaista kansantarustoa. Aluksi oudoksuin vanhaa kieltä, jota Kallas käyttää. Kirjan luettua tuntui kuitenkin, ettei tarina olisi ollut puoleksikaan niin vaikuttava modernimmalla kielellä kerrottuna.  – Jäin miettimään inhmillisyyden ja sudenluonnon käymää kamppailua ihmisessä omana aikanamme. Joskus viehtymys pahaan ryöstäytyy yli rajan ja saa muodostamaan raatelevia laumoja tai houkuttaa yksinäisille öisille saalistusretkille. Ihminen voi olla ihmiselle susi, vanha sanonta pitää edelleen paikkansa.

*

Eija Mertanen; Toisenlaiset  Neirol-kustannus, 2007

Kirjastomme on luokitellut tämän kertomuskokoelman novelleihin, mutta sisältö mielestäni koostuu lähinnä tapausselostuksista. Tarinat ovat aasta ööhön eteneviä kertomuksia syrjäytyneiden ihmisten elämästä. Materiaali sinänsä on sosiaali- tai mielenterveystyössä toimivan arkipäivää. Olisi tarvittu vivahteikkaampaa sanankäyttöä, että juttuja voisi nimittää novelleiksi. Kirja toimii ehkä parhaiten oppilaitoskäytössä.

*

Jari Ehrnrooth; Mahdollisuuksien piiri                                      Lurra Editions 2011

”Mahdollisuuksien piiri on romaani rakkaudesta ja seksuaalisuudesta, kuolemasta ja siitä, miten ihmiset vaikuttavat toistensa sisimpiin tuntoihin.” Takakannen esittelyteksti heittää myös hyvän kysymyksen: ”Voivatko eroottinen halu ja hengellinen kaipaus liukua yhteen?” Kulttuurihistorian ja sosiologian dosenttinakin toimivan Ehrnroothin kirjallinen tuotanto on laaja ja kirjailija on saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Kirjaan tarttuva saattaa siis odottaa kiehtovaa lukuelämystä. En pettynytkään. Ehrnrooth kieputtaa tarinaa, jossa ei varsinaisesti tapahdu paljon, mutta pohditaan, puhutaan, kirjoitetaan, riisuudutaan (sekä fyysisesti että henkisesti). Välillä on vaikea tietää kuka on päähenkilö, tarinan henkilöt tuntuvat liukuvan toisiinsa ja puhuvan toisissaan herättämien mielteiden kautta. Olen huomannut, tavallaan surrutkin sitä, ettei kirjallisuutemme ihmissuhdekuvauksissa löydy syvällistä ja hienovireistä erotiikkaa, seksiä kyllä vaikka kuinka. Ehrnrooth on kirjailija, joka osaa kuvata erotiikkaa monitasoisesti ja sävykkäästi, tunnistaa kaipauksen ja romanttisenkin tunnekirjon. Äitinsä kuoleman ja surun kautta päähenkilö löytää elämäänsä hengellisen ulottuvuuden – eikä se tunnu falskilta. – Hieno kirja, haastava myös lukijalle.

*

Marko Kivistö; Hiljainen huone                                                    Kirjapaja 2011

Tämä ”Musiikkitalon arkkitehdin muistikirjasta” alaotsikoitu kirjanen viehätti minua kovin. Kirjoittaja ei tavoittele nimeä itselleen, teksti on huomiota hakematonta pohdiskelua. Kivistö puhuu pienellä äänellä arvoista, jotka kumpuavat kauneuden ja musiikin tajusta ja omakohtaisesta uskosta. Kun olen nyt kaksi kautta käynyt säännöllisesti sinfoniakonserteissa Musiikkitalossa, olen kiinnostuneena lukenut niistä ajatuksista, joita arkkitehtiryhmään kuuluneella Kivistöllä on ollut talon ideaa suunnitellessa ja toteutettaessa. On hienoa, että arkkitehti on oivaltanut musiikin olevan talossa pääosassa eikä konstailut katseen vangitsevilla yksityiskohdilla.

*

Esko-Pekka Tiitinen; Anjan lähes erinomainen elämä                                     Tammi 2011

Tiitinen on pohjois-karjalainen sanataituri, repertoaarissaan palkittuja lasten ja nuorten kirjoja, romaaneja, tv- ja elokuvakässäreitä ym. tekstiä kunnioitettava pino. Tämä kirja on humoristiseen murrepakinatyyliin kirjoitettu kertomus päähenkilö Anjan värikkäästä elämästä. – Viihtyisää ja paikoin hykerryttävän hauskaa luettavaa vaikkapa kesähelteillä mökillä riippumatossa tai pihakeinussa.

*

Leena Krohn; Datura                                             WSOY 2001

Krohn on suurten ikäluokkien kirjailija, joka tunnetaan laajasta tuotannostaan ja omintakeisista todellisuuden ja fantasian rajoja häivyttävistä aiheistaan. Hän on saanut lukuisia palkintoja kirjallisista töistään, mm. Finlandia-palkinnon 1992. Hänet muistetaan myös siitä, että hän palautti presidentti Ahtisaaren myöntämän Pro Finlandia –mitalinsa vastalauseena Indonesian sademetsiä tuhoavan poliitikon palkitsemisesta suomalaisella kunniamerkillä. Olen lukenut Krohnia valikoivasti, hyllyssänikin on mm. Tainaron. Viimeisin tätä ennen lukemani on Unelmakuolema. Daturassa kuvataan paranormaaleja ilmiöitä ja kuvitteellisen datura-kasvin siementen käyttämisestä aiheutuvia hallusinaatioita ja mielen hajoamista. Taitavan kirjoittajan tuntee siitäkin, että hän saa harhat tuntumaan todelta ja kuljettaa lukijaa suvereenisti fantasiamaailmassa. Krohnin kirjat ovat myös taittoasultaan persoonallisia.

*

Anja Snellman; Ivana B.                                      Siltala 2012

Mahtavaa, Anja Snellman! Teit taas sen: sait lukijan koukkuun, ahmimaan kirjan, hyrähtelemään nautinnosta, jonka oma äänesi, jäljittelemättömän upea kieli ja tyyli lukijassa saa aikaan. Ja nauramaan häpeämättömästi ääneen (sivulla 150) sekä maistamaan sukupolvitietoisen itseivan, katkeruuden ja kyynisyyden humalluttavan ja vapauttavan aromin. Bravo!

*

Per Petterson; Kirottu ajan katoava virta    suom. Katriina Huttunen       Otava 2011

Norjalainen kirjailija Petterson voitti Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon v. 2009. Aiempia teoksiaan en ole lukenut, joten tämä äitinsä kanssa sovintoon pyrkivän aikuisen miehen tarina on minulle ensimmäinen kurkistus uuteen norjalaiseen kirjallisuuteen. Kysyä sopii, miksi Norjasta niin vähän on suomennettu. Palkittu kirjailija sentään ylittää kynnyksen. Itse tarina on kiinnostava, mutta jo alkuvaiheessa aloin miettiä, mikä tässä on, mitä vierastan. Puolessa välissä tajusin, että se on tyyli. Petterson kirjoittaa verbivoittoista kieltä (tai ainakin se on suomennettu niin), kokonaisia toteavia lauseita, jotka vievät tarinaa tasaista ravia eteen päin. Mikäs siinä, tyylinsä kullakin, mutta lukija ei hevin pääse tarinan miehen tunnemaailmaan sisään.

*

Muriel Barbery; Siilin eleganssi                                                    suom. Anna-Maija Viitanen  Gummerus-pokkari 2011

Kesäni viihtyisin kirja oli tämä! Ja mikä siitä tekee sellaisen: mietitty ja toimiva rakenne, hersyvä kieli (kiitos myös hienon suomennoksen). Tarina kantaa loppuun asti, vaikka siinä ei ole dramaattisia juonenkäänteitä eikä tapahtumavyöryjä. Päähenkilönä on sympaattinen ja originelli nainen, joka toimii pariisilaisen kerrostalon ovenvartijana. Talossa on tietysti myös persoonallisia asukkaita, joista toiseksi päähenkilöksi kirjailija nostaa 11-vuotiaan älykkötytön. Ihmiset ja ihmisten väliset suhteet ovat kirjassa pääosassa ja ranskalaisuus tulee viehättävällä tavalla läpi kaikesta.

*

Maeve Binchy; Italian illat    suom. Tiina Ohinmaa                        WSOY-pokkari 2011 (1997 alkup.painos)

Italian illat on Binchyn tuttuun tyyliin viihtyisä kirja. Tarina polveilee Dublinissa, Sisiliassa, Roomassa ja lopuksi Firenzessäkin. Huolimatta kymmenistä juonessa vilisevistä henkilöistä juoni pysyy koossa muutamaa pikku lapsusta lukuunottamatta. Tarina päätyy yllätyksettömään lopputulokseen, joka on suunnilleen puolivälistä asti odotettavissa. Tapahtumat on herttaisesti ja juohevasti kuvattu. – Mitä parhainta kesälomalukemista.  

** 

Aina ei tiedä minkä kokemuksen kanssa tulee takaisin kotiin, kun johonkin suuntaan lähtee. Toiset reissut menevät oletusten mukaan, yllätyksiä ei tule – toisissa tulee vastaan odottamattomia, ihania tai kamalia  elämyksiä. Niin tai näin, aina kannattaa lähteä.

Matkasin ystävän luo, joka on erämiehen vaimo. Mies oli ollut viikon kalassa pohjoisen erämaajärvillä veljensä kanssa ja oli juuri tullut kotiin saaliineen kotiin savulta ja kalalta tuoksuen. Toimen mies muutoinkin tämä seitsemänkymppinen, seuraavana aamuna varhain hän oli jo taas työn touhussa ja illalla palatessaan poikkesi vielä poimimaan kankaalta pari litraa mustikoita. Ken vierii, ei sammaloidu, ei.  

Erämiehen vaimon on opittava olemaan paljon yksin ja hankittava oma harrastus. Ystävällä on sosiaalista elämää sekä taidemaalaus harrastuksena. Heidän kotinsa sekä kesäresidenssinsä on Kuopion takana, mikä on kohtalaisen kaukana täältä etelästä katsoen. Edellisestä käynnistäni oli vierähtänyt neljä vuotta. Tällä välin kesäkodin seinille ja talvikotiin oli ilmaantunut hieno kokoelma tauluja. Maalauskurssit antavat ystävälle sekä sosiaalista virikettä että kehittävät taitoa. Näkee, että hän on löytänyt ’oman juttunsa’.

Paitsi tavallista mökkiherkkua: savukalaa, saunomista ja uintia, pääsin suoretkelle, jota erityisesti olin toivonut. Tällä kertaa ei löytynyt kihokkeja, mutta muuraimia loisti siellä täällä sammalmättäillä ja suopursut tuoksuivat väkevästi. Juolukoita, variksenmarjoja ja mustikoita harjujen rinteet sinisenään ja kanervien hennonpunervat kukat tarjosivat perhosille mettä. Pikkuiset sinisiivet suorastaan parveilivat kanervikossa ja seurailivat mukanamme harjupolkua suolta noustuamme.

Toisena iltana Erämies toi iltapalapöytään kypsiä lakkoja. Minä noukin mökkirinteeltä mustikoiden seuraksi metsämansikoita. Kuulin vasta jälkeen päin, että pihanurmella ja saunarinteessä on nähty kyitä. Siellähän marjastin iloisesti paljain jaloin! Itikat pitivät myös huolen, että paukamilla olen yhäkin ja kaksi ampiaisen pistoakin ehdin saada ennen kotiin lähtöä. (Kehtaanko kertoakaan, että olin uimassa ensi kertaa tänä kesänä 24. heinäkuuta.)

Kolmantena ystävyyspäivänämme matkasimme näköalavuorelle. Matkalla sain lähituntumaa sarvipäälehmiin, joiden laumassa jurotti kaksi kyrmyniskaista sonnia ja viiletteli puolenkymmentä vasikkaa. Onko siitä tosiaan puoli vuosisataa, kun opettelin lypsämään? Nykyään robottisysteemi hoitaa kuulemma sellaiset puuhat.

Paikkakunnan taidetarjonta katsastettiin ja erityisen ihastuttava taidekoti, nimeltä Luova Puu, oli taas kierroksen päätepiste. Viehättävän pihan puiden siimeksessä nautitut leivonnaiset kahvin kera kruunasivat elämyspäivän.  

Menomatkalla VR oli järjestänyt asiakkailleen lähes tunnin metsäistä stillkuvaa seisottamalla pendolinoa suomemme suloisessa salossa odottamassa matelevan tavarajunan ohitusta. Paluumatka sujui sentään aikataulussa. Sain puoleksi tunniksi hauskaa seuraakin 85-vuotiaasta kuopiolaisrouvasta, jonka kanssa juttu olisi luistanut pitempäänkin.

Toiseni oli vastassa määränpäässä. Halauksessaan tunsin tulleeni kotiin.   

Lapselle luetaan iltasatu. Lukija eikä kuulija kyseenalaista sitä, mitä sadussa tapahtuu: sankari selviytyy, ongelma ratkeaa, hyvikset voittavat ja tarina päättyy onnellisesti.

Aikuisen elämä on usein liian totista totta, josta on sankaruus kaukana, ongelmat kasaantuvat ja vyyhteytyvät, pahuus tuntuu voittavan ja tulevaisuususko on koetuksella.

Hetken viisaus: armon aurinko loistaa joka aamu uutena. Huomisen huolet ratkeavat aikanaan tavalla, jota en vielä tiedä. Opettelen luottamaan ja olemaan kiitollinen.

Uskon näköala on usein järjen ja oletusten kapeaksi rajaama. Emme kykene vastaanottamaan koko näköalaa häikäistymättä. Useammin joutuu sanomaan virrentekijän tavoin: ”Valoa vaikk’ en näekään, sen tiedän loistavan”.

Kuljemme varjoissa, valoa ikävöiden. Kun kohtaamme avoimen taivaan kirkkauden, käännymme hämmentyneenä ja häikäistyneenä pois.

Aamun Hesarissa oli artikkeli sisäasiainministeriön teettämän, suomalaisten pelkoja käsittelevän verkkokyselyn tuloksista. Tutkimuksen mukaan Suomeen kohdistuvista uhkatekijöistä ydinvoimalaonnettomuus, yhteiskunnan tietoverkkojen lamaannus ja hallitsematon maahanmuutto huolestuttivat eniten. Venäjä löytyy edelleen luettelosta, mutta vasta seitsemänneltä sijalta. Yksilöön kohdistuvien uhkien listaa johtavat terveyden menetys, väkivallan uhriksi joutuminen ja liikenneonnettomuus.

Mietin hetken, mitä pelkäsin lapsena 1950-luvulla. Ukkosta ainakin ja pienempiään kiusaavaa poikaa, naapurin vihaista koiraa ja kylän ainoaa juoppoa miestä, joka käyttäytyi oudosti. Oppikouluvuosina pelkäsin koulusta myöhästymistä ja paria opettajaa. Siltäkin ajalta muistuu mieleen koulumatkoilla tyttöjä kiusannut isompi poika. Nuorena aikuisena en muista pelänneeni erityisesti mitään. Perhevuosina pelot liittyivät lapsiin ja heidän tulevaisuuteensa. Näinä aikoina eniten pelottavat ulkopuoliset uhat, maailmanluokan katastrofit, sodat ja silmitön väkivalta. Lastenlasten tulevaisuus huolettaa.

Kosketti lukea nuorten tulevaisuuspeloista. Näin 18-vuotias Otto Remes: ”Minua ahdistaa koko yhteiskunta. Ihmiset ovat niin kieroutuneita nykyään. Kaikki ajattelevat vain itseään eikä muita oteta huomioon. Kaikki haluavat omistaa materiaa, mutta ei osata jakaa.” – Olen tehnyt saman havainnon: yhteisöllisen vastuullisuuden rapautumista ja muista piittaamatonta itsekkyyttä löytyy enemmän kuin ennen.

Helsingin asemalla  ei voi olla kohtaamatta feissareita, nuoria, jotka houkuttelevat kulkijoita hyvien asioiden tukijoiksi. Usein kiireiset keski-ikäiset kokevat lähestymisen häiriönä, mutta nuoret jaksavat silti toivottaa jokaiselle hyvää päivänjatkoa. Kerran sanoin, että olen omasta aloitteestani liittynyt kauan sitten tukijaksi mm. edustamaasi järjestöön. Nuori feissari sanoi aidosti ilahtuneena: miten ihanaa, kiitos sinulle. – Niin kauan kuin tällaisia nuoria on, ei maailma ole pelottava paikka.

Laula matkalainen korpimaan, laula vaikk’ on synkkä taival vaan…”

Eilen illalla täytti pikkuisen Katupappilan* parikymmentä ihmistä, jotka kokoontuivat laulamaan vanhoja hengellisiä lauluja. Olin tajunnut kaipaavani lauluja, joita lapsena ja nuorena kuulin äidin kotona laulavan. Niistä ajoista on vuosikymmen jos toinenkin vierähtänyt. Osa lauluista on sanoitettu uudestaan v. 1991 kokoelmaan Laula Kaikki Maa, osa on poistettu käytöstä. Kirkon herätysliikkeillä on kullakin oma lauluperintönsä, mutta meillä, joilla ei ole herätysliiketaustaa, on virsien lisäksi perintönä vain Suomen Kirkon Lähetysseuran v. 1952 julkaisemat Hengelliset Laulut ja Virret.

”Pikku lintu riemuissaan laulelevi onneaan, ei hän jouda kaipaamaan eikä suremaan…”

Äidin viimeisinä vuosina vanhainkodin hoivaosastolla otin tavaksi aina käydessäni laulaa hänen kanssaan vanhoja lauluja, joiden sävelmät olivat juurtuneet lähtemättömästi mieleeni ja sydämeeni. Minä lauloin sanat kirjasta, muistamaton äiti lauloi ulkoa. Hän oli oppinut laulut omalta äidiltään.  – ”Äit hää laulo ain töitä tehhessää”, äitini sanoi usein.

”Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois, Hän ei ketään luotansa sulje…”

Kun suunnittelin entisen kollegani kanssa tätä tilaisuutta, ajattelin hiukan epäuskoisena, lieneekö muita, joille Hengelliset Laulut ja Virret ovat tuttu kirja ja tulleeko heinäkuisena arki-iltana ylipäänsä koolle ketään laulavia. Hämmästyin – ja häpesin epäuskoani. Kaikkien iloksi mukana joukossa oli myös kuusi laulavaa miestä.

”Koko tien Hän kanssain kulkee, mitä muuta toivoisin…”

Totesimme, että vanhojen hengellisten laulujen ’kilvoituskieli’ on varmasti nykymaailman ihmiselle käsittämätöntä. Emme varmaan itsekään ole nuorempana ymmärtäneet näitä väkeviä sanoituksia. Äidit ovat ne laulaneet lastensa sydämiin sellaisenaan. Ymmärrys on tullut elämänkokemuksen myötä.

*Keravan keskustan halki kulkee toista kilometriä pitkä kävelykatu, joka alkaa Sirkushevosten puistikosta ja päättyy kirkonmäelle. Kävelykadun alkupäässä on Katupappilaksi nimetty avoin ja kotoisa kaupunkitila, jota ylläpitää seurakunta. Vapaaehtoiset huolehtivat tilan järjestyksestä ja seurustelevat kävijöiden kanssa. Juoma-automaatista saa erilaisia kahveja, teevettä tai kaakaota maksutta. On lasten leikkinurkka, vaipanvaihtotila, kirjahylly, aikuisille pöytiä  tuoleineen. Ovea vastapäätä nurkassa olevalla alttaripöydällä on avoin raamattu ja pieni risti. Sivuhuoneessa on rauhallinen keskustelutila. Seurakunnan työntekijä on paikalla vuorolistan mukaan. Kesäaikana on toisinaan myös iltaohjelmaa.

Pissismummo hörähtelee ääneen Hesaria lukiessaan.

– Justiinsa niin, säähipiä se on ihmisellä herkimmillään heinäkuussa. On nimittäin kyse kalliisti lunastetun mökkiloman tai lomareissun tai minkä ikinä loman pilalle menosta. Piti päästä rinkka selässä romehtimaan pitkin tunturin kuvetta. Tai mustikkametsään könyämään nenä varvikossa. Tai lakkasuolle sääskien syötiksi.

– Ovat pulassa vääränlaisen sään takia mansikkaviljelmät ja perunapellot, kasvimaat ja kukat. Golfkenttä parskuu vettä ja kanalan katto vuotaa. Joki tulvii, eilen se vei jo saunan kuistin, toissapäivänä laiturin. Jonsei näin ni sitte niin, että kuivuuteen kuolee kaikki, mille ei jaksa kantaa vettä selkä väärällään. Ilmastointia ei ole tai se ei toimi. Kaupasta loppuivat jäähdyttimetkin jo männä kesänä.

– Äläpäs mitä. Toimittaja se täällä tietää, että jos on hellettä, liian on kuuma. Jos ei ole, kylmä kalistaa hampaita. Jos taas sataa, niin taas sataa. Jos on pitkä pouta, taaskaan ei sada. Ihme juttu, nimittäin, että milloinkaan ei ole hyvä. Vesiki on niin kalsaa, ettei uida tarkene – tai sitten se on niin lällynlämmintä, ettei uiminen mittään toinna.

– Juuei – ja mistäs me puhuttais, jos ei olis säätä ollenkaan. Sepä vasta innovatiivista oliski.