Koluan runokirjastoani, poimin joka hyllyltä kaksi kokoelmaa, kustakin yhden runon. Terveiseni runosieluisille ystäville!

 

Kevätpäivä on

lupaava ja kuulakkaan

kaukosiintoinen,

mutta miks on kukkia

puhkeematta pudonnut!

     -Ki no Tomomori, Japanilaisia runoja, suom. G.J.Ramstedt, WSOY

*

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,

kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,

ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan

sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.

Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.

Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.

Vanha kuusi valvoo ja muistelee

valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.

                             -Edith Södergran, Hiljainen puutarha, Karisto

*

Tärkeintä ovat tuulen liikkeet.

Puihin on ihminen sidottu

ohuin langoin,

niissä huokuu hengityksen rytmi, kohisevat veren äänet.

Ja jos puita ei alituisesti tarkkaile,

jos tuulelle ei riitä aikaa,

ihminen kadottaa itsensä, tulee muiden voimien marionetiksi.

                             -Tiina Kaila, Valon nälkä, WSOY

*

Verkkokalvot kiristyvät,

pyydystävät valoa

 

Odota, kuuntele

On vastaus

 

Ääni tulee äänettömyydestä

paljastumisesta joka kätkeytyy

 

Yksi on jolle jääsaarna

yksi jolle tuhkaleipä

                             -Harri Nordell, Huuto ja syntyvä puu, WSOY

*

kun ei voi olla eilistä vanhempi

eikä nuorempi

huomista

on nostettava itsen miekka

ja lyötävä keskipäivään

sellainen vako

että se universaalisen kivun tähden aukenee oveksi

 

keskipäivään se on lyötävä

haava minän aurinkoon

            -Satu Salminiitty, Elämän huoneet, WSOY

*

Perhosen siivillä sellainen ilme

että luulet sen katsovan sinua,

kun se katsoo toisaalle, elämä.

           -Mirkka Rekola, Kuka lukee kanssasi, WSOY

*

Ymmärtämättä olevansa muuttuvilla seuduilla

ihmiset piirtävät karttoja.

          -Risto Ahti, Ilon ääriviivat, WSOY

*

Vanhukset me olemme valmiit

siivoamaan syrjään

ja vammaiset

epäsosiaaliset ja sairaat,

muistamatta laisinkaan

että metsä on myös vaivaiskoivun koti

ja kaatuneiden kelojen

että lintu ei kaipaa kuulijaa,

mutta ihminen kaipaa

kun kevät kävelee kynnöksellä

ja siemenvilja on varastossa.

          -Eeva Heilala

En ole koskaan elämässäni oikeasti itse nähnyt nälkää. Olen tietysti ollut nälkäinen – mikä ihana tunne ruokapöydän ääreen käydessä –  mutta se onkin eri asia.  Aika ajoin uutiset näyttävät meille kuvaa Afrikan kuivuusalueilta, jossa lapset ovat niin nälkiintyneitä, että saattavat kuolla kameran edessä kirjaimellisesti käsiin. Katsoja järkyttyy ja lähettää ehkä liiastaan jotain avustusjärjestölle – ja tilanne unohtuu uusien uutisten virtaan.

Milloin viimeksi kiitin leivästä ruokapöytään käydessäni? Tai annoin omastani jonkun hyväksi, jolla ei ole?

Michael Baranin kirjoittama ja ohjaama näytelmä ”Aie” Kansallisteatterin Willensaunassa on ollut loppuunmyyty ilta toisensa jälkeen. Myyntiä lienevät edesauttaneet eniten yleisön rakastamat seniorinäyttelijät Seela Sella ja Ismo Kallio, mutta näytelmän juonen kannalta oleellisena myötäparina ovat lahjakas Kreeta Salminen ja aina luotettava Markku Maalismaa sekä Olli Kortekankaan säveltämä vahva musiikki, jota tulkitsi Jukka Nykänen.

Willensauna ei ole kovin mukava teatteritila ainakaan yleisön kannalta. Yleisön lämpiö on äärimmäisen ahdas, salissa on synkkää. Ihmiset haahuilevat puolipimeässä paikkaansa etsiskellen ja tuolit puuduttavat istujansa.  Kimmo Viskarin viitteellinen lavastus ei juuri silmänruokaa tarjoa. Näytelmässä ei ole väliaikaa ja kaikki esittäjät ovat koko ajan näyttämöllä. Juonen kuljetus siirtyilee vuorotellen parilta toiselle, toisen parin muuttuessa siksi ajaksi suolapatsaaksi. Ei oikein onnistunut ratkaisu, kokonaisuus tuntui laahaavalta ja ponnettomalta.

Näytelmän teksti on kyllä ajatuksia herättävä puheenvuoro ihmisarvosta, rakkaudesta ja pettymyksestä, ihmisen oikeudesta päättää elämästään. Ja Seela Sella on oma hurmaava itsensä!

Neljättä viikkoa leikkauksesta mennään ja olo kohenee viikko viikolta. Hakasten poistostakin on jo kaksi viikkoa. Haavan sisempien kudoskerrosten ompeluun käytetään itsestään sulavaa ommelta. Joskus käy, kuten nyt näyttää käyneen, että jokin ompeleen pää jääkin ihon ulko- eikä sisäpuolelle, jolloin se ei sulakaan. Tuo pitäisi nyppäistä pois atulalla, jollainen kotona kyllä on, mutta eipä langanpää niin vain lähdekään. Jossakin sisempänä on vielä solmua sulamatta, kiinni pysyy. Ei pitäisi provosoitua mokomasta, mutta kun kynnet syyhyävät.

Paljon on elämässä pientä ja turhaa murhetta, tuumin. Sitä luulee ratkaisseensa ongelman poistamalla jotain kelvottomaksi käynyttä. Tyhjä kohta kipuilee, kunnes elämä on asettunut uusiin uomiinsa ja etsiytynyt tasapainoon. Arpi kiristää ja muistuttaa lopun elämää siitä miten vaikeaa oli. Vanha iskelmä käväisee mielessä: ”Anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa…”.   Tarvitseeko ihmisen ollakaan arveton ollakseen eheä?

 

Leffakerhossa nähtiin Oliver Assayasin elokuva L’heure d’été, Kesähetket, tyypillinen hienovireinen ranskalaiselokuva vuodelta 2008, pääosissa Juliette Binoche, Charles Berling ja Jérémie Renier. Elokuva houkutteli miettimään sukupolvien arvostuksia, esineiden tunnearvoja ja taloudellisia arvoja sekä muistojen merkitystä.

Elokuvan alussa oli koskettava kuvaus vanhuuden yksinäisyydestä. Äidin 75-vuotispäivänä koolle tulleet perilliset olivat jonkin aikaa lapsineen ja puolisoineen meluisasti läsnä ja lähtivät sitten huojentuneina kaikki yhtaikaa tahoilleen. Äiti jäi yksin talonsa rappusille katsomaan heidän jälkeensä tietäen, ettei ainakaan vuoteen näe kauimpana asuvia lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Hiljaisuus ja tyhjyys oli riipaiseva.

Äiti yritti puhua vanhimmalle, Pariisissa asuvalle pojalleen, mitä toivoisi talolle ja tavaroille tehtävän kuolemansa jälkeen, mutta poika vaivaantui ja esteli, etteivät kuolemapuheet ole ajankohtaisia. Äiti kuoli sitten myöhemmin äkisti eikä sopivaa aikaa koskaan ehtinyt tulla. Kolmen perillisen näkemykset perintöasioista olivat erilaiset ja kompromissi jätti kaikki jollakin tavalla tyytymättömiksi. Perintövero hajotti taiteilijakodin arvotavarat ympäri maailmaa huutokauppakamarien kautta keräilijöille ja museoiden kokoelmiin, koska kenelläkään perillisistä ei ollut varaa lunastaa kokonaisuutta. Pelkkä talo ja miljöö lähellä Pariisia ei enää jaksanut koota eri maanosiin asettuneita perillisiä yhteen sen jälkeen, kun äiti oli kuollut. Talo elää ihmisissään ja tavaroissaan, kun ne ovat poissa, kuolee talokin. Sitäkin mietin, että tavarat saavat funktiotaan suuremman merkityksen siitä, kuka ne on omistanut tai suunnitellut. Kukin aika luo merkityksen tavaroilleen.

 

Kirkosta eroamishalukkaat ovat taas saaneet oivan impulssin ja ateistien kampanja positiivisen piikin tilastoihinsa. Että demonien manaajat saavat ihan vapaasti mellastaa kirkoissa lippuja liehutellen – eihän semmoista voi hyväksyä. Ei voikaan, mutta reaktio ei osu maaliin. 

Taannoin pidin omassa seurakunnassani pyydetyn puheenvuoron aiheesta miksi kuulun kirkkoon. Siinä sanoin mm. että arvostan kirkossamme sitä, että perinteisten ja uudempien herätysliikkeiden korostuksissaan eroavat raamatuntulkinnat mahtuvat elämään kirkossa rinnakkain. Uskon kohde on kuitenkin kaikilla sama kolmiyhteinen Jumala ja usko perustuu samaan pyhään kirjaan, raamattuun. Kirkko ei mittaa jäsentensä uskon määrää ja laadunkin arviointi jätetään Jumalalle. On kuitenkin selvää, että erilaisten ilmiöiden ja korostusten kenttää on koko ajan arvioitava. Se on piispojen, papiston ja valistuneiden maallikkojen tehtävä. Joku taho ei ole tässä hoitanut tehtäväänsä.

Ykköstv:n maanantaisen MOT-ohjelman esiin nostama Jalovaara-ilmiö hätkähdytti. Tuntuu todella erikoiselta, että kuvatun kaltaista menoa sallitaan kirkon tiloissa kritiikittömästi. Kävi ilmi, että hiippakuntien tasolla asiassa on oltu hyvässä uskossa ja umpiunessa. Helsingin hiippakunnan dekaani kommentoi: ”Tämä asia ei ole ollut meillä tiedossa. Vastuu kuuluu paikallisseurakuntien kirkkoherroille.” Teologisesti oppimattoman, raamattuaan kirjaimellisesti tulkitsevan maallikkosaarnaajan opetus ja toiminta on kenties alkanut vilpittömästi ja hyvässä uskossa, mutta saanut jatkua seurannatta ja vinoutua kaikessa rauhassa. Toimintaan liittyy lahjoituksina kerättyä rahaa ja myös hengellistä valtaa, jonka parantaja-saarnaaja on ominut mm. ilmoittamalla tunnistavansa milloin henkilö, jonka puolesta rukoillaan, on jonkin demonin vallassa.

En ole itse teologisesti pätevä arvioimaan Jalovaaran julistuksen yksityiskohtia, mutta sairauksien lääketieteelliseen hoitoon perehtyneenä ja itsekin potilaana olleena kauhistun opetusta, jonka mukaan sairaus on demoneista ja lääkkeet avaavat pahoille hengille väylän ihmiseen. Onneksi muutamat piispat ovat jo jämäköityneet ottamaan kantaa tähän opetukseen ja sanoutuneet irti siitä. Olisiko syytä myös ohjeistaa paikallisseurakuntien kirkkoherroja, joilla näyttää olevan ihmeen paljon valtaa ja vähän vastuuntuntoa tämmöisten ilmiöiden suhteen?

Surullisinta tässä on, ei niinkään ne eropiikit, vaan se, että Jalovaara jakaa mielipiteitä kirkon sisällä. Osa väestä näyttää poteroituvan puolustamaan Jalovaaran toimintaa käyttäen perusteena raamattua ja sen ajan käsitystä sairauksista. Kirjaimellinen raamatuntulkinta saattaa johtaa eksegetiikkaan perehtymättömän harhapoluille. Harhaopeille tyypillistä onkin, että ne aiheuttavat hajaannusta hengellisissä yhteisöissä ja kirkossa.   

 

Eipä ole iloisempaa Mummelia kuin tämä, jotka pitkästä aikaa sai Pikkuritarin ja Murusen vanhempineen sunnuntaiaterialle Vaarilaan. Mummeli kun oli leikkausta edeltävät viikot ja sen jälkeenkin karanteenissa. Vaarilla sentään oli mahdollisuus tavata pieniä isovanhempien päivänä päiväkodissa, kun Mummeli joutui vielä pysyttelemään kotona sängyn tuntumassa.

Muru oli selvästi kasvanut – sekä pituutta että räväkkyyttä oli tullut lisää. Ja kaksi pienen pientä peppisaparoa tukkaan! Kun isoveli ohi mennen vähän kurmottaa, Muru ei enää itke avuttomasti vaan kipakoi vastaan ja pitää puoliaan. Niin sitä pitää!

Pikkuritari oli tällä välin paitsi hiihtänyt uutterasti myös taiteillut. Yötaivasta oli tutkittu hiihtolomalla mökkimaisemissa, missä kaupungin valot eivät vie tähdiltä loistoa eivätkä kilpaile kuun kultaisen kumotuksen kanssa. Äidin opastuksella oli syntynyt ihania voimakkaita värejä hehkuva taulu oikein kankaalle maalattuna. Ja Mummeli ja Vaari saivat sen tuliaisiksi!

 

Nyt viimeistään on myönnettävä, että urheilu ei ole raitista eikä varsinkaan reilua. Kilpahiihdosta murskasi ilon vuosientakainen häpeä, joka ei unohdu. Huipputason jalkapallomatseja, joita Suomessakin sadattuhannet innokkaasti seuraavat, ostetaan ja myydään. Ja mikä pahinta, nyt jääkiekkopeleihin pesiytynyt tuhoisa syöpäläinen, kaukaloväkivalta, on ryöpsähtänyt katsojan silmille. Ei pelkästään pelaajien rikollinen toiminta kaukalossa, myös käsittämättömän lepsu  tuomarointi ja jääkiekkopomojen vähättelevä suhtautuminen. Kuuluu vai lajin luonteeseen. Minua oksettaa.

Arvoisa Narjakkalan Wanhainneuvoston Puheenjohtajatar

Kirjoitan Teitillen nyt ensimmäistä kertaa, siis Tässä Yllä Mainitussa Ominaisuudessa. Enstekseen haluan Onnitella Teitä pyytämättä vaan ei yllätyksenä kohdanneen luottamuksenosoituksen johdosta. Saanen toivottaa mitä parhainta menestystä nuijimistehtävässänne. (Kai teittien vanhusneuvoston puheenjohtajalla nuija on?)

    En ole kovin hyvin perehtynyt nimenomaan Narjakkalan wanhain asioihin, mutta vastaavaa väestönosaahan riittää joka niemeen, notkoon ja saarelmaan kotomaassamme. On erittäin tähdellistä, että Narjakkalan kunta näyttää esimerkkiä sallimalla virkeiden ikäihmistensä puuhastella itseään koskevien yleisluontoisten asioiden parissa. Känäkkäherkkä wanhusväki pysyy täten paremmin poissa päättäjien jaloista ja tukkimasta paikallisaviisin yleisönosastoja sekä nettipalstoja mihinkäänjohtamattomilla valituksillaan. Onhan toki monta semmoista yleishyödyllistä pulmaa, johon ratkaisun parhaiten pystyvät innovoimaan juuri nämä, joita pulmat lähimmin liippaavat. Niin usein saavat wanhat kokea päänsä yli huutelua ja kuulematta puolesta päättämistä niiden taholta, joilla valta on. Saa nyt ainakin ehdotella kaikenmoista parannusta asioihin, vaikka päättäjätaho useimmiten vastaakin, että hyvä idea, mutta rahaa ei ole, kun sitä ei ole budjettiin varattu / kun sitä kerta kaikkiaan ei ole. Ainahan voi lipsahtaa jokin hyvä idea rahasiivilästä läpikin. Pääasia on pitää itsestään, siis wanhoista, melua. Etteivät unohda peijakkaat, ketkä tätä hyvinvointinarjakkalaa ovat olleet rakentamassa. Nih.

Eritoten olen Arvoisan Puheenjohtajattaren kanssa ja puolesta otettu siitä, että wanhain puhetta johtamaan on teillä päin valittu nais- eikä miesihminen, kuten yleensä. Siinä on pieni, mutta vissi ero.

    Toivottelen tässä Arv. Wanhain Edusnaiselle ärhäkkäästi tarttumista epäkohtiin ja pontta uusien innovaatioiden läpi viemiseen yhdessä Wanhainneuvoston jäsenkunnan kanssa.

    Ja lopuksi tahdon, vakaumukseni mukaan, toivottaa Teitillen Jumalan siunausta ja vielä varjelustakin, mikä lienee Narjakkalan byrokratian rattaissa yhtä tarpeen kuin Meitinkulman kaupungin mobiilikaistoillaki.

Kunnioittavasti hurraten ja taputuksin tervehtien

Pissismummo, kohta wanha itsekin tätä menoa

Kävelin määräpäivänä paljastamaan ylävatsani terveyskeskuksen empaattiselle hoitajalle. Hän rapsi paranevalta leikkaushaavalta yli kolmekymmentä hakasta. Se on kuulkaa ikävä toimitus. Olin jo ottanut ennakkoon särkylääkkeitä, silti nipistys varsinkin kyljen puolella oli sitä luokkaa, että hiki nousi otsalle. Haava-alue on edelleen mustelmilla, mutta eiköhän tuo tuosta asetu ihonväriseksi ajan mittaan. Olo ainakin tuntui heti helpommalta, kun hakaset eivät enää kirraa.

Keskustelimme siinä hoitosession aikana ja jälkeen sappihistoriani monista vaiheista ja kohtalonkäänteistä. Hoitaja totesi, ettei ole tullut hänelle vastaan 25:n vuoden työuran aikana moista. Tietenkin toivon, että tälle nyt vihdoin tulisi jo piste. Varmuutta siitäkään ei ole, mistäpä elämässä olisi.  Näillä on mentävä, mitkä geeniarpajaisissa on saanut.

Kotimatkalla aurinko tuli esiin ja kevättalvinen kaupunki säteili rauhaa ja kauneutta. Lomalaiset hiihtelevät kuka missäkin, me kahdestaan kiertelemme päivä päivältä laajenevia kehiä kodin ympäristössä. Ylihuomenna aion antautua kampaajani hemmoteltavaksi ja sitten palaan ihmisten ilmoille!