Aamulehden luettuani lähdin Stadiin. On hyvä, että semmoisia ihmisiä on muutama, joiden vuoksi tulee lähdettyä. Ja semmoinen Toinen, joka saattaa asemalle säällä kuin säällä ja tulee vastaan kun soitan. Perillä sukelsin kevyin askelin asemalta Citycenterin uumeniin. Sinne oli ilmaantunut uusia himottavan jännittäviä kujia ja käytäviä ja reittejä, joissa utelias ja aikava satunnaiskävijä voi ihanasti eksyä ja löytää.

Akateemisen alakertaan siirretty korttiosasto oli tietysti täynnä  samalla asialla olevia. Kassoille oli oikein jonolaput, mikä toimi tungoksessa rauhoittavana. Kohdalleni osui nuori mustatukkainen myyntihenkilö, jolta kysyin anteeksipyytävästi hymyillen vieläkö täällä myydään ballograf-kynien säiliöitä. – Juu, toki, sanoi tuo ja ohjasi oikealle hyllystölle. Tyhjät säiliöt olivat malliksi mukana, nopeasti hän setvi sirkein silmin minulle uudet.

Aterioimme ystävättären kera uudessa italialaispaikassa nimeltä Piccolo Mondo. Valitsin lounaslistalta puna-ahventa, porkkanainen alkukeitto oli herkkua, talon valkoviini laadukasta ja palvelu mitä miellyttävintä. Jälkiruoka kruunasi kaiken, kuten aina, valitsimme creme bruleen ja täällä se oli raikas, ohuenohuin porkkanalastuin ja parilla mustikalla koristeltu pikantti annos.

Monta ihanaa yllätystä tavallisena tiistaina: kynänsäiliöitä vielä myydään kirjoittaville, ikuisuusremontit Stadin keskustassa saattavat joskus valmistua, uusia ihania ruokapaikkoja löytyy kortteleiden uumenista, ystävätär näytti säteilevän elinvoimaiselta ja on alkanut taas maalata!

Susanna Alakoski;  Sikalat    suom. Katriina Savolainen    Schildts 2007

Kirjasta puhuttiin paljon ilmestymisvuonna. Vasta nyt sain luetuksi tämän rankan ja kipeänkauniin tarinan Leena-tytöstä, jonka vanhemmat ajautuivat vieraassa maassa viihtymättömyyttään rajuihin juopottelukausiin. Lapset olivat enemmän tai vähemmän heitteillä viikkokausia kestäneiden juominkien aikana ja joutuivat näkemään perheväkivaltaa ja rajua riitelyä. Juomiskierteen katkettua isän juoppohulluuskohtauksiin alkoi hyvittelykierre ja jälkien siivous, kunnes kaikki alkoi taas alusta. Kuvaus on puistattavan todentuntuista ja varmasti useammankin ruotsinsuomalaisen työläisperheen arkea. Teksti paljastaa sekä lapsen tarkkanäköisyyden perhehelvetin kuvioista että yhteiskunnan haluttomuuden puuttua ja keinottomuuden katastrofaalisessa tilanteessa.  – Alakoski on hyvä kuvaaja ja romaani taidokkaasti rakennettu. Svinalängorna palkittiin Ruotsissa vuoden 2006 kirjallisena tapauksena. Kannattaa lukea.
*
Taina Latvala;  Välimatka    WSOY 2012

Uusi (minulle) ja raikas tuttavuus romaanikirjailijoiden joukossa tämä Latvalan Taina, joka esikoisestaan  – ”Arvostelukappale” – on saanut Kalevi Jäntin palkinnon. Välimatka on Latvalan kolmas romaani. Näennäisestä helppolukuisuudestaan huolimatta tarina ei ole ihan pinnallinen, vaikka aiheena onkin äiti-tytär -suhteen kiemurat sekä äidin ja isän parisuhteen käänteet.  – Pidin kovasti Latvalan tavasta käyttää ilmeikästä eteläpohjalaista murretta äidin repliikeissä ja muistiin merkinnöissä. Tietty humoristissävyinen keveys on lukijaystävällistä ja traagisissakaan tapahtumissa ei jäädä  möyrimään liikaa.
*
Tommi Parkko;  Runouden ilmiöitä    Avain 2012

Kiinnostava katsaus runouden historiaan, nykypäivään ja tulevaisuuteen Suomessa. Tommi Parkko, itsekin runoilija, arvioi myös kustannusalaa ja sen tätä päivää. – Erinomainen, yleistajuinen tietokirja!
*
Leena Krohn;  Valeikkuna    Teos 2009

Proosakirjallisuutemme omalaatuinen älykkö Leena Krohnin runsaassa tuotannossa on romaaneja, novelleja ja esseitä sekä lastenkirjoja. Krohn on palkittu käännöskirjailija, jonka teokset ovat usein eksentrisiä aiheeltaan, mutta kieli on varmaa, ymmärrettävää ja hyvin rytmitettyä. Poimin nyt kirjastosta Valeikkunan, jonka olen aiemminkin lukenut.  – Krohnia on hyvä lukea ajoittain, hän saa näkemään asioita ennalta arvaamattomasta näkökulmasta.  
*
Päivi Alasalmi;  Joenjoen laulu        Gummerus 2013

Alasalmen saamelaistarinoiden kirja osoittautui kiehtovaksi. Ensimmäinen jakso kertoo saamelaistytöstä, joka löytää kotimailtaan pirkkalaisen henkihieverissä ja elvyttelee perinteisin luonnonparannuskeinoin elävien joukkoon. Muinaisen luonnonuskon hallitseman saamelaisyhteisön elämän kuvaus on suorastaan maagisen väkevää. – Toinen osa kuvaa Lestadiuksen vaikutusta 1800-luvulla. Tämä jakso jää heikoimmaksi; eläytyminen Lestadiuksen saarnatoiminnan syntyyn ja vaikutuksiin on kalpeaa ja vähäveristä kerrontaa ensi osaan verrattuna. – Kolmas jakso kertoo nykysaamelaisen nuoren miehen tarinan ja palauttaa uskon kirjailijan kykyyn kuvata uskottavasti saamelaiskulttuurin arkea. – Alasalmen kolmijakoinen saamelaissaaga antaa ajateltavaa pohjoisen alkuperäiskansan kohtalosta kaupungistuvassa ja virtualisoituvassa yhteiskunnassa.
*
Joyce Carol Oates;  Putous    suom. Kaijamari Sivill    Otava Seven 2013 (2004)

Tarinan tapahtumapaikka on Niagara-joen rannalla ja putousten lähellä sijaitseva fiktiivinen pikkukaupunki. Päähenkilö, nuori papintytär Ariah tulee häämatkalle Niagaran putouksille aavistamatta, että hänestä tulee avioliittonsa ensimmäisen vuorokauden aikana leski. Romaani kertoo Ariahin myöhemmin syntyvän perheen tarinan, jota varjostaa putousten synkkä maine itsemurhapaikkana, kaupunkia saastuttava teollisuus ja perheen isän kohtalo. – Romaanin tarinan ilmapiiri on jollain tavoin uhkaava, paikoin suorastaan synkkä, mikä vie osan lukunautinnosta.
*
Raija-Liisa Viirret;  Toinen avain        Basam books 2013

Toinen avain on esikoisromaani, jonka tekijä on teologian ja psykologian maisteri. Romaanin tarinan keskiössä on Laura, joka on lapsena joutunut olemaan pitkiä aikoja sairaalassa ja aikuisena kamppailee edelleen jalkaongelmien kanssa. Tarina alkaa Santiagosta, pyhiinvaellusreitin päättyessä ja kiertää omalaatuisen rakkausuhteen solmuja sekä sisarsuhteen sitovuutta.  – Sinänsä kiinnostavaa tarinaa rasittaa epämääräinen päättämättömyys. Tarina jää vellomaan pintaan eivätkä henkilöiden suhteet syvene.
*
Taina Haahti;  Koeaika        Siltala 2013

Kirjailija on julkaissut kaksitoista kirjaa, joista ensimmäiset nimellä Hyytiäinen. Koeaika on tarina henkilöstöjohtaja Lea Sarvenmaan uran ja elämän kääntöpisteestä. Jouduttuaan irtisanoutumaan työstään sairauden uhatessa perheetön Lea tekee klassisen matkan Pariisiin etsiäkseen nuoruudessa paljon merkinneen miehen, mutta kohtaakin toisen. Kirjassa Haahti mitä ilmeisimmin hyödyntää omaa elämänkokemustaan johtajapiireistä ja bisnesmaailmasta – ja Pariisista.  – Tarina on aiheeltaan raskas, mutta sillä tavalla vahvasti kirjoitettu, että pitää lukijan otteessaan.  Kirjailijan kotisivu www.haahti.fi antaa taustoja. Kannattaisi lukea aiempiakin.
*
Perinnekirjaosastolta:

Lempi Jääskeläinen;  Kvenlannin hurtta        Otava 1945 (2.painos)

Kyseessä on historiallinen romaani muinaisilta ajoilta. Muinaiset tarkoittavat tässä vuoden 1050 tienoota. Jääskeläinen kuvailee tuonaikaisen Pohjolan elämänpiiriä ja -tapaa värikkäästi. Erityisen kiehtovaa on Kvenlannin jatulien jälkeläisten elämän kuvaus. Pakanallisen kulttuurin todelliset hallitsijat olivat henkisin voimin varustettuja naisia. Tästä muinaisaikojen tarinasta saisi mahtavan elokuvan tai animaation nykytehosteilla!

Lempi Jääskeläinen; Kultainen laakeri        Otava 1954

Tässä romaanissa Jääskeläinen kuvailee 1500-luvun elämää Italian hoveissa ja luostareissa. Päähenkilö on hovirunoilija Torquato Tasso, jonka elämää kuvataan poikasesta lähtien loppuun asti. Inkvisitio jahtasi kerettiläisiä, joihin hovirunoilijallakin oli kosketus ja hän  joutui siitä syystä kuulusteltavaksi. Päähenkilö on historiallinen, mutta tarina fiktiivinen.
**

Toivotin tuttavalle hyvää adventtia viikonloppuostoksilla kaupassa ohimennen tavatessamme. Näin hämmennyksen hänen katseessaan. Viettävätkö ihmiset enää adventtia, mietin. Enkä nyt ajatellut adventin hengellistä sisältöä, ihan vain perinteitä, hoosiannakirkkoa, adventtikynttelikköjä neljälle valkealle kynttilälle.

Hoosiannasta kerrotaan tehdyn moderni versio, jota en ole vielä kuullut, mutta josta arvattavasti on siivottu pois Daavidin poika ja Herran nimi. Huomisaamuna se vanha versio taas lauletaan seisten kirkoissa.

Sytytän ensimmäisen valkoisen kynttelikössä. Sen vierellä on hennosti punertavia valkeita tulppaaneja lasimaljassa. Saunan jälkeen joimme glögiä. Katselen pihaan sytytettyä lyhtyä ja Toisen ripustamaa valonauhaa katajan uumilla. Hyvää Adventtia kaikille!

Kulttuurieliitti julistettiin kuolleeksi Hesarin Merkintöjä -palstalla. Oxfordissa on tutkittu, että kulttuurin kuluttajia on neljää sorttia: yksi-, kaikki- ja vähäruokaiset sekä passiiviset. Tutkimuksen mukaan ’yksiruokaiset’ käyttävät vain populaarikulttuurin palveluja. ’Vähäruokaiset’ käyttävät vain niukasti kulttuuripalveluja. ’Passiivisia’ ei kiinnosta ja ’kaikkiruokaisille’ kelpaa kaikki hömpästä oopperaan.

Mitähän porukkaa sitä itse edustaisi? Mitä korkeakulttuuri tai populaarikulttuuri tarkalleen ottaen onkaan, pitäisi tietää. Ainakaan kaikkiruokainen en ole, en myöskään e.m. määritelmän mukaan yksiruokainen. Jos korkeakulttuuri on oopperaa, ei juurikaan kiinnosta – jos balettia tai klassista musiikkia, ne kyllä ennen kaikkea muuta. Kirjallisuutta, teatteria, kuvataidetta, tanssitaidetta – kyllä kyllä.  

Eliitti hyväksyy vain korkeakulttuurin ja siihen kuuluakseen pitäisi ilmeisesti olla suurin piirtein kuollut. Kun en siis vielä ole, voin nirsoilla vapaasti ja nauttia valikoidusti myös populaarikulttuurista, jos se on tv-viihdettä, kevyttä musiikkia, musikaaleja, operetteja. Kulttuurinen noutopöytä on mieleeni, siitä voi valita sen mukaan mikä milloinkin sytyttää. Ja sellainenhan pääkaupunkiseutu juuri on: valinnanvaraa riittää.

P.S. Ja populaarikulttuurinen kannanotto: Cheek on ihana!

Pissismummo  ärhästyi eilisen aamulehden ääressä. Hesariin kirpakoita kolumneja kirjoittava toimittajatar meni paljastamaan, että trendikäs ollakseen pitää itse karsia turhat tyypit ystäväpiiristä. Huuu! Täähän niin sotii naamakirjaideaa vastaan. Eikös somessa ole kysymys pikemminkin  faniklubin kasvattamisesta kellä ikinä, joka liepeeseen tarttuu? Vai joko tuli laari liian täyteen? Onkokaan muuta elämää kuin some? Missä jonkun näät, sen silmät on kii ruudussa, jota sormi hiplaa.

Mummon nuoruudessa Ystävän laulu ohjeisti asiassa tyyliin, että ”turhat tuttavat luotas ois hävinneet pian pois” – mikä on simppelisti sitä, että suhteet siilaantuu itsestään. Sitä tutustuttiin jossain, diggailtiin samoja juttuja, lämmettiin toisen persoonasta, pidettiin yhteyttä välimatkoista piittaamatta. Isoissa elämänkäänteissä, niinku rakkausjutut, muutot, työpaikan vaihdot tai eläköityminen, joku aina tipahti kauemmas ja toisia tuli tilalle.    

 ”Ystävien pitää olla energisiä, positiivisia ja sosiaalisia” nykyään. Kokoelmassa pitää olla ”seksuaalisten ja etnisten vähemmistöjen edustajia sekä henkilöitä, joilla on jännittävä ammatti”. Virkaheittoystäviksi joutuvat ”kitisijät, ripustautujat ja negatiivisen energian levittäjät”. Yli laidan heivataan ”ihmiset, joilla on vääränlaiset arvot tai keittiönkaapit.”

Mummo istuu nyt mykistyneenä, miettii käsi poskella ystäviensä piiriä. Voi kamala, kun ei siellä edusta kukaan mitään erikoisen jännittävää ryhmää tai ammattia. Energiaa ja positiivisuutta on itte kullakin ajoittain enempi, toisin taas vähempi. Sosiaalisuudestakan niin tiedä, mutta jos yhteys säilyy, kai se riittää. Some-ystävyyttäkin on, voin todistaa. Suosikkiblogit pysyvät listalla.

Mummo muistelee muuatta ystävää ihan hyvällä, vaikka tuo on ottanutkin etäisyyttä. Jonkun luota on itsekin vetäytynyt, kun on tuntunut käyvän liian raskaaksi. Syiden arvailu on turhaa, saahan ne kukin ittellään pitää, jos tahtoo niin. Uskollinen ystävä on aarre! Arvot merkitsee, keittiön kaapeista viis.

Kun jokin ajastaika päättyy, kuten pian kirkkovuosi, tunnen miten minussa hiljenee ja kumarrun odottamaan. On myötäiltävä hämärää, pimeää, niin kauan kuin sen aika on. Turha väsyttää itseään taistelemalla vastaan. Pian, ihan kohta on valoisaa.

”Yön synkkyys ei ole yötä, Sinulle,

Yö loistaa kirkkauttasi, Herra”

(Taizé-hymni)

Kolmas tautipäivä. Eilispäiväisten nukkumisten vuoksi uni ei ihan riittänyt yhtenäiseen jaksoon yöllä. Nukuin silti yhteensä kahdeksan tuntia. Tekisi mieli käydä kiertämässä kortteli kävellen, että saisi happea. Vaan vettä ropisee ja pilvet ovat syöneet vähäisen valon.

Nenäliinoja pitää saada lisää ja apteekissa käydä. Päätin raahautua Toisen kyydillä keskustaan ja poikkesimme myös kirjastoon hakemaan lisää luettavaa. Löysin myös yhden dvd-elokuvan: ”The Words”, kirjailijatarina Pariisista. Jos vaikka jaksaisi katsoa.

Kolmannen huoneen ikkunan takana on käynyt sekä sirkeä talitiainen että utelias orava, kahdesti kumpikin. Kanervankukat näyttävät kiinnostavan tinttejä. Orava hyppäsi ovikranssiinkin, tiedän sen siitä, että havu oli irronnut ja tipahtanut ovimatolle.

On mennyt mailleen pilvinen päivä ja Mummopissis makaillut sen littanaksi villasukat jalassa viltin alla ja nenäliinapaketti tyynyn tuntumassa. Tartuntamahdollisuudet olivat viime viikon loppupuolella parinakin päivänä moninaiset ja suorastaan erinomaiset. Niinpä eilen illalla jo vilusti siihen malliin, että eipä paljon yllättänyt tämänaamuinen olotila.

Vaan mikäpäs mummokansalaisen on ollessa. Toinen hakemaan kaupasta sitä ainoaa oikeaa mustanpunaista mehua ja muutaman jättipaketin nessuja. Paramaksia on kotona varalla aina, muuta lisäainetta kun ei peruspilleristö sallikaan. Kirjoja on yöpöydällä vielä muutamaksi päiväksi ja jääkaapissa ruokatarviketta.

Se tässä vain huolettaa, kun selkäsaun…öh..-koulu huomisaamuna odottaa. Että miten sen tunnin jaksaa sitä löylytystä. Viimeksikin jo teki tiukkaa. Katotaan nyt. Periksi ei anneta, ihan heti ei ainakaan.

Huiskismummo hankkiutui junaan etelä-karjalaisesta kotikylästään aamupimeällä, Pissismummo auringon noustua pääkaupungin suunnalta. Kohtasivat he toisensa hämäläisten kaupungissa Salpausselkäin kainalossa. Kyseinen hämäläiskaupunki on kummallekin ollut aina ohituspaikka joko moottoritietä tai junarataa pitkin muualle matkatessa. Viimeisin poikkeama oli Pissismummon osalta sujunut pienessä paniikissa. Tarinan pointti: kun ei ohita, voi kivasti yllättyä.

Pissismummo oli jossain muinaismenneessä työelämässään kaupungissa tilapäisvieraillut, mutta vuosikymmenien saatossa paikan ilme on niin muuttunut, että tuntui kuin Elielin malliin pykätty kaupungintalo ja Alvarin kuulu ja komea kirkko vain olisivat olleet ennallaan. Ja ne käytiin ensi töiksi tsekkaamassa, että olivat.

– Tämähän on varsinainen patsastelijoiden kaupunki, hihkuivat mummot.  Heti asemalta keskustaan päin lähtiijää tuijottelee hevosensa selästä itse Marsalkka. Kaupungintalon puistikossa pullistelevat uljaat miehet vähissä vaatteissa, rinteessä riehuvat hakkapeliitat ja modernimpaakin taidetta on ihmeteltävänä. Kirkonmäellä kyyristeleiksen umpionneton hahmo, toinen taas taivastelee kädet ylhäällä. – Nää sit varmaan on kirkkokuorolaisia, tuumi P.Mummo Launeen neitojen kohdalla. – Juuh, ja kyl nää hämäläiset on kovia poikia monttuja kaivamaan, totesi Huiskis. Keskellä kaupunkia näet oli kaksi korttelinkokoista kuoppaa, joissa kaivurit möyrästivät. Mitä lie tekeillä.

Mummot käpsehtivät kirkkoon ihailemaan Aallon arkkitehtuuria, istuivat aloilleen penkkiin ja veisasivat kaksi värssyä kummankin lempivirrestä. Keskusteltiin siinä vakaviakin veisuun päätteeksi. Kun ovesta pölähti sisään isompi sakki, oli sopiva sauma jatkaa matkaa patsaalta patsaalle.  

Hiukomisaikaan osuttiin viehättävään ravintolaan nimeltä Taivaanranta. Lounas syötiin oikein pitkän kaavan mukaan. Alkupaloja mutustellessa tuli tsekattua miten-menee-osio kummankin osalta. Lampaankareesta selviytyminen on tunnetusti herpaantumatonta keskittymistä vaativa urheilulaji – ellei peräti tartu luun päästä omin kätösin, minkä Huiskis kursailemati tekikin. Jälkiruoka kruunasi herkutteluhetken. – Paitsi ruoka on palvelukin täällä Taivaanrannassa taivaallista, oli yhteinen kiteytys ateriasta. Mummot arvostavat asiallista, luontevan tunkeilematonta ystävällisyyttä. Taju asiakkaan ääneen lausumattomista toiveista on jo suorastaan luksusta.  

Kadun kulmassa kartta kädessä aprikoivat mummot yllätettiin kahdesti. Hämäläisetkö hitaita? Vähäpuheisia vai? Heti kohta pysähtyi ystävällinen naisihminen kysymään, voisiko auttaa. Ensimmäinen opastaja kertoi mitä näkemisen arvoista keskustassa on. – Aloittakaa kaupungintalolta, hän sanoi ja se oli hyvä neuvo. Asemalle palatessa mummot pyydettiin ihan mukaan ja ohjattiin oikotietä kaupunginsairaalan läpi. Opastaja jäi sinne töihinsä ja mummot jatkoivat asemalle ja sieltä tyytyväisenä illan hämärtyessä kotiin.

Pyöräilin kaupunkimme keskustaan asioille aamutuimaan. Koululaisia matkasi samaan suuntaan, muutama eläkemuori ja -pappa oli jo lenkillä, jokunen koira kiskoi unista isäntäänsä. Kävelykadulla nosturiautoista käsin asennettiin jouluvaloja paikoilleen. Pari sivullisen oloista miestä hankkiutui istumaan eväineen penkille. Torimyyjä pystytteli telttaansa. Kulmakahvilaan sytyteltiin valoja.

Huomasin uuden kukkakaupan, joka oli ilmestynyt hyvälle liikepaikalle. Sen värejä tulviva ikkuna ilahduttaa ohikulkijoita. Tajusin, että olen harvoin, jos koskaan, keskustassa niin varhain nykyään. Oli mukava, että ihmisiä oli liikkeellä. Suurin osa pikkukaupungin aktiiviväkeähän kaasuttaa päiväkodin kautta toisaalle töihin tai astuu asemalta aamujuniin. Sen jälkeen kaupunki on miellyttävän kiireetön aamuvirkkujen eläkeläisten mesta iltapäivälle asti.

Pitäisi joskus hankkiutua varhaisella junalla Stadiin aistimaan sen aamutunnelmaa.  Viimeksi olen asunut Isossa kaupungissa 1970-luvun lopulla. Nykyaamujen ilme voisi sielläkin olla avartava kokemus.