|
mistä ihmiset saavat jouluperinteensä? mistä syntyy boikotti, tarve paeta kliseiseksi koettua juhlimisen tapaa? mistä halu mitätöidä toisten kokemus? miksi moni kokee joulun rasitteena, velvollisuuksien ja täytymisten tukahduttavana sumana? miten olisi mahdollista löytää joulun yksinkertainen ilo, se pieni liekki pimeässä? eräs ystävä kirjoitti tänään: minä rakastan joulua.
Toinen tulee kauppareissultaan hyväntuulisesti hyräillen: vettä tulvillaan on raikas talvisää… Ikkunasta näkyy tod. surkeusmaksimi: sadevettä tulee jo räystään yli. Milloinkahan joulukorttimaisemat olisivat totta pääkaupunkiseudullakin? Joulukorteista puheen ollen. Meiltä lähtee yleensä minun valitsemiani ja kirjoittamiani kortteja. Toinen osallistuu osoitelistan tulostukseen ja raapustaa puumerkkinsä toivotusten alle. Kerran hän joutui valitsemaan muutaman kortin. Siitä riitti hupia pitkäksi aikaa. Havaintoni mukaan vuosi vuodelta vähenevät joulukorteissa perinteiset seimiaiheet ja rekiajelut joulukirkkoon. Sen sijaan lumimaisemia riittää sekä tonttuja ja enkeleitä. Yhä vaikeampaa on löytää modernia joulunviettäjää puhuttelevia tunnelmallisia kuvia. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka saavat aikaan omataidekortteja. Niiden ääressä toistaitoinen mykistyy. Saatan kyllä käväistä joulun alla Sinoperissa, mutta siperrysrompe nostaa aina tuskan hien otsaan. Aikaahan olisi, mutta taitoakin tarvittaisiin. Palaan suosiolla valmiiden pariin. Eilen käytiin kauppakeskuksessa etsimässä lasten paketteihin yllärit ja Pikkuritarille perinteinen sukkanivaska. (Sukkia kuluu vauhdilla, tuon tuostakin pojan varvas tai kantapää pilkistää esiin.) Tänään kirjoittelin joulukortteja, tekstiä pitää miettiä saajan mukaan. Joulukirjeen pohjateksti on vasta aluillaan, mutta täältä se tulee taas aikanaan. Taatelikakkuja on nyt leivottu kaksi – oi sitä tuoksua, se on suloinen kuin kotitontun suukko. Me keskusteltiin milloin alkoi nykyinen tapa panna aattoaamuna varhain naapurien postilaatikkoon hyvän joulun toivotus. Ei oikein selvinnyt milloin, mutta aloitteellinen oli yksin asuva naapurinmies. Hänen kädenojennukseensa moni muu sitten tarttui. Arvelin (omasta lapsuuskokemuksesta), että tapa on maalaiskyliltä kotoisin, mutta näyttää tuo toimivan kaupungissakin. Kaikkia naapureitahan ei välttämättä kohtaa viikkokausiin pihapolulla. Perimmäinen idea lienee olla hyvän tahdon ilmaus. Siitäkö johtunee vai mistä, että meillä ei ole yhtään ikävää naapuria. Sekin poika, joka ei vastaa tervehdykseen, on varmaan vain ujo. Viikonloppuna oli myrskyisää ja vettä tuli rankastikin. Jäljet näkyvät. Naapurin pihakatajan toinen runko on taipunut luokille. Meillä putosi kanervaruukku ikkunalta sirpaleiksi pihakiveykselle. Kynttiläkin sammui lyhdyssä vähän väliä, lopulta jätin sen tuulen valtaan. Katselimme laiskahkosti Linnan juhlia. Naisväki laahusteli punaista mattoa värikkäine helmoineen, miehet mustissaan. Presidenttipari otti vastaan tuhannen kädenpuristusta ja sitä samaa toivotusta. Jenni-rouva näyttää vuosi vuodelta aikuisemmalta. Totesimme, että glögeissä on muutakin eroa kuin hinta. Tämänkertainen pahvitölkkiversio ei maistunut oikein miltään. Pyykkikone hyrisee, venytykset on tehty ja lehti luettu. Illalla on lapsi-iloa. Ulkona ei sada vettä. Arki alkaa hyvin.
lippu hulmahtelee vesisateessa ja kynttiläin liekit lyhdyissään, tuulta sytytän toisen adventtikynttilän ei mitään asetelmia, vain valkeita ruusuja kristallimaljassa ja sinisen hyasintin tuoksua
ei verhoa, ei puolustusta paljaasti itsenään on puu kesän mentyä ja syksyn ennen lunta, talvea Tänään kaupassa sanoi tuttu iäkäs herrasmies joulutavarahyllyjen äärellä tervehtiessämme: ”Joulu se tulee vähän väliä”. Niinpä se on, taas ollaan tässä pisteessä, minkä mahtaa. Meillä on kinattu monen joulun alla led-valo-kranssista. Olen jostain saanut päähäni, että se sopisi meidän ulko-oveen. Ei ole ikinä ollut ihan semmoista minkä tahtoisi, mutta lopulta otettiin kumminkin yksi. Olenko jo kertonut, että Toisen täytyy saada tarkistaa merkkisarjansa uusin kännykkämalli, kun semmoinen ilmestyy kauppaan. Kuinkas se nyt tulikin sopivasti ennen joulua, hän sai siitä itselleen mieluisan joululahjan. Seuraa aika, jolloin hän tutustuu sen kaikkiin ominaisuuksiin. Siinä puuhassa hän näyttää yhtä hellyttävän innokkaalta kuin pojanpoikansa 7 v. Minulla olisi tietysti hänelle muutakin puuhaa. Eilen tapasimme Leidiporukalla ison kaupungin sykkeessä. Sinebrykoffin satavuotiaaseen taidemuseoon on lisätty henkilökuntaa ja lipun hintakin on noussut sitten viime käynnin. Puodissa oli tarjolla vaikka mitä ihanaa ja jouluista. Kaupungilla tuuli tuiversi tukkaa, ja Hietalahden hallin soppakeittiö tarjosi kympillä lounaaksi maittavaa keittoa. Muutaman kadunkulman päässä laskeuduttiin pari rappusta katutasolta Kakkugalleriaan kahville. Syömisten äärellä päivitettiin niin maailman tapahtumat, kotimaan poliittinen tilanne kuin yksityisemmätkin kuulumiset. Kullakin on huolensa, mutta yhteys on säilynyt ja jatkuu ensi vuonnakin. Aamu valkeni seesteisenä. Kalpea siivu aurinkoakin ilmaantui pihaan. Eilen illalla sain viestin, että hammashoitaja oli sairastunut, joten tämän päivän tapaamisemme siirtyy viikolla eikä tänään siis ole ’pakollista’ ohjelmaa. Saa nähdä mihin nyt inspiroidun. *Kenkkukoipeni, ne molemmat, ovat kuntoutuessaan herättäneet varovaista toiveikkuutta josko jonkinmittainen metsälenkki … *Keittiön ikkunan voisi vielä pestä ulkoa jouluksi, koska mittari on kaksi astetta plussalla … *Taatelikakun ja piparkakkutaikinan ainekset on tuotu kaupasta, joten … Hoosianna puree! Adventtina seurakunta, tutut sekä harvemmin sinne ehtivät, täyttää kirkon. Omastakin edellisestä kirkkokäynnistäni on aikaa. Oliko se kuitenkin syyskuussa? On aina ihanaa mennä kotikirkkoon. Adventtimessu on juhlaa kulkueineen. Alttarilla on kuusi kynttilää ja valkeita ruusuja. Kirkon kaunein kukkaniitty on kuitenkin seurakunta, joukossaan nykyiset ja entiset työntekijät, joista moni on messussa mukana, vaikkei virkatehtävissä. Siitä tulee suloisen lämmin perheväen tuntu. Toivon, että moni muukin kokee näin. Kirkkorakennuskin elää! Äärimmäisen yksinkertaiseksi ja niukkasävyiseksi aikanaan 1960-luvulla suunniteltu betonirakennus on vuosien myötä saanut lämmintä puuta seinilleen ja pehmentävän urkufasadin. Alttaripöytä rakennettiin uusiksi, irti seinäreliefistä, kaiteesta tuli keskeltä avoin. Myös muu sisustus on vuosien mittaan elänyt. Tuli sateenkaariryijy saarnatuolin taakse, tuli muistokynttelikkö, joka myöhemmin siirrettiin alttariin. Siihen sytytetään nykyään esirukouksen yhteydessä kynttilä jokaiselle kastetulle lapselle, kuulutetulle parille ja poisnukkuneelle. Kastemaljan jalusta muistuttaa yhä savupiippua, mutta sen paikka on nyt keskikäytävällä alttaripöytää vastapäätä. Sen entiselle paikalle alttarin sivuun on tehty lastenpaikka, jossa messun aikana on toisinaan oikein eloisaa. Tänä adventtina kirkko on saanut sivuseinälleen kastepuun. Sen runko muodostuu kristalleista, jotka kimaltavat kuin vesipisarat, ja lehvästö on käsin virkatuista pyöreistä pitsikuvioista. Puuhun kiinnitetään jokaiselle vuoden aikana kastetulle lapselle nimikukka. Ari-kirkkoherra kertoi kastettuja olevan 200-250 vuosittain, niinpä on suunniteltu, että loppiaisena olisi edellisenä vuonna kastettujen perhekirkko, jossa kastepuun nimikukka luovutetaan omistajalleen. Näin tulee tilaa uusille pikku kukille. Niin, mikä nyt jäi mieleeni messusta, on ajatus kivusta siunauksena. Se nousi jostain virrestä. Kun siunauksen perusolemus on rakkautta, ansaitsematonta ja enenevästi hyvää tuottavaa – miten kipu voi olla siunaus. Sitä nyt mietin.
adventtivalo pimeässä yössä voi olla yksikin ihminen, joka lahjoittaa ystävärakkautta, auttaa missä voi, rohkenee jäädä vierelle terveisinä adventtikirkosta virren 230 toinen säkeistö
|
|
