Olosuhteiden kitkan ja henkilökohtaisen tahtotilan välisessä jännitteessä ilmenevää voimaa kutsutaan Suomessa sisuksi. Pääsääntöisesti sisu on positiivinen juttu. Joskus taas sisu ei ole viisautta vaan silkkaa ähmäilyä, kuten Pissismummon Ikimuori sanoisi.

Tänään Pissismummo kamppaili kenkkukoipineen senioritanssin kuvioissa.  Kun jalalle varaaminen kipunoi ankarasti lääkityksestä huolimatta eikä yhden jalan tanssia ole vielä keksitty, vaihtoehdot ovat joko tai. Viisas suostuisi jäämään kotiin, vaan mitäpä tekee Pissismummo. Ähmällä kehiin!

Kotiin tultua pilleriä naamaan ja kenkkukoipi  vaakasuoraan. Ähmäilyn tuottama salainen mielihyvä on kuitenkin olemassa ja voittaa kipuilun. Vaan entä jos koipikin alkaisi ähmäillä, olisi kaksi ähmää vastakkain, sitä voisi kai kutsua jo sisällissodaksi.

Suomen 100-juhlavuoden kunniaksi voisi kukin nostaa esiin elämänsä varrelta tilanteita, joissa oikeaa sisua on tarvittu, ja sitä on löytynyt. Jotkut tilanteet ovat vaatineet isosti  sisua, jotkut vähemmän, mutta kun maltti on säilynyt, on lopputulos ollut kaunis.

Olen onnellisen hämmentynyt jatkumosta, joka ilmenee siinä, että Esikoisemme esikoinen nyt kahdeksanvuotiaan innolla opiskelee musiikkiopistossa sellon soittoa tavoitteellisesti. Eilen illalla hän ilmoitti, ettei voi tulla pelaamaan scrabblea pikkusiskon ja isovanhempien kanssa, koska huomenna on musiikkiopiston selloryhmän konsertti ja hänen on harjoiteltava omassa rauhassa. Me siis poistuimme yläkertaan, kun hän otti sellonsa esiin ja ryhtyi hiomaan Dvorakin Humoreskia.

Esikoisen ääni värähti, kun hän kertoi löytäneensä nuottikasoistaan erään sellokappaleen, jonka kansilehdeltä ilmeni, että kappale on ollut isänsä (siis Toisen) repertuaarissa aikoinaan 1960-luvulla. Esikoinen kertoi soittavansa sitä pojalleen, joka ottaa sen ohjelmistoonsa sitten, kun taidot alkavat riittää.

Minua liikutti se, kun Esikoinen isäni jäämistöstä pelasti kotiinsa papan urkuharmonin, koska pappa oli aikoinaan opettanut häntä kesälomaviikoilla soittamaan. Ajattelen, että oli uhraus sovittaa sekin kookas soitin perheen tiloihin, jotka muutenkin ovat täynnään soittimia. Tunnearvoilla on merkitystä.

Reunamerkintöjä ja kiteytyksiä

Uskoni on irrationaalista luottamusta itsensä ilmaisseeseen ylimaalliseen voimaan, Jumalaan. On ehkä toissijaista miksi ihminen Jumalaa kutsuu, tai miten hänet käsittää. Ymmärtämiskykymme on joka tapauksessa kovin rajoittunut kaikessa, mikä koskee jumaluutta.

Usko merkitsee minulle Jumalan ohjauksen hyväksymistä erilaisissa olosuhteissa ja tilanteissa. Usko lähtee Jumalasta, turvautuu Jumalaan ja palaa Jumalaan. ”Hänessä me elämme, olemme ja liikumme”. Usko on elämään sisäänrakentunut voimanlähde, pyrkimystä hyvään rakastamalla lähimmäistä, toimimalla maailmassa yhteisen hyvän puolesta.

Kristillisen kirkon opetus sisältää paitsi opetusta kolmipersoonaisesta Jumalasta, myös eettistä koodistoa hyvästä elämästä. Siihen ei ole ollenkaan helppo yhtyä, sillä se sotii ihmisen luontaista itsekkyyttä vastaan. Hyvän elämän koodisto on vaativa, sen suhteen olemme aina keskeneräisiä.

Moni sanoo uskovansa, mutta ei niin kuin kirkko opettaa. Kirkon opetus on aikakausien läpi siilautunutta ryhmäymmärrystä, jossa on kulttuurisia eroja. Toisia kirkon opetus tukee uskossaan, toisille toimii esteenä. Pohjimmiltaan usko ei ole oma teko, vaan Jumala etsii ihmisiä ja kutsuu heitä yhteyteensä. Jokainen uskova on siis kutsuttu Jumalan lapseksi. Pitää paikkansa sekin, että moni on kutsuttu ja harva valittu, sillä kutsun vastaanottaminen on ihmisen vapaa valinta, ja moni ohittaa sen.  

Olen ollut kirkon töissä, mutta kirkko ei ole uskoni kohde, minulle se on matkakumppaneiden yhteisö. Uskoni on etsiytymistä jumalayhteyteen, hengen kaipausta, näkymättömän ikävöimistä – ja paradoksaalisesti samaan aikaan myös luottamuksesta syntyvää lepoa ja syvää kiitollisuutta.

Leffakerhon näytäntö, 45 vuotta, antoi eräänlaisen tulevaisuusnäkymän vanhan avioparin  arkeen ja juhlaan. Pari oli aikonut juhlia 40 yhteistä vuotta (ne rubiinihäät), mutta mies joutui ohitusleikkaukseen, joten juhlat siirtyivät viidellä vuodella. Vähitellen juhlaintokin hiipui, mutta ystävät vaativat heitä toteuttamaan alkuperäisen ajatuksen.

Vanhan parin arkea sävytti miehen masennus (tavallista sydänleikkauksen jälkeen) ja sen myötä  vaimon melkein liioitteleva huolehtiminen. Eräänä päivänä mies sai kirjeen, jonka myötä miehen salattu nuoruuden aikainen, traagisesti päättynyt suhde ennen nykyistä avioliittoa, astui lapsettoman parin nykypäivää varjostamaan. Vaimo provosoitui salaamisesta.

Elokuva oli viipyilevä ja näytti runsaasti vanhan parin arkea. Kaipasin kieltämättä kuvaukseen vähän vauhdikkaampia kohtiakin (kuvitellen, että semmoistakin on), ja mietin tuollaiseltako nelikymppisen elokuvaohjaajan silmissä näyttää pitkäaikaisen pariskunnan elämä. Vaikka parin vuoden päästä tulee meillekin tuo päivä, en ihan osannut samaistua, kuvittelin, että joskus kymmenen vuoden päästä elämä olisi noin verkkaista…

Andrew Haigh: 45 Years (Britannia 2015), pääosissa Charlotte Rampling ja Tom Courtenay.

Luin: Suomessa julkaistaan muutama sata kirjaa vuodessa ja vain muutama kymmenen niistä myy. Kustantajille tulee yli seitsemän tuhatta käsikirjoitusta vuodessa, joten hylkäysprosentti on hurja. Silti käsikirjoitusten tulva ei ehdy. Joskus mietin mikä (meitä) kirjoittavia ihmisiä riivaa. Kysymys olisi helppo kääntää omaa napaa kohti, mutta kun en tarjoa kustantajille mitään, yritän miettiä yleisemmin.

Moni kirjoittava on löytänyt keinon tulla näkyväksi kirjoittamalla. Aikanamme netti palvelee juuri tätä prinsiippiä. Omat ajatukset joutuu fokusoimaan johonkin teemaan, tunnelmat järjestelemään järjellisiksi lauseiksi. Mietteet ovat usein hataria, ajatus sinkoilee holtittomasti sinne tänne. Sisäisen näkyväksi saattaminen ymmärrettävällä tavalla on tervehdyttävää työtä.

Kaikki tekstin hyväksi tehty työ ei silti ole tuloksekasta siinä mielessä, että sillä olisi yleisemmin annettavaa. Sen tietää siitä, että kaikki julkaistukaan ei ole. Joka tapauksessa sisäisen vilinän järjestely on hyödyllistä, vähintään itselle. Vastakohta on ihminen, joka ajelehtii ja hilluu holtitta siellä ja täällä vapauden illuusiossa, mutta on oikeastaan vain tiedostamattomien yllykkeidensä orja.

On ihmisiä, jotka harrastavat kalenterien tuunaamista näköisikseen, täyttämistä omilla teksteillä, piirroksilla, kuvilla. Vanha ystäväni, nyt jo edesmennyt, piti tapanaan kirjoittaa virkamiestyyppisen kalenterinsa sivulle kolme lausetta kustakin päivästä. Kokeilin yhden vuoden sitä itse, se vaatii uskomatonta fokusoinnin kykyä. On seulottava mikä päivän uutis-, tapahtuma- ja mietevirrasta on säilyttämisen arvoista. 

Tuttavani Jaakko sanoi merkitsevänsä kalenteriin kaikki tärkeät menot ja valitsevansa niistä päivän tullen sen mikä tuntuu tärkeältä vielä silloin. Tänä vuonna käytössäni on pieni kalenteri, johon merkitsen vain muistettavat. Se pitää minut onnellisena, koska siellä ei ole muuta kuin omasta halusta valittuja menoja eikä enempää kuin yksi päivää kohti. Ja mikä parasta: vapaapäiviäkin on.

Senioritanssiporukka oli saanut vuoron kaupunkimme jäähallin kuntosalista. Sinne suunnistimme yhdessä. Hauska oli havaita: ennen meitä sieltä purkautui ulos rivitanssijat, eläkeläisiä hekin ja meidän jälkeemme sisälle änkesi seniorijumppalaiset. Kyllä iättömät ihmiset harrastavat liikkumista niin innokkaasti, ettei tilat riitä. Poistuessa kannustimme jääkaukalossa pelaavia kiekkotyttöjä.

Tunnen kyllä luissani (lue kenkkukoipi sähköttää), että tunnin ja vartin tanssisessio tuli ihan suorituskyvyn ylärimaa hipoen suoritettua. Mahdanko päästä aamulla petistä ylös, hirvittää jo.

Matkalla päiväkotiin soi vaarin puhelin, Ritaripoika soittaa, että on ollut kaverillaan ja tulossa kotiin, mutta saattaa myöhästyä hiukan, koska kaveri asuu aika kaukana. Hän myöhästyikin, viisi minuuttia. Useimmiten hän on jo kotona odottamassa.  Näin kahdeksanvuotiaana. Muutaman vuoden päästä hän ei enää soita ja siitä muutaman päästä ei tule.

Rip esittää tangolla, miten helposti vedetään seitsemän leukaa. Muru näyttää miten kauan hän jaksaa roikkua suorana. Soittaja tarvitsee myös käsivoimaa, tietää hän. Iltapalalla Rip kysyy Vaarilta, mikä sun ammatti on ollut. Se selviää, mutta nostaa jatkokeskustelun: mitä sähkö on. Rip ja Muru ponnistelevat, molemmilla on ilmeisen hyvä käsitys siitä mihin kaikkeen sitä tarvitaan. Rip tietää jo, että on tuulivoimasähköä, vesivoimasähköä ja öljyllä tuotettua. Ydinvoimastakin tiedetään. Mutta mitä sähkö on. Sitten Muru itsestään selvästi: se on energiaa, ja se tulee voimalaitoksesta johtoja pitkin. Mykistymme.

Rip kertoo mitä kavereiden luona tehdään: pelaillaan ja jutellaan. Mum kiinnostuu: mistä kahdeksanvuotiaat pojat puhuvat keskenään. – No kaikesta, peleistä, jalkapallosta, koulusta,  opettajasta, kavereista.  – Tytöistäkinkö, kysyy Mum. – No ei! Ei me tytöistä puhuta. Jotkut tytöt kyllä sanoo, että ne tykkää jostakin pojasta. Se on niiden juttuja.

Mummeli peittelee  Murua iltasatujen jälkeen. – Mitä lauletaan. – Laula se mitä isi aina laulaa, se missä on ’siipi enkelin’.  Muistot tulvivat Mummelin mieleen:  ”Levon hetki nyt lyö, jo joutuvi yö, pien armaani mun nuku laulehun. Siipi enkelin on suojas voittamaton, senpä turvin sä saat nähdä untesi maat.”

Miten kadehdittavan yksinkertaista ja selvää voi lapsen elämä olla. Aikuiset ne murehtivat ja säätävät suhteissaan, saavat toisinaan asiansa ihan umpisolmuunkin. Lapselle riittää, että on koti ja niitä, jotka huolehtivat ja rakastavat.  

Talvi. Sielläkin, missä se ei kuulu asiaan. Missä hytistään teltoissa tai hökkeleissä, joita lämmittävät vain ihmiset ja ehkä surkean pieni keitin. Me voimme istua takkatulen ääressä lämmön tuoman ilon vuoksi, ei siksi, että palelisimme.

Elämänehdot ovat epätasa-arvoiset. Kiitollinen saa olla ja iloita, jos ei puutu mitään, mutta on annettava sen tiedon  poltella, että kylmyys vie jossakin lapsen hengen ja korjaa vanhuksen. On jaettava omaa hyvinvointia mahdollisin tavoin, ei ainoastaan liiastaan, vaan niin että se tuntuu.

*

PS. Näin tänään leffakerhon riipaisevan elokuvan Louder than bombs (2015, ohj. Joachim Trier) ja tajusin miten helppo uutisissa häilähtelevät videokuvat kriisialueelta on ohittaa. Mutta valokuva, hetki, jonka pysäytti kameraansa ihminen joka näkee, syöpyy sieluun asti, jää sinne kuin hiljentynyt huuto.

Yllätyin, kun alueemme sairaala kutsuu jo tammikuun lopulla minut fysiatrian polille kenkkukoipineni. Olen hämmästynyt, että asia etenee näin vauhdikkaasti, kun lähete lähtee yksityiseltä ortopediltä eikä tk:n omalääkäriltä. Onko tämä siis tulevaisuutemme, eläkeläistoverit; kun valinnanvapaus tulee, on parasta valita yksityisen lääkäriketjun palvelut? Riittääkö eläke, jos valitsee yksityisen, eli tuleeko hintataso olemaan sama kuin kunnallisella puolella myös yleislääkäripalvelujen kohdalla? Jos nykyistä useampi valitsee sitten yksityisen, tuleeko sinne pitemmät jonotusajat ja sama tukkoisuus kuin terveyskeskussysteemissä on nyt? Niin, ja ovatko ne enää yksityisiäkään, kun ovat osa suurta aluepohjaista Sote-systeemiä?- Kyllä mietityttää.

Päivän fiilis: haikeutta.  Sitä voi hoitaa muistelemalla viime sunnuntain konserttia, jossa Janne-kanttori lauloi upeasti espanjaksi Astor Piazzollan Los pajaros perditos. Laulu on minulle tuttu Anneli Saariston levyltä, jossa hän lauloi saman suomeksi. Kuuntelin sitä paljon jossain keski-iän vaikeassa vaiheessa. Hain YouTubesta kaikki eri esittäjien tulkinnat tästä tangosta, useat esitykset olivat live-tallenteita lavaesityksistä ja äänityksen laatu siten mitä milloinkin. Parhaita tulkintoja olivat Milvan, Raúl Lavie’n, Erwin Schrottin ja Amelita Baltarin. Laulu  vaatii tummahkon äänen ja eletyn tulkinnan – sitten se menee syvälle ja sekä ruokkii että hoitaa haikeutta.

Taas näen linnut meren yllä, / ne lentää siivin valkoisin. /  Ne melkein tavoittavat taivaan / jota en enää voi tavoittaa.

Ja yhtä kevein siiveniskuin / luokseni palaavat / ja kalvakkaana niin kuin aaveet / palaavat haaveet, / menneet unelmat. / Nuo menneet haaveet, / jotka kadotimme / kun menetimme linnut merenkin.

Unelmain varjot, / peilin heijastukset, / mä tahdoin hetken henkiin herättää. / Mielestäin pois jo karkotin nuo toiset, / jätin julmasti myös hänetkin./ Kävin henkien taistelun/ sinusta rakkahin / ja sitten yksin sulkani suin.

Palaavat linnut meren yllä, / on yö kuin peili suunnaton / Ne sokein silmin tuulta halkoo, / on niiden kutsu lohduton. / Mä niiden kanssa lennän kauas, / mä lennän valtamerten taa. / Mä melkein saavutin jo taivaan / taas unelmiin voin sukeltaa.