Aamulla alkaa hytisyttää. Mummo kokeilee haaleaa patteria, vilkaisee lämpötilamittaria, joka kertoo sisälämmön olevan piirun verran vähemmän kuin yleensä, ja pakkasen ulkona mukavissa lukemissa. Nyt ajattelee hän ääneen, hiven huolestusta siinä, että mikähän…ei kai….

Ukkopuoliso paranee välittömästi lehdenlukukuuroudestaan ja urahtaa…noh…joko se taas… Mummo ei tiedä mikähän se, mutta arvaahan tuon, koskapa Ukkopuoliso sinkoaa päivävaatteisiinsa ja lähtee ovesta kohti lämmönjakohuonetta taloyhtiön pihapiirissä.  

Pitkä tovi vierähtää. Sitten Ukkopuoliso sauhuaa sisälle ja takaisin ja selittää mennessään luuriin.  Mummo ymmärtää olla häiritsemättä Ukkonsa ajatuksen- ja muuta juoksua, joka selvästi askartelee tärkeämmässä asiassa kuin lauantaisiivouksen ja lakanoidenvaihdon parissa.

Välitöntä tapahtumaketjua merkittävämpi juttu valkenee Mummolle hiljalleen. Ukkopuolisolla on erinomainen kyky ottaa rennosti ja uppoutua Maailman Asioihin ja Kotimaan Politiikkaan. Mutta kun lähiplaneetalla alkaa tapahtua jotain, jossa Miestä tarvitaan, hän on toimen mies paikallaan. 

Hetken päästä putkistosta alkaa kuulua lupaavaa napsetta. Kyllä se siitä taas. Mummo epäilee nyt, että Ukkopuolisolla on jonkinasteista puutosta asioista, joissa Toimen Miestä tarvitaan. Kukapa haluaisi olla pelkkä apupoika jonkun mummon huushollissa.

Nythän on niin, että, jos leffakerhossa takanasi istuva (mies) aivastaa keuhkot ryskyen ja sylki roiskuen, on satavarma, että vähintään viisi lähintä edessä, takana ja vierellä saa tartunnan viruksesta. Eikä virus ole mikään söpö pöpö, vaan kunnon suomalainen flunssavirus, joka kouraisee syvältä.

Niin että kiitos vain sulle isotörppö miesihminen, olen flunssassa ja nettiraivoan. Ja olen katkera sulle, koska menetin yhden ihanan isovanhempien iltapäivän Murun päiväkodissa ja ennen muuta Murun esittämän revontulitanssin. En tietenkään lähde tungokseen aivastelemaan ja levittelemään virustasi. Olisit pitänyt suusi kiinni. Ja tiedoksi: nenäliinojakin on olemassa.

Helpotti. Hiukan.

Haimme viisivuotiaan pojantyttären päiväkodista. Auton takapenkiltä hän yllättää meidät ilmoittamalla: Minä haluan tehdä vauvan sitten isona. – Jahas, teillä taisi olla Viskari-päivä tänään, sanoi Mum. – Joo, oli.  – Mitä tulee vauvaan, se on ihana ajatus, mutta vauvan hankkiminen voi olla aika monimutkaista, siihen tarvitaan poikaa.  – Asia jäi sitten kypsymään, koskapa seuraavaksi Muru ehdotti tuttuun tapaan: Lauletaan, Mummeli.

Iltaruualla Rip kysyi Mummelilta miten kännyköitä tehdään. – Sun pitää kysyä sitä Vaarilta, se tietää paremmin, Mum väisti hankalan kysymyksen. Tiesin, että vaarin vastaus on niin perusteellinen, että Rip tuskin jaksaa kuunnella sitä loppuun asti. Vaari selostaa kuorista ja komponenteista ja virtapiireistä ja ties mistä, ja Rip miettii jo ihan muuta. – Mikä on komponentti, Muru kysyy. Vaari selostaa. – Mikä on virtapiiri? Siihenkö se sähkö tulee? – Entäs akku, jota ladataan, Muru tietää ja lisää: – Minä haluan puhelimen synttärilahjaksi. – Tämä tyttö tietää mitä tahtoo.

Musisointien jälkeen Muru esittelee Mummelille kirjoittamansa tarinan kahdesta pantterista. Hän täydentää yhden kopioista Mummelille ja Vaarille ’kirjailian’ omakätisin piirroksin ja omistuskirjoituksin. Olemme tosi otettuja tästä huomionosoituksesta.

Olen todella kärmeissäni, pihisen ja leimahtelen. Välittömänä syynä on tilanne: olen kenkkukoipeni vankina kotona, yö oli taas pitkä ja monivaiheinen ja nyt vielä kurkussani tuntuu olevan kaktus. Mutta taustalla on isompi harmitussyy: Akateeminen. Siis se kirjakauppa pääkaupungissa, joka on pettänyt pitkäaikaiset asiakkaansa pahan kerran.

Monituiset kerrat vuosien mittaan kävelin sinne sisään ja katukerroksen uutuushyllyltä löysin etsimäni, yläkerran pöydiltä ja hyllyiltä harvinaisemmat asiateokset. Korttihullunkin vaatimukset täyttävä, laaja-alainen valikoima tarjosi taidetta ehtymättömät määrät. Alakerrasta löysi aina ihania tyhjiä kirjoja, jotka voi täyttää omin sanoin ja kaikkea muuta kirjoittajan rekvisiittaa. – Nyt tämä kaikki on muisto vain.

Syksyllä viimeksi kävin siellä. Olen jo oppinut, että paras mennä palvelutiskin jonon päähän ja kysyä vuorollaan onko sitä ja sitä kirjaa. Liian monta kertaa on vastaus sitten ollut, ei ole enää – kun premiäärikausi on jo ohi – tai – painos on lopussa. Voidaan tilata, se tulee viikoissa kyllä – tai – etsikää jostain muualta, ehkä löytyy. – Samana vuonna ilmestynyt kirjakin! Mitä ihmeen palvelua. –

Onneksi Aalto Café on vielä – tai oli ainakin syksyllä – entisellään. Pöytiin tarjoiltiin ja kirjojen ystävä sai edes kahvinsa design-atmosfäärissä. Kerran erinomaista kahvia nautiskellessa päätin, että tänne en enää tule kirjojen vuoksi. (Pitäkää tunkkinne.)

Ja tällä kertaa harmi lauhtui, kun Toinen sanoi lempeästi voivansa tilata syvästi inhoamastani nettikaupasta kirjat, jotka halusin. Ne tulevat kuulemma muutamassa päivässä. Juu, varmaan. Siis jos posti.

Jäin odottamaan kehutun Selma Vilhusen elokuvaa leffakerhon ohjelmistoon. Tyttöä esitti loistavan luonteikkaasti Linnea Skog ja äitiä monilahjakas laulaja ja lauluntekijä, näyttelijänäkin todella hyvä Paula Vesala, vastikään Emmalla palkittu. Vähän surullinen ja samalla dramaattinen tarina tytöstä, joka lähti etsimään isäänsä. Tuli taas mieleen, että olisi parempi kertoa pitkin matkaa poissaolevasta isästä jotain lapselle ja vastata viimeistään, kun lapsi alkaa kysellä. Säästyisi paljolta murheelta. Ohjaajalle pisteet siitä, että on antanut tytön suurten, ilmeikkäiden silmien puhua eikä pakottanut reagoimaan enemmän ja yli. Isähahmo sitten hoitaa sen puolen. Se ehkä toimi draaman kannalta, mutta antoi yhtä kaikki vähän turhankin pelottavan kuvan skitsofrenisen ihmisen harhamaailmasta, jota lääkitys kyllä pitää kurissa, jos lääkkeet otetaan.   – Minua kosketti kohta, jossa tyttö seisoi yksin bussipysäkillä, kun kaikki ratsastuskaverit oli haettu vanhempien toimesta talleilta. Ja toinen hetki, jolloin isä tuli Oulusta asti katsomaan tyttären ratsastuskilpailua – vaikka se sitten päättyikin katastrofiin.

muistan helmikuut, sädehtivän hilpeät pakkaspäivät, kun hiihdettiin  reppu selässä kouluun ja koulun jälkeen laskettiin mäkeä, isoveli, serkkuveli ja minä, isolla kelkalla. se mäenlaskun yhdensuuntainen riemu ja toisen hikinen punnerrus mäelle uudestaan. kotiin tultua oli punaisia poskia ja kylmiä sormia, räkäneniäkin ehkä kuuman mehumukin ääressä, ja lumisia vaatteita uunin kyljessä kuivumassa. 

olen täällä, lapsuusmaa täältä kaukana, kaikin tavoin. hädin tuskin luntakaan, koneen tekemät ladut metsän peitossa, vieraan metsän. pakkasta pari astetta, sen verran että voi sanoa. ei sädehdi päivä hilpeyttä, ei mäenlaskun riemua, elämä yhtä ylämäkeä kipua kiskoen.

tiedän, isoveli hiihtää hiljaisia latuja siellä. pysähtyy postilaatikolla, vaihtaa sanoja naapurin kanssa. minä vilkutan täältä, lähetän hilpeän ajatuksen kuin linnun sulan leijaamaan. lapsuusmuisto sädehtii.

Runot

Pauliina Haasjoki                      Planeetta         Otava 2016

Jos kriitikon työssä on joskus ollut jotakin kohottavaa, niin silloin kun on nähnyt nuoren kirjailijan rientävän radallaan. – – Tänään, seitsemän kokoelmaa kainalossaan, hän on merkittävimpiä nykyrunoilijoitamme. Ja tämä ei ole mikään yhden ihmisen mielipide. – Näin Mervi Kantokorpi, HS.

Kuten aina, tutkin kritiikkejä ja esittelyjä vasta luettuani löytämäni kirjan. Tämä Pauliina Haasjoen (s. -76) proosarunoteos sai välittömästi huokaamaan, miksi en ole havainnut hänen teoksiaan jo aiemmin. Ihastuttavaa, uudenlaista runokieltä, rajattomiin sinkoilevia ajatuksia, joilla on niin paljon annettavaa lukukerrasta toiseen. Nykyrunoutta usein vaivaava sisällyksettömyys, onttous, sanojen kolina tyhjyydessä, sanoilla ja muodoilla kikkailu ei todellakaan vaivaa Haasjoen runokieltä. Hän tarjoaa vastakohdaksi uusia, raikkaita ajatuskulkuja, näkymiä maailmaan ja maailmankaikkeuteen.       – Tämä on helmi.                        ­

Lumen keskellä nousi tummansinisessä kohdassa nyt laulu kuin jokin kynttilä, korkea ja valkoinen. Kaikkialle heittyi monivärisiä varjoja salaisista valonlähteistä. // Kun katsoo ilmaa on tosiaan kuin siinä ilmenisi lumikiteen mahdollisuus kussakin kohdassa sitten taas ei. Kun ne pääsevät, ikkunalaudalle ne ratkesivat siihen. // Missä kuu on, se, joka kasvoi niin täydeksi? Lukujonon päässä, kaartavalla maidonvalkoisella tiellä se pyörein luku on.

*

Romaanit

Jonas Hassen Khemiri    Kaikki se mitä en muista  suom. Tarja Lipponen   Johnny Kniga 2015

Nuori ruotsalainen kirjailija (s. 1978) oli jo esikoisteoksellaan valloittanut Ruotsin lukijat. Tästä kolmannesta romaanistaan hän sai myös August-palkinnon. Khemiriä on kutsuttukin 2000-luvun Strindbergiksi. Romaani tuntuu tuoreelta, erilaiselta. Se tapahtuu Ruotsissa ja Berliinissä, kertomus etenee kaleidoskooppimaisesti ja kiivaalla sykkeellä keskushenkilöidensä elämää valottaen. Kirjailija on kirjoittanut myös draamaa, hänen romaanissaankin on draaman kaari.   – Pidin kovasti tästä uuden ajan ihmisten tarinasta ja tyylistä, jolla Khemiri sen kertoo. Tarina kertoo riviensä välissä myös ruotsalaisesta yhteiskunnasta sivusta seuraajan silmin.

*

Toisaalta, kaikkea voi sattua  -Venäläisiä novelleja  suom. Martti Anhava, Vappu Orlov  WSOY 2015

Kahdentoista venäläisen nykykirjailijan novellit yhdessä kokoelmassa on kiehtova ajatus. Ja nimenomaan novellit. Niin, jokainen lienee ne menneet suuret Tolstoit, Dostojevskit ja Tsehovit lukenut. Uudet novellit paljastavat venäläisen sielun muuttumattomaksi ajasta ja paikasta riippumatta. Sielun tarkastelussa viipyilevät kertomukset saavat kaipaamaan otetta venäläisen yhteiskunnan ja maailman nykymeininkiin. Lopulta jonkinlainen yritys siihen suuntaan löytyykin Anna Matvejevan satiirisesta tulevaisuusmuseo -novellista esimerkiksi.     –  Samaan aikaan lukemisen kanssa osui seurattavaksi tv:n venäläissarja Suojasää, joka vain vahvistaa vaikutelmiani. Aikoinaan Ivan Goncharovin Oblomovin vitkasta olemista väkisin tarvottuani päätin, että nyt saavat venäläistarinat minun puolestani olla. Ja saivat ollakin, vuosikymmeniä. Nämä novellit ja tv-sarja ovat varovainen yritys kiinnostua uudestaan. Ei tämä tyrmäys ole, mutta ei oikein saa ystävystymäänkään.

*

Göran Tunström    Jouluoratorio suom. Arto Häilä           Gummerus 1997 (3.p.)

Kirjailija (s. 1937) paljastuu tyylitaituriksi, jonkalaisia lukijaminäni aina tiedostamattaankin etsii. Kirja oli kaivettu kirjaston varastosta ja tuotu esille, en muista mistä erityishyllystä sen poimin. Nimestään huolimatta tarina ei ole mikään joulutarina, vaikka Bachin Jouluoratorio kulkeekin jonkinlaisena punaisena lankana. Tunström on kirjoittanut kauniisti kerrostuvan sukutarinan isistä ja pojista, joilla kullakin on erityislaatuinen äiti.  Tarina alkaa äidin kuolemasta, joka jättää pysyvät jäljet isään ja poikaan ja heijastelee vielä pojanpojankin elämässä hänen äitinsä kautta. Romaani palkittiin ilmestymisvuonna Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla sekä suurella romaanipalkinnolla. Kirjan tarinasta tehtiin myös elokuva.   – Göran Tunström kirjoittaa todella kaunista tekstiä, jonka sävyt erinomainen suomennos saa hyvin esiin. Nautittava tarina!

*

Pirkko Saisio   Signaali            Siltala 2014

Joskus huvittelen lainaamalla mielikirjailijoideni opuksia muutaman vuoden välein uudestaan. Blogin Lukunurkkauksen kautta hakemalla voin helposti verrata mitä mieltä olin Signaalista ensi lukemalla ilmestymisvuonna ja onko mielipide muuttunut. Signaalin luin ilmestymisvuonna. Silloin viihdyin kirjailijan fragmentaaristen esseiden parissa. Tällä kertaa nautiskelin erityisesti puoli-ironisista huomioista kunniatohtoriksi vihkimisen tilaisuuksissa, joissa kirjailija oli osallisena.   – Ei voi kuin ihailla miten Saisiolla on sana hallussa, on myös näkemystä ja kokemusta ja rohkeus sanoa. Kirja ei oikeastaan ole romaani vaan esseekokoelma, joka koostuu tunnelmapalasista, havainnoista, ulkoisen herättämistä sisäisistä liikkeistä. Ironia tyylilajina on hankala, mutta tässä lempeysasteessa, jonka Saisio osaa, se on nautittavaa.  

***

Hyvissä ajoin lähtivät nämä kotoa, P.Mummo ja Poikakaveri, mikä olikin hyvä, sillä P.Kaveri valitsi ennen käyttämättömän reitin ja kohtapa löysivät nämä itsensä jostakin Korson korventieltä. Mummolla alkoi kylmä hiki nousta otsalle. Hän loihe hätäilemään, että missä me ollaan ja mitä ihmettä sinä nyt tänne ajoit ja nyt me kyllä myöhästytään ja…P.Kaveri lisäsi radion volyymiä, jossa soi Muistojen Bulevardi ja joku mattijurva lauleskeli: ”Ihminen älä sinä hermostu, sinä ihmettele vaan ja nöyrästi ota sinä vastahan mitä ylhäältä annetaan…”

Perillä ilmoittautumisautomaatissa oli teksti: Epäkunnossa, yritä uudelleen. Mummo siitä mitäkään, työnsi tyynesti kelakortin hammasrivin valon alle, kun siinä kerran valo oli. Kone yskähti ruudulle tekstin: Ei tunnista, ota vuoronumero. Mummo kommentoi sitten vuoronsa tultua pojalle luukulla, että mitä se yskii tuo apparaatti, ei muka tunnista, vaikka minut on tänne ihan kirjeellä kutsuttu?  – Nooo, se ohjaa ensi kertaa tulevat tänne, tarkistetaan osoitteet ja semmoiset. P.Mummo mutisi itsekseen, ettei tässä nyt eka kertaa Varikolla olla, sopis robotinkin tuntea sentään.

Mustaa viivaa seuraillen päätyi Mummo Kavereineen ovelle, jossa luki komeasti Fysiatrian Poliklinikka. Sinne! Täällä Mummoa tiedettiin jo odottaa, oikein tervetulleeksi toivotettiin. Herra Ylilääkärin oven tuntumaan parkkeerasi Mummo, ja Poikakaveri tuonnemmaksi, missä syventyi hän kotoa tuomaansa Hesariin ja Mummo odotteluun.

Vartin yli ajan Herra Ylipomo sinkosi P.Mummon nimen oveltaan ja osoitteli istumaan pöytänsä viereiselle tuolille. Ylipomo oli arkihuolisen näköinen, uransa lakipisteelle päätynyt lääkäri. Hän otti esille mustakantisen vihon ja kynän ja meni heti asiaan.  – Teillä oli se jalka kipeä. – Joo, on se vieläkin, siihen Mummo ja hymysi varovasti. Ylipomo vilkaisi Mummoa ja latasi listan kysymyksiä selvittääkseen minkälaista on kipu, milloin se tuntuu pahiten jne. Mummo vastaili ja ojensi kotona täytetyt lanketit, joissa oli jo vastaus kaikkiin kysymyksiin ja värikynäpiirrokset vielä kaupan päälle.  – Jahas, hmm …. Mennäänpä (?!) sitten tuonne petille, riisukaa jalat ihan paljaaksi, pikkuhousut saa jäädä. Mummo piti naamaa peruslukemilla ja suunsa kiinni ja toimi ohjeen mukaan. Seurasi vähemmän rattoisa tuokio, jonka aikana Ylipomo hiveli ja pisteli, voimistelutti ja väänteli molempia jalkoja. Mummo voihki, ja vesi kieri silmistä.

– No niin. Hmm. Kuulkaa, tämä ei nyt ihan tyypillinen iskiasoireisto ole, pitää ottaa magneettikuva lantiosta, tilatkaa aika toimistosta, minä soitan sitten mitä siitä selvisi. Laitan e-reseptin, ottakaa näitä kapseleita yksi aamulla ja illalla kaksi, että saatte nukuttua.  – Tämäkö oli sitten tässä, varmisti Mummo, ja Ylipomo nyökkäsi: – Tällä erää, kyllä. Mummo kiitti kädestä pitäen ja poistui tulosuuntaan.

Joskus ihmettelen tätä muotipuhetta kuplista, siis kun se on niin totta. Joidenkin kuplat ovat pelottavia, toiset naurettavia, hilpeitä, kauhuntäyteisiä, outoja, vaikkamitä.

Pelottava kupla on esimerkiksi Trump. (Ja voi sentään, ei hän ole ainoa kaltaisensa.) Mies on hankkiutunut sellaiseen asemaan, jossa hän kuvittelee voivansa sanoa mitä tahansa, tehdä mitä tahansa, olla välittämättä koko muusta maailmasta. Miksi näitä nyt kutsuttiinkaan.

Yhtä pelottava kupla on ’trumpistit’. Suuret kusettajat eivät ole yksin, niillä on samanmielisten tai ymmärtämättömien hännystelijöiden lauma, jota inspiroi toive hyötyä trumpistaan ja saada oikeutus toteuttaa alhaisimpia halujaan.

Toisenlaisessa kuplassa on vaikkapa elämänkatsomuksellisia oikeassaolijoita, jotka eivät noteeraa toisinajattelevia eivätkä ota vastaan pienintäkään kyseenalaistusta. Jotkut onnistuvat lillimään varhain valitussa kuplassaan läpi elämän.

Outojen kuplia syntyy koko ajan, ne muodostavat ryppäitä kuplassaan kulkevien vertaisuusidean pohjalta. Ryppäät elävät, mutta kupla-asukit pysyvät.

Hilpeät kuplat ovat positiivisia hetken illuusioita, jotka syntyvät ja kuolevat otsaa rypistämättä. Niihin ei voi jäädä jumiin, sillä niissä on herkästi särkyvä kuori, jota venytetään sisältä päin, kunnes se poksahtaa. Lisää näitä!

Olin varhaisina vuosina kiltteyskuplassa, sitten itse valitussa laupeuskuplassa. Nyt vuosieni kolmannessa kvartaalissa pyristelen ulos herkästi tarjoutuvista suojakuplista ihmettelemään itsenäni kaikkea mitä on. Kaikkeahan on.

Lauantaiaamu, laiskahkosti luettu paikallislehti, vihreää teetä ja kaksi paahtista, päälle sipaisu appelsiinimarmeladia ja mikrossa pehmennettyä leipäjuustoa. Toinen on jo Hesarin kimpussa kahvinsa juotuaan. Päivä lähtee radalleen: siivous kuten aina, pölylle allergisen olo helpottuu imuroinnin ja tuuletuksen jälkeen. Hyvä mieli siitä, että Toinen imuroi, minä teen kevyttä hienosäätöä, joka ei vaadi paljoa kumartelua. Lopuksi makaan jumppamatolla jalat koukussa tuolilla. Se on ainoa asento, jossa kipu ei tunnu.

Iltapäiväkahvin jälkeen lähdemme taas leffakerhon näytökseen. Tänään oli vuorossa Siskokset, Japanin tärkeimmän nykyohjaajan, Hirokazun uusin elokuva. Se on kertomus sisarussiteistä, rakkaudesta ja kuolemastakin. Ihmettelin japanilaisten luontaista kohteliaisuutta toisiaan kohtaan (mistä sivumennen sanoen meikäläisillä olisi paljon opittavaa). Kiinnostavaa oli myös seurata neljän sisaruksen arkea kotona, työpaikoilla ja nuorimman koulussa. Kahdessa kohtaa liikutuin.

Kun tulimme ulos, aloin suorastaan valua vettä ja kun pääsimme autoon, itkua tuli ihan valtoimenaan (kolmen paperinenäliinan verran). Toisen kunniaksi on sanottava, että hän piti tyynesti kättäni eikä häslännyt yhtään. Hän tiesi, että itku loppuu aikanaan. Hän tuntee minut.

En todellakaan arvannut, että elokuva voisi kouraista niin syvältä, paljastaa sisaruusikävän ja äidin rakkauden vajauksen. Vähän oli semmoinen olo, että eihän tämä mikään nyyhkyleffa ollut, mitä minä, aikuinen ihminen nyt enää parun. Ymmärsin, itseni kanssa töitä tehnyt, syyt, vaan reaktion voimakkuus yllätti. Kunnes tajusin: ne kirsikankukkapilvet…ne askeleet merenrantahiekalla…