On katsottu Lahden MM-kisoja vaihtelevasti. Toinen on silmäillyt pitkin päivää, ainakin pätkittäin ja huudellut minua paikalle kun suomalaisilla on sauma.  Aika pian olen ärsyyntynyt tv-selostajan kauheasta kohkaamisesta (Tapio Suominen). Jos radioselostaja fiilistelee innostuneesti tapahtumia, sen ymmärtää, mutta kun ruudussa näkyviä tapahtumia selostetaan tyyliin ”katsokaa miten…” tai jos selostaja hoputtaa hiihtäjää ja neuvoo miten suoritus pitäisi hoitaa, se alkaa olla sietämätöntä. Niinhän siinä kävi, että meillä siirryttiin Ruotsin tv:n asiallisen selostuksen pariin.

Katsoja ilahtuu, kun suomalaisurheilija pärjää, mutta surku on katsella karseaa pettymystä, kun jotain täysin odottamatonta tapahtuu maalisuoralla. Urheilijalla ei ole aina paras päivänsä, eikä onni ole aina myötä. Selittelyäkin löytyy: kuntoajoitus ei osunut kohdalleen,  suksihuolto ei onnistunut, sää ei ollut mieleinen, joku toinen yllätti vahvuudellaan tai kaatumiset tuovat dramatiikkaa peliin. Kokenut urheilija totesi, että joskus ei vain kulje, vaikka kaikki pitäisi olla kohdallaan.

laskiainen, paastoon laskeutuminen – mitä itse kullekin merkitsee, tai mitään. ihminen mielellään kulkisi korkealla, katselisi yläpuolelta toisten turhaa touhuilua, tuntisi hiukan ylemmyyttä kenties. vaan paasto ei ole korkealla fiilistelyä, se on laskeutumista alas hiljaisuuteen, katumukseen. valaistumista siitä mitä merkitsee pelkistyminen, vailla olo.

Junassa. Goottityyliin meikatun naisen luuri vilkkuu. Nainen pyörittää silmiään toiselle: – Faija taas. Luuriin (kovaäänisesti):  – ..ttuuks sä mulle, ku mä sanoin, et mä tuun, ni mä tuun sit ku mä tuun. Klik.

Silloin tällöin käy mielessä mihin länsimaissa oikeastaan ollaan menossa. Tietyt tilastolliset tosiseikat ja uutisvirrasta merkille panemani huomiot saavat ajattelemaan, onko miessukupuoli rappeutumassa, naissukupuolen ominaisuudet monipuolistuneet vai tasa-arvoko on liian pitkälle edennyt.

Olen nyt nukkunut muutaman yön ilman särkykapseleita ja nähnyt taas uniakin. Olo tuntuu päivä päivältä normaalimmalta. Olen tosi kiitollinen kipulääkkeestä, sillä pahimmillaan nukkuminen oli melko mahdotonta ilman tainnutusta, mutta nyt on aika purkaa kapselipuudutus. Toivottavasti en innostu liikkumisesta liikaa, kokemusta takaiskuistakin on.

Tänään uskaltauduin pitkästä aikaa pääkaupunkiin tapaamaan ystävää. Puhelimet ja sähköpostit ovat kyllä käteviä yhteyden pitämiseen, mutta henkilökohtaista tapaamista ne eivät korvaa. Tässä asiassa tunnustan olevani old-fashioned. Koska ystäviä asuu eri puolilla eteläistä Suomea, saattaa olla, että iän myötä tämä yhteydenpitomuoto harvenee luonnollisista syistä. Aika kankeasti köpöttelin ekalla kaupunkireissulla siksikin, että mm. Espalla oli paikoin jäisiä kohtia.

Ilta kotona on rauhaisa, mutta ulkona pyryttää siihen malliin, että se tietää Toiselle hommia aamulla.

Jalan hermopinne tuntuu ihmeenomaisesti lauenneen ja särky hävinneen. Olen niin kiitollinen! Kotikirkossa käynti on sielua hoitavaa, tapaa tuttuja messu-uskollisia, jotka ovat siellä varmaan joka sunnuntai. Aina on siis joku, jonka kanssa voi jakaa ilonsa tai surunsa, jos haluaa.

Markus-pappi puhui saarnassaan pitkään presbyteeri Samuel Smiley’sta, jota hän oli jo alkutervehdyksessään lainannut tähän tapaan: ”Ajatus synnyttää teon, teot synnyttävät muutoksen”. Smiley tuntuu eläneen oivalluksensa mukaisesti. Arvaan, että saarnaajan paneutuessa perusteellisesti Smileyn elämään ja aikaansaannoksiin, joku kaltaiseni kuulija saattoi miettiä, milloin päästään sunnuntain evankeliumitekstiin vaiko ollenkaan. Vaikka Samuel S:n elämästä on paljon opittavaa, maailman pelastajaksi hänestä ei ole.

Siunattujen vainajien muistokynttilöitä sytytettiin kahdeksan, kastettujen lasten kaksi eikä avioliittoon kuulutettuja ollut. Näin nykytrendit kirkossa näkyvät. Keskeisessä asemassa seurakunnassa ollut entinen työtoveri oli tullut kuulemaan puolisonsa kuoleman ilmoitusta, kuten yhä on tapana. Menin halaamaan messun jälkeen. Yksi toisensa jälkeen tulemme siihen kohtaan elämää, jossa luopumisen kipu on kohdattava.

Esikoisen porukka on hiihtolomallaan mökillä, meilläkin on siis loma. Täällä ei kyllä paljon hiihdellä. Mökiltä tulleessa kuvassa Muru istuu lumen peittämän sorakasan päällä. Lausahdan spontaanisti: – Kas, Kukkulan kuningatar! (Isäänsä kutsuttiin saman ikäisenä ’Kukkulan kuninkaaksi’, koska hän halusi aina kiivetä korkeimmalle.)

kirkkaat aurinkopäivät käynnistävät sulamisen. lumi valuu katoilta, räystäsvedet valuvat yli, jäätyvät yöseen puikoiksi ja taas auringon noustua pisaroivat puikkoja pitkin alas. 

me pohjoisen maan lapset olemme tottuneet tähän ikuiseen  kiertokulkuun, me ja luontomme. miten käy, jos menetämme lopullisesti talven, lumen valon ja veden metamorfoosin. miten se muuttaa meitä, on jo muuttanut?

Ruotsista näyttää meille rantautuneen tyyli käyttää kuolinilmoituksissa luterilaisen perinteen mukaisen ristin asemasta erilaisia uskonnottomia vainajan elämään liittyviä kuvia. Meillä muutosaalto ei ole vielä ihan yhtä pitkällä kuin siellä:  meillä ristin lopullisuuden ja staattisuuden ympärillä tai sijasta ilmoituksissa lentelevät linnut ja enkelit, elon aurinko laskee ikuisuuden mereen, vene on pysähtynyt rantaan, kuoleman yksinäisyyttä symboloi yksinäinen ruusu tai joutsen. Ruotsissa symbolikuvat ovat jo hätkähdyttävän arkisia, melkein korneja: tanssiva pari, haitari, koira tai kissa, onkiva mies, saha ja vasara, jalkapallo, lankakerä puikkoineen, rekkakuskin työauto, tai lentäjän purjelentokone. (Kotimaa-lehden artikkelin mukaan)

Olen aika ajoin seuraillut myös muistovärssyjä. Entiset virren säkeet ja raamatunlauseet ovat vaihtuneet lainattuihin tai omatekoisiin runoihin, poplaulujen säkeisiin tai suunnattoman surun ilmauksiin ja katteettomiin lupauksiin, että meidän rakkaus kestää ikuisesti. Muistotilaisuuksissa soitetaan jo estoitta vainajan mielimusiikkia, mutta kaikenmoiset luritukset ovat pyrkimässä kappeleihinkin siunausmusiikiksi kanttoriurkureiden epätoivoisista estelyistä huolimatta. En sano, että kukaan kaipaisi muinaisia ’Jälleennäkemisen toivossa’ – tyylisiä kliseitä. Kuitenkin tuntuu siltä, että ajassamme ihmiset ovat kadottamassa kuolemaan liittyvän arvokkuuden, pyhyyden ja ainutkertaisuuden tajun.

PS. Ihmisellä on onneksi oikeus testamentata jälkipolvelle myös hautaukseensa liittyvät toiveet.

Könysimme yhdessä eilisiltana musiikkiopiston viulistien ystävänpäiväkonserttiin. Sali oli täpö täynnä vanhempia, lapsia ja isovanhempia. Esiintyjien pukukoodi on, kuten soittajilla ainakin, musta-valkoinen. Murulla oli soma valkoinen mekko, mustat legginsit ja kengät. Tummat hiukset oli kammattu ylös nutturalle. Yhteissoiton jälkeen Muru pääsi esittämään Weberin Metsästäjien kuoro -kappaleen, josta opettaja sanoi jälkeen päin: Hyvin soitit.  

Mitä olen n i i n kaivannut – kävelyä pakkasraikkaassa aurinkoisessa säässä kaupungin aamuruuhkan hiljennyttyä. Kaksi ja puoli kuukautta on mennyt kenkkukoiven kanssa kärvistellessä, kepin kanssa tai ilman. Pahimmillaan puoliksi linkussa Toisen käsipuolessa ovelta autoon, autosta apteekkiin tai johonkin muuhun asiointipaikkaan ja takaisin kotiovelle. Määränsä kutakin ihminen sietää, olen huomannut, että on alkanut ärsyttää.

Viikon verran olen nyt nukkunut paremmin, kävellyt suorassa kuin ihminen. Uskaltaudun pienelle lenkille lähikatuja pitkin sauvat tukena ja Toinen mukana. Jäisille metsäpoluille en tohdi lähteä seikkailemaan. Loppusuoralla lonkka alkaa jo viestittää.  Miten muutamassa kuukaudessa ehtii tulla näin kankeaksi? Tajuan, että vaikka jalkahermo rauhoittuu, edessä on vielä sisua vaativa lihaskunnon palautusurakka.

tärkeimpiä ovat hetket, joissa sielua kosketetaan, ja mieli ilahtuu. katsotaan silmiin, lahjoitetaan hymy. pyritään merkitykselliseen elämässä.

koivu, talven morsian / valkeassa hunnussaan viileä, kaunis / kimaltaakin, jos valo /  talvimorsiamet aavistavat / onni on hetkellistä / kimallushetket haihtuvat kohta tuuleen

koivu, kevään morsian / utuisen vihreässään niin heleä, nuori /  kevätmorsian jo tietää / onni on hetkellistä /  heleyshetket vaihtuvat /  syvänvihreän painavaan viittaan

koivu, syksyn morsian / lepattavin lehdin / syysmorsian antautuu tuuleen / riisuttunakin riipaisevan kaunis / läpikuultavassa valossa / paljaat oksat kurottuvat taivasta kohti