Jos hyvässä puheessa pitäisi olla paatosta, eetosta ja logosta tasapainoisessa suhteessa kutakin, kristillisdemokraattien puheenjohtaja Sari Essayahin puhe oli aika lähellä ihannetta. Studioyleisö oli johtohahmonsa vilpitöntä kannattajajoukkoa, jonka aplodit tukivat tuon tuostakin valoisasti ja lämpimästi puhuneen Essayahin poliittista evankeliumia. Kristillisdemokraatit näyttäytyvät selkeästi arvopuolueena, puheessa korostettiin erityisesti perhearvoja ja puhuttiin yhteiskunnan inhimillisyysvajeesta. Toimittaja Kirsi Heikell yritti moneen otteeseen saada Essayahin putoamaan ansaan kysymällä tasa-arvoisen avioliittolain mahdollistamista perhemalleista, kirkon avustamista turvapaikanhakijoista sekä puolueen ajamien uudistusten tarkoista aikamääristä tai tukisummista, mutta KD-pomo väisti taitavasti ansat ja pyrki avaamaan puolueen näkemystä laajemmin. Hyvästä väistelytaidosta seurasi, että moni asia jäi heikosti perustelluksi. Substanssiosaaminen laajemmin kuin perhepolitiikassa ja inhimillisten arvojen korostamisessa vaikutti hieman hataralta.  – Hyvä puhuja tentattuna tiukoilla.

Demaripomo Antti Rinne keskittyi puheessaan varhaiskasvatukseen ja koulutukseen. Oppositiopuolueen toki kannattaakin kiirehtiä lääkitsemään hallituksen leikkauspolitiikasta mielensä pahoittaneita. Rinne esiintyi aluksi jännittyneesti paperista lukien ja kuulijoita katsomatta, mutta vapautui loppua kohden. Puhe oli laadittu hyvin keskittymään yhteen asiakokonaisuuteen, käytti esimerkkitarinoita hyväksi ja pysyi aikataulussa. Pari selkeyttävää taukoa rauhoitti tunnelmaa. Toimittaja Jan Anderssonin tenttiosuudessa totisenpuoleisesta demaripomosta paljastui huumorintajuinen ja lupsakkakin kansanmies. Rinne osoitti hallitsevansa kunta-asiain kokonaisuuden Orpoa (jopa toimittajaakin) paremmin, vaikka ei ollutkaan kartalla palveluyritysten määrästä kunnissa.  – Yllätti positiivisesti.

Kokoomuspomo Petteri Orpo arpoutui alkamaan kuntavaalien aatemarkkinoinnin television ajankohtaistoimituksen formaatilla. Myötämieliselle studioyleisölle kohdistettu puhe ei saanut kriittisessä ja poliitikkojen tyhjänkuuloisiin puheisiin kyrsiintyneessä tv-katsojassa aikaan erityisiä värähtelyjä. Esiintyjänä Orpo on hyväntahtoisen väritön, kiltti ja kiva, ketään loukkaamaton sujuva sananpyörittelijä. (En voinut estää mieleen tulevaa epäedullista vertailua Alexander Stubbin vaikuttavaan hahmoon loistavine tiivistyksineen.)  Tenttiosuudessa toimittaja Kirsi Heikell osoittautui hyvinkin teräväksi ja jaksoi tinkiä suoria vastauksia kysymyksiinsä. Kovin briljantisti Orpo ei tentistä selvinnyt, tuli vaikutelma, että valtakunnan asiat painoivat valtionvarainministerin hartioita niin raskaasti, että eläytyminen kuntalaisten murheisiin jäi pinnalliseksi.  – Ei yllättänyt.

Heräsin aamuun kevyellä mielellä nukuttuani hyvin ja omia unia nähden. Tunnen miten voimaa nousee minuun kuin mahlaa kevätkoivuun. Jaksan taas lukea, kiinnostua tapahtumista, lähteä melomaan elämän virtaa pelkän lipumisen sijaan.

Unien näkemisen tiedetään olevan tärkeää  aivojen huoltoa, roskan suodatusta pois uusien ajatusten tieltä. Lääkitty nukkuminen on tainnuttavaa, ei hyvää, elvyttävää unta. Kuuden viikon mittaisen vahvan kipulääkityksen vaikutuksen poistuminen kokonaan elimistöstä vie näköjään viikkoja näillä kymmenillä.

Merkityspäiviä on tässä vuodenajassa muutamia lyhyellä aikavälillä. Syntymät ja kuolemat, elämän rajapyykit ovat tärkeitä muistettavia. Veljeni syntymäpäivä ja isän kuoleman muistopäivä, samana päivänä molemmat. Minä ajattelen lämmöllä veljeä, hän muistelee nyt enemmän isää. On ystävien syntymäpäiviä. Toisen syntymäpäiväkin lähestyy ja se tietää hyvää syytä poiketa arkirutiineista.

Eilen Ritaripoika vakuutti, että on jo kevät, mutta Murun mielestä maaliskuu on vielä talvea. Minä elän kevättalvea yöpakkasineen ja sulavan lumen tuoksuineen.

varjot tanssivat jäälattialla / pitkää liukua rannalta toiselle / kosketan varjoa, niin kevyt se on / niin aineeton, viileä, hetkellinen / ja varjojen viivastolla avaruus soi sinistään

Yöllä ja päivän mittaan on sadellut lunta. Piha on taas kerran puhtaan valkoinen. Toinen kraapustaa lapiolla pihapolkua. Tuulenhenki pudistelee kanervia ikkunalla. Maaliskuuta mennään ja taas toistaiseksi elämä kulkee vaivatonta uomaa.

Eilinen kuntavaalipaneeli oli kerrankin hyvin hoidettu toimittajien taholta. Eihän näistä osanottajista tahdo saada aitoa keskustelua irti, jähinää kyllä ja poliittisia litanioita. Päälle puhujia piti pariin otteeseen uhkailla mikrofonien sulkemisella. Kilpalaulanta näyttää ja kuulostaa typerältä, Sipilä ja Rinne onnistuivat parhaiten keskustelemaan herrasmiestyyliin. Andersson tuntui hiukan hukassa olevalta tässä joukossa. Orpo oli epätavallisen aggressiivinen ja Soini lillui omissa sfääreissään. Niinistö näytti väsähtäneeltä, Essayah ja Henriksson käyttivät tyylikkäästi puheaikansa. Ainoa asia, mistä katsoja sai jotain hyödyllistä konkretiaa irti, oli kunkin puolueen valinta rahankäytön prioriteeteista.  – Argumentointi ylimalkaan tuntui kovin tutulta. Eikö nämä vuorosanat ole kuultu suurinpiirtein joka vaalien alla? Milloin ja kenellä poliitikoista olisi jotain tuoretta ja innostavaa sanottavaa?

Metsässä sulavaa lunta, kallion kupeella jääurkujen humina. Vähäpuheisia lintuja siellä täällä tiukahtelemassa, tikan pärrytystä metsän uumenista.

Aamupolulla kuulen omat askeleeni, miten jäinen tie niissä rouskuu. Ihmettelen takille putoilevien lumiryynien rapinaa. Mitä vähemmän ääniä, sitä pienemmätkin äänet kuulee.

Laskeudun rantaan. En lakkaa ihmettelemästä valon ja varjojen leikkiä jäällä aamulla, päivällä, illalla.  Ihmisen askelten jälkiä, jäniksen loikkapolkua, yksinäisen koiran tai suden jälkien jonoa rannalta toiselle.

Jos ei ole valoa, ei ole varjojakaan. Puun varjo, metsän varjot, pilven varjo avoimessa maisemassa syntyvät valosta. Kirjoittavan käden varjon pöydälle luo tuohuksen liekki hämärässä.

Poissaolo ja läsnäolo. Ihmiset tihkuvat niihin surujaan, väsymystään, levottomuuttaan, menneitä murheita ja tulevia. Yksin olo on juhlaa. Sanattomassa hiljaisuudessa yhteyskin lääkitsee.

”Mikä on hiljaisuuden voima? Se on lempeä ja vieno ääni. Se on paussi keskellä kauniin säveluoman sointuja. Se on psalmien kaunopuheinen Sela. Se on juhlallinen tyyni, joka edeltää myrskyn raivoa, sanomaton hiljaisuus, joka verhoaa luonnon ennen tuhon tuloa. Liikuttaako mikään meidän sydäntämme niin syvästi kuin hiljaisuuden voima?”

Kotimaa, 2.3.1917 

Pokkari

Wilbur Smith   Kätketyn haudan arvoitus suom. Ilkka Terho                          OtavaSeven 2001

Tyylillisesti Wilbur Smithin tuotokset ovat erityisesti (sovinisti)miesten makuun kirjoitettua viihdekirjallisuutta. Jännitystä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, henkilöt ovat kliseisiä, rosvo- ja sankarikategoriaa. Tyypillinen Wilbur Smith -tarina on usein sijoitettu Afrikkaan, tässäkin liikutaan faaraon hautaa etsimässä Niilin alkulähteillä.  – No, jännäri, josta ei mitään sielunruokaa irti saa. Egyptologit ja muut historiafriikit ehkä voivat mitellä tietämystään Smithin kanssa.

*

Romaanit

Patrick Modiano            Kehäbulevardit  suom. Jorma Kapari       WSOY 1976

”Suggestiivisen pienoisromaanin taustana ovat sodan, Ranskan saksalaismiehityksen ja vastarintaliikkeen mustat vuodet.”  – Tarina liikkuu sellaisissa ihmisissä, jotka ovat jossain määrin vastenmielisiä, eivätkä heidän pyrkimyksensä menneessä ajassa ja toisessa kulttuurissa ota mukaan. Tämä Modiano jää vieraimmaksi minulle.

*

Laila Hirvisaari               Hiljaisuus         Otava 2016

Kirjailija on historiallisten romaanien suurtuottaja. Uusin romaani kertoo 1940-luvulla itärajan tuntumassa sijaitsevassa pitäjässä asuvasta tytöstä. Tyttö asuu isovanhempiensa luona, koska hänen vanhempansa ovat kuolleet. Lapsuuden trauma on sulkenut tytön puhumattomuuteen, mikä tekee hänestä tovereiden kiusaamisen kohteen koulussa ja ammattitaidottoman opettajan inhokin. Vaikka isovanhemmat pitävät tytöstä hyvää huolta, herkkä lapsi kokee olonsa niin tukalaksi, että ajautuu kosken vesien vietäväksi ja pelastuu ihmeenomaisesti. Viisas lääkäri saa vähitellen tytön luottamuksen ja menneisyyden salaisuus paljastuu. Tytön surullinen tarina päättyy lopulta onnellisesti.  – Hirvisaarella on kyky luoda kiinnostavia, todentuntuisia ja myyviä tarinoita. En ole varsinaisesti hänen tyylinsä ihailijoita, hänen tekstinsä on vähän kuin pullataikinaa, mutta muutaman kirjansa olen lukenut itseäni kiinnostavan aihepiirin vuoksi. Tämä on kohtuullisen hyvä Hirvisaari.

*

Takashi Hiraide       Kissavieras      suom. Raisa Porrasmaa   S&S 2016 (alkup. 2001)

Japanilaiset kirjat ovat pitkään olleet mielenkiintoni kohteena. Tämä tuore suomennos osui kohdalle ja ihastutti heti! Kirjailijapariskunnan taloon kävelee eräänä päivänä soma kissa ja siitä alkaa mitä vaikuttavin ja viehättävin tarina ihmisten ja kissan kohtaamisesta ja suhteen kehittymisestä.  – Kirjailijan tyyli on hiljaisen loistelias, ympäristön kuvaus ja tarinan omaperäisyys ovat korkeaa luokkaa. Vain 150 sivua, kevyt pideltävä ja tyylikäs ulkoasu jos mahdollista vain parantavat ekstaattista lukukokemusta. – Helmi!

Senioriporukkaa istui juhlasalissa, osa söi hernerokkaa alkajaisiksi, toiset joivat vain kahvia laskiaispullan kera. Musiikkiopiston pianistioppilaat soittivat nelikätisiä sovituksia. Ja voi miten juoksutukset helmeilivät, aksentit nasahtivat oikeaoppisesti kohdalleen, ja huima tempo kertoi tytön ja pojan olevan jo pitkällä taidoissa.

Esitelmän aiheena oli Yllättävä yksinäisyys. Dos. Niina Junttila Turun yliopistosta on tutkinut 15 vuoden ajan yksinäisyyttä eri ikäryhmissä. Luennoitsija korosti eroa yksin olemisen ja yksinäisyyden välillä. Seikka, joka eniten oli yllättänyt tutkijaa, oli päiväkoti-ikäisten lasten yksinäisyys. Oli riipaisevaa, kun lapsi kertoi toistuvasti kyselyjaksojen aikana, ettei hänellä ole ollut tänään eikä eilen yhtään leikkikaveria. Koululaisten keskuudessa kaverittomuuden aiheuttama yksinäisyys on ollut jo pitkään tiedossa, nyt on siis herätty siihen, että yksinäisyys voi alkaa jo varhaislapsuudessa. Voi vain kuvitella onko tilanne muuttumassa paremmaksi, kun näkee monen nykyvanhemman seurustelevan kännykkänsä kanssa, ja lapsen istuvan autistisen oloisena rattaissaan. Näin syntyy taas uusi yksinäisten lasten sukupolvi.

Yksin oleminen voi olla aikuiselle tärkeä ja itse valittu keino keskittyä mieluisiin harrastuksiin. Yksinäisyyden tunne puolestaan on itseään ruokkiva kehä, se murentaa itsetuntoa ja saa eristymään, jolloin pahanolon tunteesta syntyy vallitseva olotila. Tutkija lainasi haastattelemiensa ihmisten koskettavia kuvauksia siitä, miltä yksinäisyys tuntuu. ”Kun kukaan ei koskaan soita”. ”Kun menee päiviä ja viikkoja, ettei kukaan edes katso silmiin tai tervehdi.”

Yllätyin, ettei esitelmässä puhuttu mainintaa enempää elämäntilanteen aiheuttamasta yksinäisyydestä, mikä monelle paikalla olleelle kuulijalle olisi ollut kokemuksellisesti tutuin. Iäkkäät lesket ovat siinä mielessä haavoittuvin ryhmä yksinäisiä, että puolisonsa menettänyt on voinut elää tunnesuhteessa pitkäänkin. Yksin jäänyt kokee elävänsä surussa puolielämää, jossa puuttuva osa tuntuu haamusärkynä. Ajatus yksinäisestä vanhuudesta saattaa musertaa.

Olisi ollut hyvä keskittyä enemmän siihen, mikä auttaisi ajoissa yksinäisyyden kehästä ulos. Se on mahdollista, mutta vaatii omaa yritystä ja tukeakin.