Perussuomalaiset perustettiin 1995 Suomen maaseudunpuolueen raunioille. SMP puolestaan oli perustettu 1967 Suomen Pientalonpoikien puolueen (1959) jäänteille. Suomen populistisimman puolueen puheenjohtaja Timo Soini on ollut asemassaan vuodesta 1997. Nämä kuntavaalit ovat Soinin 20-vuotisen pj-kauden viimeiset vaalit. Odotetusti Soinin puhe kannattajille ja muillekin kansalaisille oli mehevä ja rehevä. Hallituksen toimia kehuttiin ja EU-kritiikki kuitattiin brexit-eroanomuksen jättöpäivänä vanhalla kommentilla: ”missä EU, siellä ongelma”. Puhe oli selkeä, puhuttiin niistä, mistä kunnissa päätetään: kuntaverotus, kaavoitus, koulut ja liikuntapaikat sekä kansankulttuurin tukeminen. Soini korosti puolueiden yhteistyötä kuntatasolla ihmisten parhaaksi. – Tenttaajana oli toimittaja Kirsi Heikell, joka onnistui hyvin tiukoilla kysymyksillä, joita Soini pyrki tuon tuostakin kiertämään, mutta palautettiin ruotuun. Tenttiosuudesta jäi mielikuva puolueesta, jonka puheenjohtajan ote politiikan asiasisällöistä pyrkii lipsumaan populistisiksi heitoiksi, joilla kalasteltiin aplodeja.  – Mestaripopulisti meloskeli entisten meriittiensä laineilla.

Seurakunnan senioritiistaissa kuulin eilen mainion esitelmän otsikolla Suomi 100 vuotta – Reformaation merkitys Suomen historiassa. Teologian tohtori ja kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaalan esitys oli yllättävän mielenkiintoinen, onnistui pitämään minut täysin hereillä ja vakuuttumaan. Olen kymmenet vuodet aikuisen elämästäni suhtautunut historiaan tyyliin ’ei taas, en jaksa’.  Asenne perustuu aataminaikaiseen rutikuivaan historianopetukseen, jossa sotien ja rauhansopimusten vuosiluvut olivat tärkeintä muistettavaa ja jäivät sekavana röykkiönä jonnekin mielen uumeniin liittymättä mihinkään. Junkkaala herätti kuulijat tajuamaan miten historiasta tehdään mielenkiintoista: kerrotaan mitä tapahtuu milloinkin, mikä tapahtumissa johtuu mistäkin, millä tavalla vaikuttaa mihinkin. Tehdään asiakeskeinen jatkumo, jossa kulkee punaisena lankana ajankohtainen näkymä.  – Parempi myöhäänkin kuin koskaan.

***

(Ps. 29.3.2007 kirjoitin blogiin pyyhittyäni pölyjä Kansojen historian rivistöltä hyllykössä: ”Saa nähdä milloin innostun historiasta. Se tuoksuu pölyltä ja unohtuneilta myllerryksiltä.”)

Vihreät De Gröna on Suomen nuorin puolue jäsenistön ikärakenteesta puheenollen. Puheenjohtaja Ville Niinistö on itsekin poliitikkona parhaassa iässä ja edelleen erinomaisessa iskussa, vaikka on nyt luopumassa puheenjohtajuudesta puolueen sääntöjen mukaan. Hän puhui kansalle ja studioyleisölle tunteikkaasti ja vahvasti erityisesti koulutuksen ja kestävän kehityksen puolesta. Hän vetosi äänestäjiin: on mahdollista valita toisin, panostaa lapsiin ja nuoriin ja parempaan tulevaisuuteen.  – Tentissä Niinistöä grillasi Jan Andersson. Tunnetusti Ville Niinistö on nykyisistä puolueiden puheenjohtajista sanavalmein ja kokeneena poliitikkona asiat sekä perustelut hyvin hallitseva – toisin sanoen hankala haastateltava. Tänään hän paljastui myös aidosti sydämellään vihreitä aatteita puolustavaksi ja sanomaansa uskovaksi. Toimittaja Andersson jäi kiinni pari kertaa siitä, ettei ollut kuunnellut monisanaista vastausta mm. sote-kysymyksissä. Niinistö onnistui jättämään terhakan ja dynaamisen puoluejohtajan vaikutelman.  – Vihreää valoa, vaahtoa ja uusia versoja, kyllä.    

Yleensä ajatus ilmastonmuutoksesta ei elämääni häiritse. Maapallon pitkä historia jääkausineen todistaa, ettei vakiotilaa ole. Hiljainen muutos on ollut ja on käynnissä kaiken aikaa. Ajoittain muutosvauhti kiihtyy, aletaan olla jo hallitsemattoman rajoilla. Paljonko lohduttaa se, että olemme onneksemme arpoutuneet asumaan pohjoiseen maahan, jossa vesi, ruoka ja saasteeton ilma ei ihan ensimmäiseksi lopu.

Pekingissä 1990-luvulla heräsin konkreettisesti siihen, mihin fossiilisten polttoaineiden käytön, kaupungistumisen, teollisuuden ja liikenteen yhteisvaikutus maailmassa tulee johtamaan. Tällä vuosituhannella näkee jo sen, että ihminen voi yrittää korkeintaan jarruttaa muutosvauhtia, mutta katastrofi häämöttää. Pentti Linkola on yksi niitä, joka näki jo kauan sitten, mihin hillitsemätön väestönkasvu ja ihmisen luontoa riistävä ja tuhoava toiminta johtaa. Tuhoutuminen tapahtuu mikrotasolla sekä makrotasolla samaan aikaan. 

Maa kuolee ja aavikoituu ilmaston lämpenemisestä johtuvien pitkittyvien kuivuuskausien takia. Eläminen päiväntasaajan seudulla käy lopulta mahdottomaksi. Ruoka ja vesi loppuvat. Jäljellä olevien uusiutumattomien luonnonvarojen hallinnasta käydään sotia. Kynnelle kykenevä väki pakenee pohjoiseen ja etelään yhä suurempina laumoina. Eurooppa tukehtuu tulijoihin, länsimainen demokratia ja kulttuuri romahtavat. Tämä on jo alkanut.

Viime adventtina otettiin käyttöön virsikirjan lisäosa, johon vuoden 1986 virsikirjan 632:n virren ja 720-760 sekä 806-856 virsien lisäksi tuli 79 täysin uutta virttä. Uusien virsien aihepiiri on moderni, joukossa on mm. talvivirsi, kaupunkilaisen virsi, isänpäivävirsi, Suojelusenkelivirsi, paastonaikavirsiä ja luonnonsuojeluvirsiä. Iloa ja kiitollisuutta on haluttu korostaa. Monikulttuurisuus ja -kielisyys on väkevästi mukana, ja sävelmissä myös Euroopan ulkopuolisia tyylejä. Virsikirjan sekavan numeroinnin idea on, että 7- ja 8-alkuisissa on myös synnintunnustustekstejä, rukouksia, psalmien kertosäkeitä, lyhyitä vastauslauluja sekä joitakin messussa käytettäviä lauluja. Uusimmat virret alkavat numerosta 901. Virsikirja paisuu paisumistaan, on tuleva aika, kun sitä on pakko alkaa karsia. Arvaan, että vähiten lauletut pudotetaan seuraavaksi pois mammuttikirjasta. Lieneekö tarpeen kaikkien toimitusten, messujen ja rukoushetkien kaavoja tunkea samaan kirjaan, kirkoissa ja kappeleissahan niitä yleensä vain tarvitaan.

Kaiken sortin yltiöpuuhan ideoimisessa ja kehittelemisessä me suomalaiset taidamme olla erinomaisia. Onneksi virsimaraton oli viisaasti suunniteltu. Seurakuntalaisten tukena ja esilaulajina lauloi ja soitti kymmenkunta kirkkomusiikin opiskelijaa opettajansa ja kanttorimme kanssa. Säestyksenä käytettiin vaihtelevin kokoonpanoin pianoa, urkuja, viulua, saksofonia, rumpuja, kitaraa. Samuli-pappi esitteli lyhyesti kaksi virttä kerrallaan ja aina 20:n jälkeen oli vartin jaloittelu- ja kurkunkostutustauko.

”Lisävihkon kautta opitaan paitsi virren mahdollisuuksista myös rajoista”, sanotaan esipuheessa. Sävelmät ovat niin outoja, että nuotinlukutaitoinenkin horjahtaa helposti. Vanhempi seurakuntaväki ei ehdi näitä oppia elinaikanaan, sen verran erikoisia ja nopeita sävelkulkuja löytyy. Positiivista on moni-ilmeisyys, rytmikkyys, mahdollisuus laulaa kaanonina ja nykykieliset sanoitukset. Löysinkin heti ensi laulamalla sielunvirteni uusien joukosta.

En tiedä miksi kirkonpenkkiin näin / taas hetkiseksi istumaan mä jäin / Kai tahdoin hetken hiljaisuutta kesken kiireiden / rauhaa ravinnoksi sydämen. / Kun hiljaisuuden syliin jäädä saa / ja antaa mielensä vain vaeltaa / voi lapsi olla jälleen edes pienen tuokion / ja antaa kaiken olla niin kuin on / edes yhden pienen tuokion.      (915:1)

Svenska Folkpartiet on meillä kielipuolueeksi käytännössä kuihtuva, kun se ei enää ole obligatorisesti hallituspuolue. Mitenkään leiskuvaa ei oppositiopolitiikka yleisesti ole ollut. Puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson, moninkertainen ministeri ja viisas ja kokenut poliitikko, sivistynyt ja lämmin persoona, piti näköisensä puheen. Hän puhui luontevasti ja numeroa tekemättä puolet puheesta äidinkielellään ja korosti myös saamelaisten oikeutta omaan kieleensä. Epäilemättä Henriksson on puheenjohtajana Carl Haglundia värittömämpi, mutta samalla tasapainoisempi ja kokeneempi. – Tenttiosuuden hoiti toimittaja Jan Andersson, joka huomautti (tämänkin) puolueen olleen pitkän hallitustaipaleen aikana päättämässä asioista, joita nyt sanoo virheiksi. Kuultiin iloinen nauru ja toteamus, että oppositiossahan ei tarvitse tehdä kompromisseja. Mitään uutta sote-keskusteluun ei Henrikssonilta tullut, vaikka taannoin Vaasan keskussairaala-asiassa puolue piti ruotsinkielisen rannikkoseudun puolta tiukasti. Ylimalkaan Henrikssonin vastaukset olivat sovittelevia, ehdottomuus ja hyökkäävyys puuttuivat.  – Vähemmistöjen puolestapuhujana tarpeellinen.  

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson aloitti puheensa henkilökohtaisista kuntapolitiikan häviöfiiliksistään tyyliin ”Istuin lattialla täysin musertuneena…”. Vaatii todellista rohkeutta sanoa näin puoluetovereiden ja televisionkatsojien sankan ja monenkirjavan joukon edessä. Anderssonin partiotyttömäinen olemus saattoi herättää suojelunhalua, mutta sanoma oli selkeä ja vakuuttava. Hän ei myöskään takertunut papereihin, vaan puhui vapaasti katsoen avoimesti yleisöön ja kameraan. Puhe päättyi puhuttelevasti ’lattialla istujan’ nousuun ja työn jatkumiseen. – Tenttiosuudessa toimittaja Kirsi Heikell oli ajoittain helisemässä, kun Li Andersson pudotteli punnitut ja perustellut vastaukset hankaliinkin kysymyksiin. Andersson arvosteli voimakkaasti koulutusleikkauksia, jotka aloitettiin jo Kataisen hallituksen aikana, eikä suostunut ottamaan tivattua vastuuta silloisista virheistä yksin. Kuulijalle tuli selväksi sekin mikä erottaa vasemmistoliiton näkemykset muista sote-asioissa. Jäin kuitenkin odottamaan positiivista vasemmistovisiota kuntien tulevasta kehityksestä virheiden osoittamisen lisäksi.  – Määrätietoista, vahvaa puhetta, mutta kenelle.

Keskustapomo Juha Sipilä asteli vakaasti kameran eteen, aloitti tositarinalla ja jatkoi – paperista vilkuillen. Tupailtafiilistä ei studioon oikein syntynyt, jos sitä odotettiin, ja mitä se lieneekään. Puheessa korostui tekemisen meininki eikä tilaisuutta hallituksen aikaansaannoksien kehumiseen jätetty käyttämättä. Täyttyivätkö studiokeskustalaisten odotukset, en osaa sanoa, ainakin aplodeja annettiin melko säästeliäästi. Toimittaja Jan Andersson tenttasi Sipilää kiperin kysymyksin, mutta joutui huomaamaan, että pääministeri tiesi mistä puhui eikä hänen positiivinen asenteensa järkkynyt kyseenalaistuksistakaan. Sanoisin, että Sipilä osoittautui tenttaajalle kovaksi luuksi. Hän vastasi siihen mitä kysyttiin ja vastaukset olivat selkeitä ja napakoita. Pari kertaa toimittaja sai hiukan nenälleenkin, herrasmiestyyliin.      – Ei huono, oikeastaan yllätyin positiivisesti.

pihan varjoisalla kulmalla

 aurinko leikkii lumella

 kauempana pellot sulana

metsän rajalla talven rantu 

päivät humahtelevat kevääseen

kuin lumenrippeet katolta

Taidemuseo on maisemallisesti hienolla paikalla, mutta järjettömän vaikea sinne on muualta tulijan löytää, kun harvahkoon käy. Särkänniemi on se mihin suunnistaa, mutta kun opastekyltit katoavat yhtäkkiä ja edessä on risteys eikä navigaattorin karttaa ole päivitetty, vaatii eestaas sompailua ja kysymisen, että lopulta osuu sujahtamaan oikeasta välistä Näsinneulan kupeelta ja talviuntaan nukkuvan tivolin läpi Näsinneulan kupeelle ja siitä Sara Hildénin museon pihaan.

Jarmo Mäkilän (s.1952) retrospektiivi tarjoaa huikeita välähdyksiä tuotteliaan taiteilijan tärkeimmiltä kausilta. Vaeltelemme vaitonaisina saleissa ja aulatiloissa kahdessa kerroksessa. Teokset ovat yhtä sarjaa lukuunottamatta valtavia, pelkkä koko jo mykistää. Tauluissa on poikia miehen ruumiissa ja miehiä pojan ruumiissa, Punkkarikasvojen kollaasi, graffitinomaisia kuvia täynnä väkivaltaa, sarja postmoderneja vanhan taiteen toisintoja, installaatioita, seittiin peitetty kotitalon rekonstruktio. Lapsen yksinäisyys ja häpeä installaationa, jossa yksi lapsi seisoo omilla jaloillaan viidenkymmenen laatikoihin hylätyn lapsen pään keskellä.  ”Teokseni syntyvät idyllin ja uhan välisestä jännitteestä”, sanoo taiteilija esittelyvideossa.

Kuvat ja niiden herättämät tunnelmat ajelehtivat mielessä pitkin iltaa. Puramme niitä illallisella. Kuuntelen tarkkaan Toisen vaikutelmia ja kuvien aktivoimia lapsuusmuistoja. Mietin ääneen omiakin tunteitani, sillä kylmäksi kuvien äärellä ei voinut jäädä. Tutussa pikku hotellissa nukutun yön ja runsaan aamiaisen jälkeen ajelemme kolmostietä kotiin päin auringon pilkahdellessa ja pian solahdamme takaisin kotoisiin lauantaipuuhiimme.