Metsässä sulavaa lunta, kallion kupeella jääurkujen humina. Vähäpuheisia lintuja siellä täällä tiukahtelemassa, tikan pärrytystä metsän uumenista.
Aamupolulla kuulen omat askeleeni, miten jäinen tie niissä rouskuu. Ihmettelen takille putoilevien lumiryynien rapinaa. Mitä vähemmän ääniä, sitä pienemmätkin äänet kuulee.
Laskeudun rantaan. En lakkaa ihmettelemästä valon ja varjojen leikkiä jäällä aamulla, päivällä, illalla. Ihmisen askelten jälkiä, jäniksen loikkapolkua, yksinäisen koiran tai suden jälkien jonoa rannalta toiselle.
Jos ei ole valoa, ei ole varjojakaan. Puun varjo, metsän varjot, pilven varjo avoimessa maisemassa syntyvät valosta. Kirjoittavan käden varjon pöydälle luo tuohuksen liekki hämärässä.
Poissaolo ja läsnäolo. Ihmiset tihkuvat niihin surujaan, väsymystään, levottomuuttaan, menneitä murheita ja tulevia. Yksin olo on juhlaa. Sanattomassa hiljaisuudessa yhteyskin lääkitsee.
Taas hieno kirjoitus, joka tempaisee mukaan kulkemaan saman matkan luonnossa ja hiljaisuudessa. Poissaolo tilassa käyn usein ajatuksissa ” kylässä” monien luona. Samalla siitä hetkestä tulee läsnäolo, mutta sen tietää vain itse. Kun kuuntelee hiljaisuutta, niin tämä on mahdollista. Ellinoora, usein käyn rivitalon, jonka tiedät, pihapiirissä muistelemassa perheitä, me olimme kaikki niin nuoria, ja lapset pieniä. Siinä on jotain herkkää.
Kommentin jätti pirkko · maanantaina 6. maaliskuuta @ 17:49
Pirkko, sanoitit kauniisti tuntoja ajasta, josta perheidemme ystävyys alkoi. Nyt lapsemme ovat omissa perheissään ja heillä on omat lapsensa. On ihmeellistä ja ihanaa, että jotain on jäljellä siitä ajasta muutakin kuin muistot.
Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 8. maaliskuuta @ 21:28
Olen joskus miettinyt, millainen ero rauhallisesti vietetyllä yksinoloviikonlopulla ja retriittiviikonlopulla on. Millaisen lisän muiden ihmisten läsnäolo ja retriittiohjaus tuovat?
Kommentin jätti annikki · tiistaina 7. maaliskuuta @ 14:35
Jokin siinä tuntuu hyvältä, että meitä on monta tässäkin pienessä universumissa. Maailma ei ole autio, vaikka onkin äänetön. Toisen läsnäoloon ei tarvitse ottaa mitään kantaa, kukin saa olla tavallaan.
Hengellinen retriitti jäsentyy rukoushetkien ja yhteisten hiljaisten aterioiden rytmiin. Väliin jää aikaa levätä, kuljeskella luonnossa, lukea, kirjoitella. Onhan juhlaa pelkästään tulla valmiiseen pöytään. Ohjaajalta on mahdollisuus varata aika kahdenkeskiseen keskusteluun, jos tuntee tarvetta.
Oma kokemukseni: jokainen retriitti on tavallaan seikkailu. Ei voi etukäteen tietää mikä asia omasta elämästä nousee pintaan. Ja se huikea luottamus, että aina saa vastauksia lukemastaan, lauluista, teksteistä tai vain luonnon kautta.
Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 7. maaliskuuta @ 17:55