P5060947

Lauantaiaamu, laiskahkosti luettu paikallislehti, vihreää teetä ja kaksi paahtista, päälle sipaisu appelsiinimarmeladia ja mikrossa pehmennettyä leipäjuustoa. Toinen on jo Hesarin kimpussa kahvinsa juotuaan. Päivä lähtee radalleen: siivous kuten aina, pölylle allergisen olo helpottuu imuroinnin ja tuuletuksen jälkeen. Hyvä mieli siitä, että Toinen imuroi, minä teen kevyttä hienosäätöä, joka ei vaadi paljoa kumartelua. Lopuksi makaan jumppamatolla jalat koukussa tuolilla. Se on ainoa asento, jossa kipu ei tunnu.

Iltapäiväkahvin jälkeen lähdemme taas leffakerhon näytökseen. Tänään oli vuorossa Siskokset, Japanin tärkeimmän nykyohjaajan, Hirokazun uusin elokuva. Se on kertomus sisarussiteistä, rakkaudesta ja kuolemastakin. Ihmettelin japanilaisten luontaista kohteliaisuutta toisiaan kohtaan (mistä sivumennen sanoen meikäläisillä olisi paljon opittavaa). Kiinnostavaa oli myös seurata neljän sisaruksen arkea kotona, työpaikoilla ja nuorimman koulussa. Kahdessa kohtaa liikutuin.

Kun tulimme ulos, aloin suorastaan valua vettä ja kun pääsimme autoon, itkua tuli ihan valtoimenaan (kolmen paperinenäliinan verran). Toisen kunniaksi on sanottava, että hän piti tyynesti kättäni eikä häslännyt yhtään. Hän tiesi, että itku loppuu aikanaan. Hän tuntee minut.

En todellakaan arvannut, että elokuva voisi kouraista niin syvältä, paljastaa sisaruusikävän ja äidin rakkauden vajauksen. Vähän oli semmoinen olo, että eihän tämä mikään nyyhkyleffa ollut, mitä minä, aikuinen ihminen nyt enää parun. Ymmärsin, itseni kanssa töitä tehnyt, syyt, vaan reaktion voimakkuus yllätti. Kunnes tajusin: ne kirsikankukkapilvet…ne askeleet merenrantahiekalla…

  • On ihmeellistä, miten vahvasti tunnemuistot istuvat muistimme lokeroissa ja että sinne osuva kosketus voi ne näin laukaista. Onnea, että sinulla on vierelläsi ihminen, joka turvasi olosi itkun hetkellä.

    Kommentin jätti Annikki · sunnuntaina 29. tammikuuta @ 09:00

  • Sitäkin mietin, onko niin, että fyysinen kipu madaltaa kynnyksiä, herkistää, murentaa niitä muureja, joiden takana ihminen henkisen surunsa normaalisti pitää. – Kiitos Annikki ymmärryksestä.

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 29. tammikuuta @ 11:38

  • Onnellisia ne joilla on taito päästää ikävä ja suru ulos. Ja ne joiden vierelläkulkijalla on voimaa ja taitoa.

    Kommentin jätti erakko · sunnuntaina 29. tammikuuta @ 15:52

  • Niin, usein itku mielletään heikkouden osoitukseksi. Olen lakannut välittämästä, mitä jos onkin. Murtumapiste on arvokas kohta, siitä näkyy aina valoa sinne, mikä on piilossa.

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 29. tammikuuta @ 19:47

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.