Reunamerkintöjä ja kiteytyksiä

Uskoni on irrationaalista luottamusta itsensä ilmaisseeseen ylimaalliseen voimaan, Jumalaan. On ehkä toissijaista miksi ihminen Jumalaa kutsuu, tai miten hänet käsittää. Ymmärtämiskykymme on joka tapauksessa kovin rajoittunut kaikessa, mikä koskee jumaluutta.

Usko merkitsee minulle Jumalan ohjauksen hyväksymistä erilaisissa olosuhteissa ja tilanteissa. Usko lähtee Jumalasta, turvautuu Jumalaan ja palaa Jumalaan. ”Hänessä me elämme, olemme ja liikumme”. Usko on elämään sisäänrakentunut voimanlähde, pyrkimystä hyvään rakastamalla lähimmäistä, toimimalla maailmassa yhteisen hyvän puolesta.

Kristillisen kirkon opetus sisältää paitsi opetusta kolmipersoonaisesta Jumalasta, myös eettistä koodistoa hyvästä elämästä. Siihen ei ole ollenkaan helppo yhtyä, sillä se sotii ihmisen luontaista itsekkyyttä vastaan. Hyvän elämän koodisto on vaativa, sen suhteen olemme aina keskeneräisiä.

Moni sanoo uskovansa, mutta ei niin kuin kirkko opettaa. Kirkon opetus on aikakausien läpi siilautunutta ryhmäymmärrystä, jossa on kulttuurisia eroja. Toisia kirkon opetus tukee uskossaan, toisille toimii esteenä. Pohjimmiltaan usko ei ole oma teko, vaan Jumala etsii ihmisiä ja kutsuu heitä yhteyteensä. Jokainen uskova on siis kutsuttu Jumalan lapseksi. Pitää paikkansa sekin, että moni on kutsuttu ja harva valittu, sillä kutsun vastaanottaminen on ihmisen vapaa valinta, ja moni ohittaa sen.  

Olen ollut kirkon töissä, mutta kirkko ei ole uskoni kohde, minulle se on matkakumppaneiden yhteisö. Uskoni on etsiytymistä jumalayhteyteen, hengen kaipausta, näkymättömän ikävöimistä – ja paradoksaalisesti samaan aikaan myös luottamuksesta syntyvää lepoa ja syvää kiitollisuutta.