Olen onnellisen hämmentynyt jatkumosta, joka ilmenee siinä, että Esikoisemme esikoinen nyt kahdeksanvuotiaan innolla opiskelee musiikkiopistossa sellon soittoa tavoitteellisesti. Eilen illalla hän ilmoitti, ettei voi tulla pelaamaan scrabblea pikkusiskon ja isovanhempien kanssa, koska huomenna on musiikkiopiston selloryhmän konsertti ja hänen on harjoiteltava omassa rauhassa. Me siis poistuimme yläkertaan, kun hän otti sellonsa esiin ja ryhtyi hiomaan Dvorakin Humoreskia.

Esikoisen ääni värähti, kun hän kertoi löytäneensä nuottikasoistaan erään sellokappaleen, jonka kansilehdeltä ilmeni, että kappale on ollut isänsä (siis Toisen) repertuaarissa aikoinaan 1960-luvulla. Esikoinen kertoi soittavansa sitä pojalleen, joka ottaa sen ohjelmistoonsa sitten, kun taidot alkavat riittää.

Minua liikutti se, kun Esikoinen isäni jäämistöstä pelasti kotiinsa papan urkuharmonin, koska pappa oli aikoinaan opettanut häntä kesälomaviikoilla soittamaan. Ajattelen, että oli uhraus sovittaa sekin kookas soitin perheen tiloihin, jotka muutenkin ovat täynnään soittimia. Tunnearvoilla on merkitystä.

  • Voi, miten kaunis kirjoitus!

    Kommentin jätti vilukissi · keskiviikkona 25. tammikuuta @ 14:40

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.