Matkalla päiväkotiin soi vaarin puhelin, Ritaripoika soittaa, että on ollut kaverillaan ja tulossa kotiin, mutta saattaa myöhästyä hiukan, koska kaveri asuu aika kaukana. Hän myöhästyikin, viisi minuuttia. Useimmiten hän on jo kotona odottamassa.  Näin kahdeksanvuotiaana. Muutaman vuoden päästä hän ei enää soita ja siitä muutaman päästä ei tule.

Rip esittää tangolla, miten helposti vedetään seitsemän leukaa. Muru näyttää miten kauan hän jaksaa roikkua suorana. Soittaja tarvitsee myös käsivoimaa, tietää hän. Iltapalalla Rip kysyy Vaarilta, mikä sun ammatti on ollut. Se selviää, mutta nostaa jatkokeskustelun: mitä sähkö on. Rip ja Muru ponnistelevat, molemmilla on ilmeisen hyvä käsitys siitä mihin kaikkeen sitä tarvitaan. Rip tietää jo, että on tuulivoimasähköä, vesivoimasähköä ja öljyllä tuotettua. Ydinvoimastakin tiedetään. Mutta mitä sähkö on. Sitten Muru itsestään selvästi: se on energiaa, ja se tulee voimalaitoksesta johtoja pitkin. Mykistymme.

Rip kertoo mitä kavereiden luona tehdään: pelaillaan ja jutellaan. Mum kiinnostuu: mistä kahdeksanvuotiaat pojat puhuvat keskenään. – No kaikesta, peleistä, jalkapallosta, koulusta,  opettajasta, kavereista.  – Tytöistäkinkö, kysyy Mum. – No ei! Ei me tytöistä puhuta. Jotkut tytöt kyllä sanoo, että ne tykkää jostakin pojasta. Se on niiden juttuja.

Mummeli peittelee  Murua iltasatujen jälkeen. – Mitä lauletaan. – Laula se mitä isi aina laulaa, se missä on ’siipi enkelin’.  Muistot tulvivat Mummelin mieleen:  ”Levon hetki nyt lyö, jo joutuvi yö, pien armaani mun nuku laulehun. Siipi enkelin on suojas voittamaton, senpä turvin sä saat nähdä untesi maat.”

Miten kadehdittavan yksinkertaista ja selvää voi lapsen elämä olla. Aikuiset ne murehtivat ja säätävät suhteissaan, saavat toisinaan asiansa ihan umpisolmuunkin. Lapselle riittää, että on koti ja niitä, jotka huolehtivat ja rakastavat.  

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.