 Kansalliskirjaston sisäpiha Kirjaston historia alkaa oikeastaan 1640-luvun Turusta, mihin maamme ensimmäinen yliopisto tuolloin perustettiin. Alkuperäisen osan nykyistä Kansalliskirjastoa Helsingissä suunnitteli C. L. Engel ja se valmistui yliopiston kirjastoksi 1840. Professori G. Nyström täydensi arkkitehtoonisesti upeaa taloa lisäosalla, ns. rotundalla, joka valmistui 1901. Kansalliskirjaston käyttöön kunnostetun Fabianian ja alkuperäisen rakennuksen viimeisin peruskorjaushanke kesti viisi vuotta ja tuli valmiiksi 2001. Parastaikaa Yliopistokadun puoleinen julkisivu on paketissa.
”Marraskuussa se vaikuttaa voimakkaimmin. Kun puut kirjastorakennuksen kyljessä ovat mustia ja märkiä ja ruohon vihreä ylhäällä terassilla näyttää katulamppujen valossa räikeältä, silloin eteläsalin korkeat ikkunat hohtavat lämmintä valoa ja kirjahyllyt houkuttelevat Yliopistokatua kulkevaa sisään. Meidän kirjastomme on kovin kaunis.” – Riitta Nikula, taidehistorian professori Helsingin Yliopistossa
Kulttuurinnälkäisten Iäkköleidien marraskuun tapaamisen kohteeksi olimme valinneet Kansalliskirjaston näyttelyineen. Rakennuksen kauneus on jo sinänsä aina vaikuttava elämys. Kupolisalissa on kirjan historiaa ja nykyaikaa monipuolisesti esittelevä näyttely, joka houkutti selailemaan sähköisiä opuksia, tutkimaan vitriinien antiikkikappaleita ja keskustelemaan kirjan tulevaisuutta sähköistyvän informaation maailmassa. Tilan kulttuurihistoriallinen arvokkuus ja modernin kirjan tulevaisuuden näkymät loivat kiehtovan kontrastin.
 Kupolisalin katto-ornamentteja Kiertelimme kaikkialla talossa. Siellä täällä jokunen kaunis antiikkituoli ilahdutti silmää. Lukusalin pöytien ääressä tai rotundan kirjaparvilla lähdeteosten tuntumassa ahertavat tutkijat ja opiskelijat tuovat taloon vaiteliasta elämää. Alhaalla kahvilassa käytiin vilkasta keskustelua pikku pöytien ympärille muodostuneissa seurueissa. Fabianian portaikossa näkee trilobiittien koristamia kivilaattoja ja seinille jätetyt värikerrokset kertovat talon historiasta.
 Rotunda Rotundan puolella on parasta aikaa Disney-keräilijä Pentti Hauhialan lahjoittama kokoelma esillä tammikuun loppuun. Lukiolaisten suosikkikirjojen näyttely kahvilasta Fabianian puolelle johtavan käytävän varrella antaa kuvaa siitä, mitä tulevat akateemiset kansalaiset lukevat. Kaikkiin syksyn vaihtuviin näyttelyihin, konsertteihin ja luentotilaisuuksiin on vapaa pääsy. Kulttuuri kutsuu, ravitsee kaikkia aisteja, kiehtoo ja yllättää.
 Näkymä pihalta Tuomiokirkolle Kolmen miljoonan kirjan ja lehden sekä lukemattomien erilaisten tallenteiden, artikkelien ja julkaisujen koti on vaikuttava paikka, josta voi tuntea kansallista ylpeyttä. ”Vain Suomessa kansalliskirjasto on kaikille avoin tilojen sinfonia, aito kirjojen temppeli.”
Olen kerrassaan äimistynyt tämän syksyisestä maailman menosta. Ei voi ymmärtää, mikä ihmisiin on mennyt, kun jokaisen vähänkin tukevamman tuulenpuuskan myötä mennään eroamaan kirkosta. Näin tunnekuohujenko armoilla ihmiset ovat? Olisiko syytä muistaa mitä Manu-pressa sanoi aikanaan: ”Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan”.
Itse kukin toimii tietysti viisautensa mukaan ratkaisuja tehdessään. Medialle ei ole kunniaksi, että se näyttää taas toimivan tuulikoneena. Toimittajat eivät hallitse foorumiaan, haetaan äärimmäisiä mielipiteitä ja annetaan niiden ryöstää keskustelu. Kirkon ääntä pannaan konservatiivit ja poliitikot käyttämään tarkoitusperiinsä.
Kyllä on nyt mielensäpahoittajia tässä maassa. Syyt ovat itse kullakin ikiomat, äärestä toiseen, mutta lopputulos sama: pitää näyttää paha mieli metelillä ja tuomita toisin ajattelija. Se on hyytävää. Ihmettelen vakaumuksellisia kristittyjä, jotka käyttävät raamattua lyömäaseena. Siitä on Kristuksen rakkaus kaukana. Monesta piispastakaan ei irtoa muuta kuin varovaista mutinaa.
Tajusin lapsuusmaalla tutun kirkkoherran kanssa jutellessa, että kuohunta asian tiimoilla ei tunnu hetkauttavan kirkkokansaa muualla kuin kaupunkisuomessa. Maallakin on eri tavoin ajattelevia, mutta kukin saa olla vakaasti omaa mieltään. Pappi ei provosoinut kuulijoita uskonpuhdistuksen muistopäivän saarnassaan. Hän korosti Jumalan sanaa, mutta vaikeni tulkintaeroista. Kukin sai tukea näkemykselleen, jos sellainen oli.
Arveluttaa jo mihin porukkaan tässä kohta kirkon jäsenenä kuuluu. Kirkon seurakuntien aktiiviväessä (siis myös päättävissä elimissä) on jo nyt prosentuaalisesti enemmän konservatiiviseen raamatun tulkintaan pitäytyviä totuuden torvia kuin jäsenistössä keskimäärin. Onko maltillisilla, avaramielisillä ja yksinkertaisesti uskovilla kohta sijaa kirkossaan?
”- Ei mikään voi kuolla, ei kukat, ei tuuli, ei rakkaus kuolla voi. / Ohi polku vain kulkee ja kukat jää taakse / ja muualla tuuli soi” (Aila Meriluoto)
Tekstiä näkee usein kuolinilmoituksissa. Jotain kovin lopullista tunnelmassa tuntuu olevankin. Runo kertoo myös siitä miten monelle aikanaan tärkeällekin ihmissuhteelle myöhemmin voi käydä elämässä. Runon fokus ehkä on rakkauden universaalissa ikuisuudessa ja onnen hetkellisyydessä. Elämän laulussa, joka soi aina jossain.
Runo ei kerro rakkauden kääntöpuolesta, pettymyksestä. Ei kerro siitäkään, mitä suhteelle ja yksilöille tapahtuu, jos rakkaus kuoleekin. Eikä siitä, miten pettymyksen kokenut voi jatkaa elämää ja uskaltaa heittäytyä aikanaan uuteen rakkauteen. Muualla soiva tuuli voi tuntua tuskalliselta hänestä, joka jää yksin kuolleen rakkauden raunioille.
Vanhempieni ikäpolvella ei ollut käsitettä parisuhde, oli vain avioliitto, joka miellettiin kestämään läpi elämän. Tahdottiin ja luvattiin rakastaa. Ponnisteltiin yhdessä perheen hyväksi. Elettiin se arki, mikä eteen tuli eikä haihateltu haaveiden perässä. Joskus rakkaus kuoli kovissa kohtaloissa, mutta liitto jatkui velvollisuudesta tai vaihtoehtojen puuttuessa.
Setäni valitsi varakkaan ja kauniin talontyttären, sai viisi lasta, eli aikansa riitaista liittoa kunnes sydän ei enää kestänyt. Tätini valitsi itsenäisen naisen elämän, kun ei saanut haluamaansa miestä eikä huolinut mitätöntä. Täti kuoli elämäänsä tyytyväisenä korkeassa iässä. Äitini kertoi rukoilleensa Jumalalta ’sitä oikeaa’ ja saaneensa aviopuolisokseen miehistä parhaan. Heidän liittonsa kesti liki 60 vuotta ja päättyi isän kuolemaan. Liitto päättyi, mutta rakkaus ei, ehkä siksi Äiti jäi kaipauksen vangiksi.
Oman ikäpolveni rakkaustarinat eivät ole vielä päätöksessään. On ehkä lähdetty tunnepohjalta, mutta otettu myös realiteetit huomioon. Vaikka liitto on ajateltu kestämään, erojakin tapahtuu, sillä enää ei sietämättömään tilanteeseen tarvitse suostua. Toisaalta viehätyksiä syttyy ja haipuu, voihan senkin hyväksyä. Liitto kestää, jos siinä on rakkautta. Jos on tilaa myrskylle ja tyyntymiselle. Jos puolisot sallivat toistensa muuttumisen ja kunnioittavat toisiaan suvereeneina ihmisinä.
Nykynuoret aloittavat suhteen kevyemmin. Osapuolet tutustuvat, huomaavat viihtyvänsä yhdessä ja päättävät muuttaa samaan osoitteeseen. Naimisiin menosta ehkä puhutaan, jos suhde toimii tai nainen tulee raskaaksi. Suhdetta ei silti välttämättä virallisteta, vakiintunut tilanne riittää, jos on riittääkseen. Myös erokynnys on madaltunut, jopa niin, että kyllästyminen riittää perusteeksi. Elämänikäiset liitot käyvät harvinaisiksi. Rakkaudet tulevat ja menevät kuin haihtuva sokerihumala.
Tosi rakkaus on tunteissaan aito ja vapaa, mutta tuntee myös vastuuta omasta ja toisen onnesta. Rakkaudessa ylitetään sovinnaisia sukupolvi- ja sukupuolirajoja, kansallisuusrajoja, yhteiskunnallisia ja kulttuurisia rajoja. Rajojen ylittäjiltä ehkä vaaditaan tavallista enemmän rohkeutta ja sitkeyttä. Onnella ei ole yhtä kaavaa.
Yhä on myös nuoria, jotka ovat rakkaudessa niin tosissaan, että tahtovat sitoutua yhteiseen elämään. Se on rakkauden ratkaisu uuden sukupolven ja oman vanhuuden hyväksi – tahdon ratkaisu, ei tunnekuohujen.
”Valtakulttuurissa pitkitetään nuoruutta nelikymppiseksi, naurettavuuteen asti: emmitään vakiintumista, avioliittoa, lasten hankkimista, uravalintoja; halutaan rentoilla pari vuotta Aasiassa ja etsiä juuria, elää suurkaupungissa ja maalla, kokeilla kaikkea ja keskittyä johonkin. Venytetään ja vatkutetaan, kun ei pystytä tekemään päätöksiä.”
Ilkka Malmberg, HS:n Kuukausiliite, elokuu 2010
Reilun viikon reissun aikana kerääntyneen hesaripinon uumenista paljastui kiihkeää keskustelua sekä painavista, tärkeistä että kevyemmistä aiheista. Saattohoidosta. Sukupuolineutraalista avioliitosta ja vihkimisoikeuksista. Naisten kesäpukeutumisestakin.
*
Ihmisellä on vapaus pukeutua tavallaan. Paha mennä toisen neuvomaan. Ihmetellä saa myös vapaasti. Vaikka sitä, miten pattipolviset ja pulleaperäiset keski-ikäiset siskot tuovat lisäarvoa katunäkymiin pujottautumalla ohuisiin legginseihin ja lyhyisiin hamosiin kaupungille lähtiessään. Myötähäpeä siinä ailahtaa sillä, joka pikemminkin pyrkii kätkemään kuin paljastelemaan vartalonsa ongelmakohtia.
*
Sukupuolineutraali avioliitto kuulostaa melko kummalliselta termiltä perinteisen avioliittomallin sisäistäneen korvissa. Liittoja on toki moneksi perinteen piirissäkin, mutta tässä laajennetaan nyt median ja poliittisen eliitin voimin avioliittokäsitystä. Mietin mihin päädytään, kun nyt on jo avioliitto, avoliitto, ja rekisteröity parisuhde. Eikö rekisteröityjen puolisoiden laillisia oikeuksia voisi laajentaa muuttamatta perinteistä avioliittokäsitettä? Suunta tuntuu oudolta irtiotolta Euroopan unionin kontekstissakin.
Kirkkoa vedetään taas kuin vastahakoista pässiä narun päässä. Teologeilla on teologiset murheensa asioiden laidasta eivätkä ne lainlaatijoita hetkauta. Kirkon jäsenenä saa ihmetellä sitäkin, miten pitkälle meillä ollaan valmiita myötäilemään yhteiskunnassa meneillään olevaa muutosta. Jo nyt nuoria pikakastetaan että pääsevät ripille kaveriensa kanssa. Kirkkoon saa liittyä vaikka vihkiviikkoa edeltävänä maanantaina ja erota, kun häät ovat ohi. En tiedä olla mieltä kirkon vihkioikeuksista, mutta jokin tässä menossa arveluttaa.
*
Saattohoidosta, palliatiivisesta eli kuolevan hyvästä hoidosta on tehty runsaasti hoitotieteellisiä väitöskirjoja. Hoitohenkilöstöä koulutetaan kohtaamaan potilaansa yksilöllisesti kussakin elämän vaiheessa. Työssä hoitaja kohtaa karun todellisuuden: asia ei kiinnosta resursseista päättäviä. Vaihtoehtoja on vähän tai ei ollenkaan. Saattohoidosta on syytä keskustella. Ei siksi, että oma äiti sattuu olemaan sillä kohtaa juuri nyt, vaan siksi, että eliniän hiljalleen pidetessä ja kipusairauksien lisääntyessä vuosi vuodelta yhä taajempi joukko on sillä kohtaa.
Helsingin kaupungin tomera päättäjärouva tietää, että ihmiset eivät halua kuolla vaan elää. Siksi erillisiä saattohoito-osastoja tai -koteja ei tarvita. Kalliiksikin tulevat. Kun elämä supistuu vuoteenlaitojen sisälle, alkaa seinillä ja ikkunanäkymilläkin olla merkitystä. Saattaa olla, että moni meistä on jonakin päivänä siinä vaiheessa, jossa toivoo vain rauhaa, hoivaa ja tuskatonta unta elettyään kylliksi.
Hesarin vappupaketti tarjoili runsaasti mielenkiintoista luettavaa, mutta ykkösuutiseksi oli vedetty tällä kertaa luterilaisen kirkon ja erityisesti sen lestadiolaisen liikkeen piirissä ilmi tullut lasten hyväksikäyttö. Eipä ollut hyvä uutinen.
Pahoista asioista on puhuttava ääneen. Salailu loppuu, kun todistettavasti tapahtunut paljastetaan kaikessa karuudessaan. Joskus vain herää epäilys hämärtyykö oikeutta ja hyvää palvelevan paljastuksen ja pahuudella mässäilyn raja.
Medialla on omat uutiskriteerinsä. Oleellisinta on ajankohtaisuus ja vaikuttavuus. Oleellista pitäisi olla myös uutisoinnin prinsiippi: välittää vain tieto ja taustat. Moralisointi ja kauhistelu on jätettävä lukijan tai katsojan ja tuomitseminen oikeusviranomaisten asiaksi.
Katolisen kirkon piirissä paljastunut pedofilia tuomittiin kaikkialla. Jopa paavia vaadittiin syytteeseen. Muistanpa arvostetun entisen työtoverini (miespappi) lausahduksen: onneksi meidän kirkossa ei ole tätä ongelmaa. Perusteluna oli, ettei luterilaisilla papeilla ole selibaattivaatimusta.
Kirkon lapsi- ja nuorisotyötä arvostetaan ja työntekijöihin luotetaan. Paljastukset tuntuvat ahdistavilta, vaikka koskevatkin pääsääntöisesti maallikkotoimintaa. Kirkon hengellisen elämän rikkauden ja monimuotoisuuden kannalta herätysliikkeillä on paikkansa, mutta niidenkin toiminnassa pitää edellyttää samaa läpinäkyvyyttä ja avoimuutta, jota on herätty vaatimaan politiikkaan.
Missä on vallankäyttöä, siinä on aina vääryyden vaara.
Naiset puhuvat liikaa, kälättävät keskenään ja juoruilevat toisten (naisten) asioita, erityisesti miesten mielestä. Naisten mielestä miehet keskenään hirnuvat ja vitsailevat tyhjänpäiväisiä, humalapäissään heittäytyvät hellämielisiksi, mutta muuten urahtelevat ja kyrmyilevät naisilleen.
Pääkaupungin keskustan lounaspaikassa istuu kaksi ystävätärtä puhellen hiljakseen vegesalaattia odotellessaan. Viereiseen pöytään pelmahtaa kolme nuorimiestä lounastauolleen. Pastaa mätetään sisuksiin, hillitön naurunremakka leikkaa puheensorinaa tuon tuosta, tunkeutuu lähellä istuvien kommunikaatiosäikeisiin lupaa kysymättä.
Kirkkaana kevättalven päivänä istumme leidiporukalla Design-museon kahvilassa. Siellä on useampia naisseurueita ja ystävättären kera istuvia, ei ainuttakaan miestä. Hymyjä, hiljaista, kiireetöntä puhetta, kuppien kilinää, teetä, kahvia, salaattia, kasvispiirakkaa. Ei kilpailua suunvuorosta tai siitä kuka kertoo hauskimman jutun.
Naiset keskustelevat, puhelevat tunteistaan, kertovat tarinoitaan ja kuuntelevat, osallistuvat kuulemaansa. Yhdessä nähty on avannut elämän muistikerroksia. Sitä jaetaan, mikä mieleen nousee, mikä tuntuu tärkeältä sanoa, minkä kussakin seurassa haluaa jakaa. Näin kutoutuvat hitaat, hienosyiset luottamuksen verkostot.
Mistä miehet puhuvat keskenään, en tiedä. Oletan, että hekin keskustelevat, kertovat tarinoitaan ja kuuntelevat toisiaan. Nuoret parit puhuvat ja koskettelevat, mutta ihmettelen vain miten harvoin näkee keskusteluun syventyneitä keski-ikäisiä ja vanhempia pariskuntia. Onkohan kaikki jo sanottu.
YLE-Ykkösen kulttuurikeskusteluohjelma Voimala on taannoin tarjonnut mietittäväksi termiä downshifting, kohtuullistaminen. Elämäntavasta on kysymys ja perimmäisenä pontimena koko yhteisen maapallomme tulevaisuus. Moniko tosissaan edes pohtii elämäntapojaan, puhumattakaan niiden muuttamisesta muuten kuin pakon edessä.
Nuorten sukupolvessa näen muutoksen siementen itävän ja se tuntuu todella hyvältä. Oma sukupolveni on sisäistänyt pyrkimyksen elämässä eteen päin, lähtökohtia korkeampaan elintasoon. Siinäkin voi olla kohtuullinen, mutta lipsahtaa yllättävän helposti turhan kulutuksen ja tavarankeruun puolelle, jos ei ole valppaana.
Mikä on kohtuullista, mikä luksusta? Kuka sen voi määritellä? Onko kohtuus lopultakin jokaisen omien korvien välissä? Keskustelimme aiheesta Toisen kanssa kotona. Pidämme omaa arkista elämäntapaamme hyvin kohtuullisena. Hidas kohtuuhintainen kulttuurimatkailu kotimaassa ja lähialueella on meille luksusta. Viikonloppulento NYkkiin ei ole meidän juttu.
Inhimillisyyden nimissä on presidenttiä myöten oltu huolissaan muutaman vierasmaalaisen isoäidin kohtalosta. Heidät on maahanmuuttajaviraston toimesta päätetty käännyttää Suomesta takaisin kotimaahansa ja samalla eroon lastensa perheistä. Mitkään vetoomukset eivät ole tähän mennessä auttaneet. Kyyditys odottaa.
Olen ihmetellyt miten vierasmaalaisten vanhusten kohtalo meitä puhutteleekaan. Maamme viranomaiset ovat omankin vanhusväestön suhteen lain tuella osoittaneet puistattavaa kylmyyttä ja epäinhimillistä piittaamattomuutta. Suomalainen vanhus on yhä kotipaikkansa vanki, kun kaukana asuvat lapset haluaisivat vaihtaa vanhuksensa hoitopaikan lähelleen.
Ajattelen ystävää, joka matkustaa äitinsä luo toiselle puolelle Suomea aina kun oma vointi sen sallii. Muut sisarukset ovat toisessa maassa. Omalla äidilläni on lähiperhettä samalla paikkakunnalla, joten hän ei ole unohduksissa hoivapaikassaan, vaikka pääsen itse harvemmin hänen luokseen. Äidin hoivaosaston hoitaja kertoi matkustavansa vapaillaan toiselle puolelle maata tapaamaan omia vanhempiaan. Yhteyksien takia matka kestää melkein kahdeksan tuntia suuntaansa. Näin saavat omaiset kyytiä Suomessa.
Anki Pälve kirjoitti osuvasti HS:n yleisönosastossa viime viikolla: Saavatko omat vanhuksemme kuulua perheeseen?
Vielä viime vuonna kirjoitin hänelle monta kirjettä. Hetken lapsia ne, avoimesta sydämestä. Vaivoin vastattiin, paljon oli pitkää hiljaisuutta.
Oli aika, jolloin tuli liiasta liikaa. Kaatopaikkaefekti: olin haastettuna todistamaan niljakkaita yksityiskohtia ystävän elämästä. Parahdus: en halua tietää.
Vaikenemisen ja kommunikaation dilemma. Joko-tai-elämä. Helvetissään piehtaroiva ei huomaa: muutoksen avaimet ovat jokaisella itsellään.
Instant-ystävyyttä: vain tarvittaessa. Jänönkäpälä-ystävyyttä: pyyhi pois kipeä, silitä. Sääli-ystävyyttä: pai pai paitaressu, tukku tuutussa tupukka.
|
|
