Miten vanhaksi pitää tulla ennen kuin voi alkaa miettiä vanhenemista? Vai niinkö on, että monessa elämänvaiheessa sitä miettii, mutta mietteet ovat erilaisia, koska näkökulma muuttuu elämänkokemusten myötä. Ehkä kysymys ei ole niinkään näkökulmasta kuin tuntumasta? Mitä tunteita vanhenemisen ajatus herättää, kysyin ystävältä. – Kauhua, oli spontaani vastaus.

Lapsi ei vanhenemista mieti, hän leikkii elämäänsä ja kirmaa etapilta toiselle kasvamisen ja oppimisen polulla. Nuorena ikäpolvien erot tuntuvat, mutta oman vanhenemisen ajatuksen saattoi helposti torjua rajattomilta tuntuvien mahdollisuuksien hurmassa. Työelämässä ja perheen arjessa oli jo vaiheita, jolloin energiat olivat vähissä ja vastuu painoi. Elämä tuntui urakalta, josta on selvittävä. Ehtikö siinä vanhenemista miettiä?

Lapsena oli vain tämä päivä. Omat vanhemmat ja muut aikuiset olivat auktoriteetteja joita toteltiin tai ei toteltu. Nuoruudessa nämä samat ihmiset muuttuivat vanhoiksi ja heidän auktoriteettinsa muuntui näköalattomuudeksi. Työikäisenä huomasi ensimmäiset merkit vanhenemisesta ja se oli pelottavaa. (1.mies)

Lapsuus, nuoruus ja aikuisuus kuljettavat kohti vanhuutta, joka valmistaa viimeiseen vaiheeseen, elämästä luopumiseen. (1.nainen)

Vanhenemisen huomaa keski-iässä, erityisesti viimeisinä työvuosina väsymisenä ja aikaansaamattomuutena. (2.nainen)

Vanhenemisessa ei ole mitään suloista, jos on elämässä yleensäkään.     (eläkeläisryhmä)

Nyt tunnen, että mahdollisuuksien rajat ovat jo tulleet vastaan. Samalla koen vastuun helpottuneen, sen piiri on kutistunut. Rajallisenakin elämä tuntuu mielekkäältä. Iloa on paljon; arjen, läheisyyden, yhteisöllisyyden, elämän monimuotoisen kauneuden ja merkityksellisten kohtaamisten iloa. Kun elämysten hakemisen ja osallistumisen vimma hellittää, avautuu sisäisen kokemisen rikkaus uudella, hiljaisella tavalla. Se tuntuu tyydyttävämmältä kuin osasi kuvitella.

Vastuu ei helpotu, kutistuu ehkä ja sen kohde ja toimintatapa muuttuu. Nuorena aikuisena koki ensisijaisesti olevansa vastuussa jälkeläisistään ja elinpiiristään. Vasta vanhuuden merkkien ilmaannuttua alkoi oivaltaa kunnolla vastuuta omasta itsestään ja elintavoistaan. On ristiriitaista, että vasta vanhuuden kynnyksellä löytää elämän rikkautta paljon lähempää kuin ennen, mutta silti on tarve pitää kiinni oljenkorresta joka lupaa uusia elämyksiä nyt jo ylipääsemättömän vuoren takana. (1.mies)

Tuntee tyytyväisyyttä omista aikaansaannoksista työssä, ihmissuhteissa, lapsen kasvatuksessa. Voi jättää kiireen ja kilpailun, saa vain olla, ellei huvita muu. (3.nainen)

Tarpeellisuuden tunne pitää pystyssä. Vapaaehtoistoiminnassa tarvitaan toimintakykyisiä ikäihmisiä. Toiminta antaa sisältöä elämään. (2.mies)

Kaikki tekeminen vie enemmän aikaa. On opeteltava sujahtelemaan peilien ohi. Muutoksista selviää hyväksymällä. (eläkeläisryhmä)

Vanheneminen? Luonnollistahan se on. Sitä hidastuu, alkaa viihtyä itsekseen, nauttia aikatauluttomuudesta. Luovuttelee asioita, aloittaa jonkun uuden harrastuksen. (5.nainen)

Arvot muuttuvat, olen huomannut. Moni ennen tärkeä asia tuntuu marginaaliselta, tärkeimmiksi ovat tulleet henkiset arvot. (4.nainen)

Saatamme suhtautua turhan pelokkaasti ja torjuvasti vanhenemiseen. Näemme ja kuulemme ympärillä ikäviä esimerkkejä vanhojen kohtaloista. Luopuminen työroolin antamasta yhteiskunnallisesta asemasta ja sen mukana monista ihmissuhteista voi tuntua vaikealta. Taloudellinen tilanne muuttuu, tulee terveydellisiä huolia. Tulevaisuus alkaa pelottaa, pelkääminen syö iloa ja vie voimia.

Vanheneminen on vähittäistä. Menetykset sammuttavat elämänvoimaa. (eläkeläisryhmä)

Kun tajuaa hautajaisissa olevansa sukupolvensa ainoita saattajia, se on kuin salamanisku: nyt olen tullut vanhaksi! (1.nainen)

Koemme itsemme onnekkaiksi kun emme vielä saaneetkaan kuolemantautia. On outoa, että kovin harvoin pystymme hyväksymään, että kun jonkun meistä on kuitenkin luovuttava osasta saavutettuja etujamme, se menettäjä voi yhtä hyvin olla minä itse. Tuo tieto on äärimmäisen pelottava. (1.mies)

Terveyden menetys pelottaa, se, saako hoitoa ja apua tarvitessa. Itsenäisyyden menetys pelottaa, se, ettei kykene huolehtimaan itsestään, päättämään asioistaan, tai ilmaisemaan itseään. (3.nainen)

Kristilliset mystikot puhuvat ’talon tyyntymisestä’ tarkoittaen sillä ruumiillisten halujen sammumista ja henkisen puolen kirkastumista. Mietin, tarvinneeko sammuttaa sitä, mikä inhimilliseen elämään kuuluu. Nautinnosta voisi olla kiitollinenkin. Ehkä tulee itsestään aika tai on jo, jolloin fyysinen rakkaus ei ole samalla tavalla onnen lähde kuin on ollut. Hellyyden ja läheisyyden halu on syvästi ihmisyyttä, ei se koskaan katoa.

En ymmärrä ajatusta, miksi jotain inhimillistä pitäisi uhrata jonkin toisen inhimillisen alttarille. Se olisi aivan turhaa energian tuhlausta, sillä Luojamme on rakentanut meistä niin hienon laitteen, että tarpeemme ja kykymme kulkevat lähelle tasapainossa. Se mikä kenties vanhetessa itsekkäänä fyysisyytenä hävitään, voitetaan varmasti moninkertaisena mielen ja pyyteettömän läheisyyden rikkautena. (1.mies)

Ihmisiä liukuu maailmani ulkokehälle. Aika syö suhteita, rakkaudet kukoistavat ja kuihtuvat, ystävyydet haalistuvat, työelämässä tärkeältä tuntuneet ihmiset jäävät ympyröihinsä pyörimään. Avoimelle elämä voi tarjota uusia ihmissuhteita vanhenevanakin. Kohdataan, jaetaan samaa matkaa.

Unelmia voi olla kaiken ikää, niitä voi toteuttaa ja kokea onnistumisen iloa. Usein vanhuudessa kulutamme voimia huomisen pelkäämiseen, vaikka voisi tästä päivästä iloita. (1.nainen)

Elämä on matka. Jos katsomme taaksemme vaikkapa junan takasillalta, ei se mikä jää taakse katoa minnekään. Siellä se on, emme vain enää näe sitä. Mutta jos kuljemme samaa tietä uudelleen, voimme kenties nähdä saman maiseman ja kokea monta tunnetta uudelleen. (1.mies)

Tunnen iloa ja kiitollisuutta siitä, mitä elämä on eteen tuonut. Tunnen rauhaa siitä, että olen turvassa kaikesta huolimatta eikä tarvitse kaikkea yksin kantaa. (3.nainen)

Vanhenen, vanhenen vastaan panematta, jopa mielelläni. Aika virtaa, muutos on ikuista. Jonakin päivänä minunkin aikani tulee täyteen, en sitä pelkää. Elävien huolet tulevat ja menevät, surua on aikansa, iloa aina.

Sana merkitsee kaiketi jonkinlaista aukiota, toria. Tässä yhteydessä on kysymys Alejandro Amenabarin palkitusta dvd-elokuvasta, joka tekee merkillisen vaikutuksen katsojaan: se saa pohtimaan poliittisen hallinnon, uskonnnon ja tieteen valtakuvioita kautta aikojen, kansan ja vallanpitäjien suhdetta ja inhimillistä kärsimystä massojen puristuksessa. V. 2009 valmistunut elokuva saa profeetallista tuntua Egyptin ja arabimaailman nykyisten tapahtumien valossa.

Elokuvan tapahtumat ajoittuvat vuoteen 391 jKr. Egyptissä, jonka keskus tuolloin oli Aleksandria. Tarinan keskushenkilöinä ovat Hypatia, huippulahjakas matemaatikko, hänen lahjakkaat oppilaansa ja älykäs orjansa. Ajan yhteiskunnalle poikkeuksellinen jännite syntyy asetelmasta, jossa viisas nainen opettaa nuoria miehiä ja miesorja palvelee emäntäänsä.

Mitään uutta ei maailmassa tunnu olevan, mitä ei olisi ollut ennenkin. Oppimaton, köyhä kansa kuohuu, milloin kulloisenkin vallanpitäjän puolesta, milloin vastaan. Älymystön intohimoinen tiedonjano johtaa valtapyrkimyksiin siinä kuin totuudenmiekkaa heiluttavien uskonoppineiden tai poliittista valtaa tavoittelevienkin. Miehisiä vallanpitäjiä viisaampi nainen on uhka, joka ensin yritetään alistaa seksuaalisesti ja kun se ei onnistu, tuhotaan noitana. – Elokuvan pääosassa on tyylikkäästi näyttelevä Rachel Weisz.

.. sana, joka jäi osuvana mieleen Voimalan keskustelusta viime perjantaina. Päätoimittaja Mari Teinilä avasi kiinnostavan näkökulman reformaation (uskonpuhdistus; uudistuminen) ja tiedonvälityksen murroksen yhteydestä, mutta siitä eivät telologit osanneet jatkaa eikä Antti Nylénkään historiallista katsausta pitemmälle. Luterilaisuus oli keskustelijoiden mielestä jo menettänyt reformaatio-luonteensa.

Suomen luterilaisen kirkon piirissä puhutaan mielellään avarasta kirkkonäkemyksestä, jonka mukaan kirkon seinien pitää olla lavealla ja katto korkealla. Tosiasiassa ev.lut.kirkko näyttää olevan pahasti hajaannuksen tilassa. Kirkon sisällä on joukko nykyisellään melko luutuneita perinneyhdistyksiä, joita alkuperänsä mukaan yhä kutsutaan herätysliikkeiksi, vaikka osuvampi nimi varmaan olisi herätysmuseo. Tahtoo unohtua, että kirkkoon kuuluu myös ihan tavallisia kristittyjä, jotka eivät ole kotoisin perinneyhdistysalueilta, vaan ovat heränneet tai kasvaneet uskoon eri teitä.

Lestadiolaisuuden elinvoima tuntuu perustuvan rajoittamattoman lapsiluvun kautta lisääntyvään jäsenmäärään ja tiukkaan ryhmäkuriin. Viidennen herätyksen voima on valunut hajoamisen myötä keskinäiseen eripuraan. Luther-Säätiön eriseuraisuus on jo niin silmiinpistävää, että sopii kysyä, miksi siellä ei saman tien julistauduta kirkoksi kirkon paikalle. Paikallisseurakuntien liepeillä puuhastelee epämääräisiä pikku ryhmiä, joista Koivuniemen piiri on vain yksi. Kuppikuntaisuuden tunnusmerkkinä on usein villiintynyt henkilökeskeisyys ja käsitys oman uskonnäkemyksen paremmuudesta.

Voimalan keskustelijat löysivät muitakin osuvasti aikaamme kuvaavia sanoja, kuten uskontoneutraalius ja iltasanomasukupolvi. Uskonnottomuus vakaumuksena kirvoitti kummastelua voiko puute olla vakaumuksen sisältönä. Keskustelu näyttää jatkuvan kirkollisissa ympyröissä (mm. Kotimaan blogeissa), mutta ottaako iloinen tapakristitty tai uskossaan vähään tyytyväinen, tavallinen kirkon jäsen kantaa? Entäpä epävarma hamlet-kristitty, joka ei oikein tiedäkö ollako vai ei? Ettei vain jäisi pappien ja maallikkoaktiivien keskeiseksi kahinaksi tämäkin kirkkokeskustelu.

Katselin hämmentyneenä TV-kakkosen keskusteluohjelmaa, jonka olin tallentanut. Inhimillisen tekijän (http://areena.yle.fi/video/1385651) studiotuolissa istui toimittajaa vastapäätä säveltäjä Toni Edelman. Mies purki elämänsä tarinaa hiljaisella äänellä, kärsineen ihmisen kasvoin.

Haastattelun kuluessa mentiin kierros kierrokselta vaikeampiin kokemuksiin lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisen elämästä. Toimittajan tyytyväinen ilme ei haihtunut, vaikka se, mitä haastateltava kertoi, tuntui pahalta katsojasta. Ehdin miettiä, mikä on toimittajan vastuu, kun hän ottaa kysymyksillä avatakseen pahasti rikotun ihmisen tarinan. Miksi?

Ohjelmassa kävi ilmi, että traumaattiset kokemukset on käsitelty pitkäkestoisessa intensiiviterapiassa, jonka ansiosta mies on tänään joten kuten koossa. Mietin, ketä oikeastaan palvelee tämänkaltainen julkirippi. Jos kipeät kokemukset ovat arpeutumassa, onko viisasta repiä haavat auki julkisesti. Mikä voi olla peruste tämänkaltaiselle ohjelmalle, jossa kertaalleen hyväksikäytettyä ihmistä käytetään julkisuudessa traumansa mannekiinina? Ovatko toimittajat ottaneet psykologien ja pappien paikan ilman heidän ammatillista vastuutaan?

Minua sattui Tonin kertoma henkilökohtaisesti, koska olimme rinnakkaisluokilla samassa oppikoulussa. Vaikka en häntä tuntenut kuin nimeltä, olin lapsen vaistolla tajunnut, että hänen kasvoillaan oli varjo. Se selittyi, mutta en olisi halunnut tietää.

”Tämähän oli helppoa. Toisinaan, eikä kovin harvoinkaan, nousee tunteiden myrsky, kun on kyse perintöomaisuudesta”, totesi toimihenkilö perunkirjoitustilanteen lopuksi pankissa. Veli oli hoitanut äidin asiat, kuten ammoin oli sovittu. Tilitase oli tiedossa. Äidin hoitoon ja hautaukseen liittyvät laskut oli maksettu. Säästöjä jäi hyvin vähän. Niin selvää ja yksinkertaista kuin olla voi.

Tyhjensimme lipaston, jossa oli pääasiassa isältä aikoinaan jääneitä diakuvia ja c-kasetteja. Veli oli sitten alkanut katsella ja kuunnella mitä niissä oli. Hän soitti löytäneensä heidän vihkipuheensa ja poikiensa kastepuheet. Niiden kuunteleminen nosti varmaan heillä sitä tunnemyrskyä positiivisella tavalla. Kaseteista löytyi myös se, jonka olin itse äänittänyt isälle kiitokseksi pianon hankinnassa avustamisesta niihin aikoihin, kun opiskelin laulua. Joskus ensi keväänä myrskyämme vielä vinttikomeron, joka on täynnä lapsuusmuistoja.

Ajattelen, että kaikki ylimääräinen, mikä kerätään pankkitileille, on poissa helpottamasta omaa tai läheisten arkea ja ruokkii keinottelua. Tunnen vanhuksia, jotka elävät kituuttaen, että voisivat jättää jotain lapsilleen. Nämä eivät välttämättä anna perinnöille mitään arvoa, panevat menemään sen tien. Näkemykseni on tietysti keskiluokkainen, rikkaiden tai toisaalta tukien varassa sinnittelevien köyhien pulmat ja ratkaisutkin ovat toiset.

*

Joulu on täällä taas tuossa tuokiossa. Olen rohkaissut lapsiamme aikuistuttuaan kehittämään omia jouluperinteitään. Se on tietysti helpointa silloin, kun ei tarvitse ottaa huomioon muita kuin itsensä. Parisuhteessa on heti kahdet perinteet ja mielipiteet. Lasten kasvaessa alkaa mukaan tulla toiveita heiltäkin sekä vanhempien halua tarjota hyväksi kokemaansa omilleen. Isovanhempienkin toiveita joutuu nuori perhe kohtaamaan.

Olisipa hienoa, jos asioista voisi keskustella reilusti ja näkemyksiä sovitella. Helposti käy niin, että esitetään omia toiveita vaatimusten hengessä toisia kuulematta. Miksi meidän suvun perinteet tuntuvat arvokkaamilta kuin teidän tai heidän? Miksi minulle ei tule joulu ilman joulupukkia tai kinkkua ja hämäläistä perunalaatikkoa? Puuttuuko uskallusta vai halua heittäytyä luomaan omia perinteitä, joissa jollakin tavalla on otettu toistenkin toiveita huomioon?

Poikkeukset virkistävät ihanasti ja jäävät muistoihin. Vietin erään aikuisen nuoruuteni jouluista yksin paastoten. Nuorena parina olimme anoppilassa joulun, josta tuli ikimuistoinen siksi, että tajusin odottavani esikoistamme 40 asteen kuumeessa. Eräällä jouluviikolla perheeseemme syntyi kuopuslapsi. Yhden joulun perheemme vietti mummolassa yhdessä veljen perheen kanssa. Sekin joulu oli mukava, jonka vietimme kahdestaan kartanohotellissa ja pääsimme kuulemaan joulurauhan julistusta Turkuakin vanhemman perinteen mukaan Porvoossa.

*

Mielensä pahoittajia löytyy tänäkin jouluna. Joku ei saa mieleistään lahjaa, toinen ruokaa. Johonkin osoitteeseen ei tule yhtään joulukorttia. Äidit ja mummot väsyvät valmistaessaan toisille jouluruokaa, isät ja papat tuskailevat lahjalistan kanssa tungoksessa. Teini-äkäisten mielestä jouluna on tylsää. Moni porukka pakenee ulkomaille, päästäkseen koko joulusta.

Liitytään mielensähyvittäjien jouluklubiin! Tehdään vain sellaista, mistä itsemme lisäksi joku muukin yllättyy iloisesti.

Keskustelimme kuolemasta, ystävätär ja minä. Olen miettinyt onko ihmisillä omaa suhdetta kuolemaan. Luopumisia ja menetyksiä jokainen joutuu kokemaan, niissä kuolema käy ikään kuin vierailulla ja vie mennessään läheisen ihmisen. Täysin vieraan ihmisen kuolema voi koskettaa, jos hän on edustanut jotakin itselle tärkeää asiaa tai liittynyt oman elämän kehitysprosesseihin . Entä ajatus omasta kuolemasta, miten kauaksi se on siirtynyt, aktiivisesti unohdettu?

Kirjoittajaryhmässä, jossa olen mukana, kyselimme mikä vuodenaika kuolema olisi. Monesta se tuntui keväältä, jollekin syksyiseltäkin. Tajusin ajattelevani kuolemaa talvena. Se tuntuu olevan kirkasta, lumenpuhdasta, kylmää. Kasvu on pysähtynyt, maa roudassa. Lopullisena en osaa kuolemaa ajatella niin kuin talvikaan ei ole ikuinen. Kuolema hahmottuu porttina, jonka takana on jotain uutta, toisenlaista. Vesi odottaa ääneti jään alla, silmut odottavat. Uusi elämä odottaa.

Taiteessa kuolema kuvataan joskus mustaviittaisena luurankohahmona. Äsken vietimme pyhäinpäivää, jonka vanhoihin perinteisiin meillä on kuulunut vainajien muistaminen ja käynti haudoilla. Halloweenin vietossa kuolema on nykyään lähes karnevalisoitu luurankorekvisiitalla, josta mieleen tulevat lähinnä kauhuelokuvien lavasteet. Vaikka ’hallow’ merkitsee pyhänä kunnioittamista, on päivän alkuperäinen merkitys markkinavoimien myllyssä jauhautunut.

Kirjallisuudessa tapaa silloin tällöin kuoleman personoituna. Hänen kanssaan käydään keskusteluja, jotka koskevat sitä, mikä elämässä on vielä kesken tai kokonaan elämättä. Yritetään ostaa lisäaikaa, käydä kauppaa. Koetetaan raivoisasti elämään takertumalla estää tai lykätä väistämätöntä. Kuitenkin kuolema toteuttaa vain hänelle määrättyä tehtävää eikä hänellä ole mahdollisuutta kumota tai muuttaa tehtäväksiantoa. Markkina ei kuolemalle mahda.

Assisin pyhä köyhä, Fransisco, nimittää ihmeellisessä Aurinkolaulussaan kuolemaa sisarekseen. ”Ylistäköön sinua, Herrani, sisaremme ruumiillinen kuolema, jota yksikään elävä ei voi välttää. ” Sisar Kuolema, väistämätön, mutta ei pelottava vaan läheinen ja tuttu kuin saman perheen jäsen. Miten tällaisen suhteen kuolemaan saisi, jos ei olisi suhdetta Herraan, elämän antajaan?

Kysyin ystävättäreltä, onko hänellä suhdetta kuolemaan. ”Sitä täytyy miettiä”, hän sanoi.

Kansalliskirjaston sisäpiha

Kirjaston historia alkaa oikeastaan 1640-luvun Turusta, mihin maamme ensimmäinen yliopisto tuolloin perustettiin. Alkuperäisen osan nykyistä Kansalliskirjastoa Helsingissä suunnitteli C. L. Engel ja se valmistui yliopiston kirjastoksi 1840. Professori G. Nyström täydensi arkkitehtoonisesti upeaa taloa lisäosalla, ns. rotundalla, joka valmistui 1901. Kansalliskirjaston käyttöön kunnostetun Fabianian ja alkuperäisen rakennuksen viimeisin peruskorjaushanke kesti viisi vuotta ja tuli valmiiksi 2001. Parastaikaa Yliopistokadun puoleinen julkisivu on paketissa.

”Marraskuussa se vaikuttaa voimakkaimmin. Kun puut kirjastorakennuksen kyljessä ovat mustia ja märkiä ja ruohon vihreä ylhäällä terassilla näyttää katulamppujen valossa räikeältä, silloin eteläsalin korkeat ikkunat hohtavat lämmintä valoa ja kirjahyllyt houkuttelevat Yliopistokatua kulkevaa sisään. Meidän kirjastomme on kovin kaunis.” – Riitta Nikula, taidehistorian professori Helsingin Yliopistossa

Kulttuurinnälkäisten Iäkköleidien marraskuun tapaamisen kohteeksi olimme valinneet Kansalliskirjaston näyttelyineen. Rakennuksen kauneus on jo sinänsä aina vaikuttava elämys. Kupolisalissa on kirjan historiaa ja nykyaikaa monipuolisesti esittelevä näyttely, joka houkutti selailemaan sähköisiä opuksia, tutkimaan vitriinien antiikkikappaleita ja keskustelemaan kirjan tulevaisuutta sähköistyvän informaation maailmassa. Tilan kulttuurihistoriallinen arvokkuus ja modernin kirjan tulevaisuuden näkymät loivat kiehtovan kontrastin.

Kupolisalin katto-ornamentteja

Kiertelimme kaikkialla talossa. Siellä täällä jokunen kaunis antiikkituoli ilahdutti silmää. Lukusalin pöytien ääressä tai rotundan kirjaparvilla lähdeteosten tuntumassa ahertavat tutkijat ja opiskelijat tuovat taloon vaiteliasta elämää. Alhaalla kahvilassa käytiin vilkasta keskustelua pikku pöytien ympärille muodostuneissa seurueissa. Fabianian portaikossa näkee trilobiittien koristamia kivilaattoja ja seinille jätetyt värikerrokset kertovat talon historiasta.

Rotunda

Rotundan puolella on parasta aikaa Disney-keräilijä Pentti Hauhialan lahjoittama kokoelma esillä tammikuun loppuun. Lukiolaisten suosikkikirjojen näyttely kahvilasta Fabianian puolelle johtavan käytävän varrella antaa kuvaa siitä, mitä tulevat akateemiset kansalaiset lukevat. Kaikkiin syksyn vaihtuviin näyttelyihin, konsertteihin ja luentotilaisuuksiin on vapaa pääsy. Kulttuuri kutsuu, ravitsee kaikkia aisteja, kiehtoo ja yllättää.

Näkymä pihalta Tuomiokirkolle

Kolmen miljoonan kirjan ja lehden sekä lukemattomien erilaisten tallenteiden, artikkelien ja julkaisujen koti on vaikuttava paikka, josta voi tuntea kansallista ylpeyttä. ”Vain Suomessa kansalliskirjasto on kaikille avoin tilojen sinfonia, aito kirjojen temppeli.”

Olen kerrassaan äimistynyt tämän syksyisestä maailman menosta. Ei voi ymmärtää, mikä ihmisiin on mennyt, kun jokaisen vähänkin tukevamman tuulenpuuskan myötä mennään eroamaan kirkosta. Näin tunnekuohujenko armoilla ihmiset ovat? Olisiko syytä muistaa mitä Manu-pressa sanoi aikanaan: ”Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan”.

Itse kukin toimii tietysti viisautensa mukaan ratkaisuja tehdessään. Medialle ei ole kunniaksi, että se näyttää taas toimivan tuulikoneena. Toimittajat eivät hallitse foorumiaan, haetaan äärimmäisiä mielipiteitä ja annetaan niiden ryöstää keskustelu. Kirkon ääntä pannaan konservatiivit ja poliitikot käyttämään tarkoitusperiinsä.

Kyllä on nyt mielensäpahoittajia tässä maassa. Syyt ovat itse kullakin ikiomat, äärestä toiseen, mutta lopputulos sama: pitää näyttää paha mieli metelillä ja tuomita toisin ajattelija. Se on hyytävää. Ihmettelen vakaumuksellisia kristittyjä, jotka käyttävät raamattua lyömäaseena. Siitä on Kristuksen rakkaus kaukana. Monesta piispastakaan ei irtoa muuta kuin varovaista mutinaa.

Tajusin lapsuusmaalla tutun kirkkoherran kanssa jutellessa, että kuohunta asian tiimoilla ei tunnu hetkauttavan kirkkokansaa muualla kuin kaupunkisuomessa. Maallakin on eri tavoin ajattelevia, mutta kukin saa olla vakaasti omaa mieltään. Pappi ei provosoinut kuulijoita uskonpuhdistuksen muistopäivän saarnassaan. Hän korosti Jumalan sanaa, mutta vaikeni tulkintaeroista. Kukin sai tukea näkemykselleen, jos sellainen oli.

Arveluttaa jo mihin porukkaan tässä kohta kirkon jäsenenä kuuluu. Kirkon seurakuntien aktiiviväessä (siis myös päättävissä elimissä) on jo nyt prosentuaalisesti enemmän konservatiiviseen raamatun tulkintaan pitäytyviä totuuden torvia kuin jäsenistössä keskimäärin. Onko maltillisilla, avaramielisillä ja yksinkertaisesti uskovilla kohta sijaa kirkossaan?

Tekstiä näkee usein kuolinilmoituksissa. Jotain kovin lopullista tunnelmassa tuntuu olevankin. Runo kertoo myös siitä miten monelle aikanaan tärkeällekin ihmissuhteelle myöhemmin voi käydä elämässä. Runon fokus ehkä on rakkauden universaalissa ikuisuudessa ja onnen hetkellisyydessä. Elämän laulussa, joka soi aina jossain.

Runo ei kerro rakkauden kääntöpuolesta, pettymyksestä. Ei kerro siitäkään, mitä suhteelle ja yksilöille tapahtuu, jos rakkaus kuoleekin. Eikä siitä, miten pettymyksen kokenut voi jatkaa elämää ja uskaltaa heittäytyä aikanaan uuteen rakkauteen. Muualla soiva tuuli voi tuntua tuskalliselta hänestä, joka jää yksin kuolleen rakkauden raunioille.

Vanhempieni ikäpolvella ei ollut käsitettä parisuhde, oli vain avioliitto, joka miellettiin kestämään läpi elämän. Tahdottiin ja luvattiin rakastaa. Ponnisteltiin yhdessä perheen hyväksi. Elettiin se arki, mikä eteen tuli eikä haihateltu haaveiden perässä. Joskus rakkaus kuoli kovissa kohtaloissa, mutta liitto jatkui velvollisuudesta tai vaihtoehtojen puuttuessa.

Setäni valitsi varakkaan ja kauniin talontyttären, sai viisi lasta, eli aikansa riitaista liittoa kunnes sydän ei enää kestänyt. Tätini valitsi itsenäisen naisen elämän, kun ei saanut haluamaansa miestä eikä huolinut mitätöntä. Täti kuoli elämäänsä tyytyväisenä korkeassa iässä. Äitini kertoi rukoilleensa Jumalalta ’sitä oikeaa’ ja saaneensa aviopuolisokseen miehistä parhaan. Heidän liittonsa kesti liki 60 vuotta ja päättyi isän kuolemaan. Liitto päättyi, mutta rakkaus ei, ehkä siksi Äiti jäi kaipauksen vangiksi. 

Oman ikäpolveni rakkaustarinat eivät ole vielä päätöksessään. On ehkä lähdetty tunnepohjalta, mutta otettu myös realiteetit huomioon. Vaikka liitto on ajateltu kestämään, erojakin tapahtuu, sillä enää ei sietämättömään tilanteeseen tarvitse suostua. Toisaalta viehätyksiä syttyy ja haipuu, voihan senkin hyväksyä. Liitto kestää, jos siinä on rakkautta. Jos on tilaa myrskylle ja tyyntymiselle. Jos puolisot sallivat toistensa muuttumisen ja kunnioittavat toisiaan suvereeneina ihmisinä.

”Valtakulttuurissa pitkitetään nuoruutta nelikymppiseksi, naurettavuuteen asti: emmitään vakiintumista, avioliittoa, lasten hankkimista, uravalintoja; halutaan rentoilla pari vuotta Aasiassa ja etsiä juuria, elää suurkaupungissa ja maalla, kokeilla kaikkea ja keskittyä johonkin. Venytetään ja vatkutetaan, kun ei pystytä tekemään päätöksiä.”

Ilkka Malmberg, HS:n Kuukausiliite, elokuu 2010