Olen täällä jo huokaillut Tädin jäämistön selvittelyä. Asunnon tavaroiden lajittelu etenee siinä tahdissa, kun Toisella (ja minulla) riittää voimia. Perunkirjoitus on tehty. Omaisuuden jakoa varten tietty pankki, joka hallinnoi Tädin jäljellä olevia eläkevaroja, vaatii joitakin selvityksiä, joiden saaminen ei niin vain onnistu. Siinä on siis takku, jonka selvittämiseen ei vielä ole keinoa löytynyt.

Takku on nimittäin eteläisessä EU-maassa, jossa tiettyjen rekisterien pito on ollut vähintään leväperäistä, ellei suorastaan olematonta. Sinne lähti kotimaasta viime vuosisadalla muuan Tädin veljentytär, meni siellä naimisiin ja kuoli lapsettomana. Isänsä ja äitinsä kuoleman jälkeen ainoa elossa oleva perillinen oli Suomessa asuva veli, joka joutui tuolloin hankkimaan k.o. maasta vaaditun todistuksen sisarensa kuolemasta lapsettomana. Nyt samainen veli on yksi lapsettoman Tädin perillisistä. Ja taas pitää todistaa, että sisar on kuollut kauan sitten lapsettomana. Sama todistus ei käy, koska pankki on eri, ja aikaakin on taas kulunut.  Byrokratia hellii takkujaan.

Sielussa häivähti joku nimetön ja hahmoton ikävä, joka pani sanomaan Toiselle: Lähdetäänkö ajelulle Järven ympäri? Ainahan ei heti ole ilmiselvää, mistä nälästä haikeus nousee, ei varmaan Toisellekaan ollut, mutta hänellä ei ollut mitään vastaan, niinpä kahvit juotua lähdettiin.

Ajettiin isompaan naapurikaupunkiin, jossa on kirjakauppa. (Nykyään maa on sillä mallilla, että alle 40:n tuhannen asukkaan kaupungissa ei kannata pitää kirjakauppaa.) Trendi näyttää olevan, että urallaan huristava sukupolvi ei hanki eikä lue ns. kaunokirjallisuutta, kun on nettikauppa ja äänikirjat. Tulevien sukupolvien ei tarvinne osata lukeakaan. No, kauppa löytyi ja kolme kirjaa, kaksi lapselle lahjaksi ja yksi itselle lukuun. Jatkettiin matkaa.

Järven takaisilta viljelyksiltä sato oli korjattu talteen, peltoaukeat lepäsivät raukeina maisemassa syyskyntöjä ja talvilepoa odotellen. Metsässä koivut olivat yhä vihreissä kesämekoissaan, vasta joillakin vilahteli keltaista. Pihlajat punersivat marjoista raskaina. Keräsin niityltä kourallisen kesän viimeisiä kukkia ja pysähdyin kalliorinteelle ihailemaan mehitähtien upeita ryppäitä, joista yhden irrottelin varovasti kotipihaan vietäväksi.  

Ja sitten näin sen, mitä syysilostani oli puuttunut: tienvarren isojen vaahteroiden tuliset lehtikourat täynnä sulaa auringonkultaa! Voiko tuosta näystä saada kyllikseen! Sateisten päivien kalpeanharmaa muisto oli kerralla pyyhkäisty leiskuvien värien siveltimellä. Jossain, aina jossain on vielä vaahterasyksy, vaikka ei kaupunkipihassa puulle ole lupaa eikä tilaa.

Kiirastorstai on pääsiäisen polullamme päivä, jolloin perinteisesti olemme käyneet ehtoolliskirkossa. Puolipäivän aikaan Toiselle soitetaan hoivakodissa saattohoidossa olevan tädin tilanteesta, olisi hyvä tulla tänään, sillä aikaa ei enää ole paljon jäljellä. Olimme puhuneet maanantaista. Lähdemme ajamaan tunnin matkaa saman tien. Ehtoolliskirkkoon ehdimme illallakin.

Kun astuu kuolevan läheisen huoneeseen, tajuaa välittömästi, että aika on vähissä. Hengitys käy tiheästi haukkoen, silmät ovat puoliauki, eikä niissä ole elämää. Puheeseen ei tule reaktiota, ei käden koskettamiseen, mutta kun silitämme tukkaa ja poskea – kuten meillä on ollut tapana – täti sulkee silmänsä kuin nukahtava lapsi.

Istumme siinä, puhelemme hiljaa ja hyräilemme tädille tuttuja hengellisiä lauluja. Katselen pieniä luisia käsiä, joissa siniset suonet ovat koholla ja iho on silkkipaperinohut. Kuivuminen on jo alkanut. Saattohoitoon ei kuulu nesteytystä eikä tajuton voi niellä. Suuta kostutetaan pumpulitikulla. Lähtiessä siunaamme tädin. Vilkutamme ovelta, mutta täti ei enää vastaa.

Pitkäperjantaiaamuna saamme viestin: täti on lähtenyt, pääsiäiseksi kotiin.

Tänään olimme seniorilounaalla, apteekissa ja kirjastossa asioilla sen jälkeen, kun tuttu pianonhuoltaja oli aamupäivällä askarrellut Hellas Figaroni kelpo vireeseen. Kotiuduttua teki mieli jo oikaista selkää. Siihen soi puhelin.

Entisestä työyhteisöstä tuttu, jo yli kahdeksankymppinen yksineläjä siellä kertoi ensi töikseen, että tuntui siltä, että haluaisi jonkun kanssa puhella, mutta ei ole ollut kukaan tavattavissa.  Sanoin siihen, että lepuutan selkääni tässä, kun tultiin juuri kotiin, ei ole mitään kesken, anna tulla. Todettiin yhdessä, että vanhemmiten ei aina jaksa lähteä, vaikka paikkojakin olisi, joissa tapaisi tuttuja ja voisi saada juttuseuraa. Mutta puhelin! tämä siunattu luuri, is connecting people, kun vain jaksaa yrittää.

On taas eletty perinteinen valpurin päivä. Onhan näitä perinteitä nähty ja muinoin yllä pidettykin sekä lakattu pitämästä, kun viitseliäisyys on lopahtanut. Oltiin siis meistä seuraavien sukupolvien kanssa perinnekysymysten äärellä. Ei yhtään vappupalloa tai serpentiinikiehkuraa. Kolme lakkia nähtiin, kolmen arvellaan lepäilleen omistajiensa kotona. Koska kuusi aikuista ja kolme kasvuikäistä oli koolla, sima helmeili laseissa. Aikuisosastolta kuultiin vaimeat onnittelulaulut, joita näinä päivinä teini-ikäistyvä asianomainen kuunteli lähinnä vaivaantuneena. Puhalsi sentään yhden kynttilän. Toiveista ei kertonut.

Wanhain wappu se on jo vähän sellainen tippa ja sihaus. Avataan iltamyöhällä kotiuduttua simapullo (sihaus) ja koetetaan saada kuivakka (tippa)murusto sormin hyödynnettyä. Ihan vain perinteen vuoksi.

Ajettiin rauhallisesti kolmestaan lumipöpperöistä moottoritietä pääkaupunkiseudun pohjaislaidalta kolmoskehää kohti länttä, isä, äiti ja Esikoinen. Perillä odotti korkeiden asuintalojen reunustama lumipuuroinen katu, jota jossain vaiheessa oli sen verran aurattu, että pihoille ajaminen oli mahdotonta vallien takia. Ainakin niille, joilla lapio ei kuulu auton vakiovarusteisiin.

Huoneisto oli siinä jamassa mihin se Tädin lähtöaamuna meiltä jäi. Hoivakodissa laukkuja purkaessa selvisi, että mustan mieshoitajan käsitys mukaan tarvittavista vaatteista oli ollut aika ohut. Sovimme saman tien hoivakodin hoitajien kanssa tuovamme viikonlopun mentyä lisää vaatetta. Pakkasimme tänä aamuna autoon myös pari tuolia, pienen lipaston, yhden taulun ja muutamia valokuvia, jotka tädillä olivat kotona esillä. Esikoinen ja isänsä veivät kalusteet ja äiti sillä välin pakkasi kasseihin lisää liinavaatteita, alusvaatteita, yöpukuja, puseroita, oloasuja ja vaippapakkauksia.

Tajusimme konkreettisesti, miten myllertävä prosessi kotoa lähtö on iäkkään, yksin asuvan, muistisairaan ihmisen elämässä. Muuttopäivänä täti oli valtavan peloissaan ja suorastaan takertui meihin, kun teimme lähtöä hoivakodista. Tänään, neljän päivän kokemus uudesta paikasta oli rauhoittanut häntä jo niin paljon, että hän saattoi todeta: ”En ole peloissani enää, uskon olevani turvallisessa paikassa, jossa minusta pidetään huolta, enkä ole yksin, täällä on muitakin.”

Eilinen päivä muodostui erääksi niistä, joita joskus on: kun mikään ei mene käsikirjoituksen mukaan. Valmistauduimme lähtemään Tädin luo syntymäpäivätervehdykselle, kahvikorissa kakkua ja ruusukimppu mukanamme. Tunnin ajomatkasta oli jäljellä viitisen minuuttia, kun toinen takarengas pamahti, ja auton hälytysjärjestelmä reagoi varoitusvaloin. Kehätiellä ei ole ihan yksinkertaista pysähtyä tutkimaan tilannetta, joten Toinen päätti ajaa perille.

Täti oli nukkumassa. Kesti tovin, että hän tajusi keitä me olimme ja miksi olimme tulleet häntä tervehtimään. Posti oli tuonut hänelle kaksi korttia kaukaisemmilta sukulaisilta, niitä tutkimme yhdessä ja useaan kertaan Täti päivitteli vuosiensa määrää (99): onko tuo totta? Kahvi oli ’aika vahvaa’, kuten aina, mutta se ja kakku maistuivat. Otimme muutaman kuvan ja kerroimme lähettävämme kuvan suvun vanhimmasta niille, jotka häntä muistivat. Täti halusi kahvin juotuaan takaisin vuoteeseen. Tiskasin astiat ja kirjoitin käynnistämme raporttivihkoon. Sillä välin Toinen istui Tädin vieressä ja näytti huoneistossa esillä olevia valokuvia kysellen, ketä niissä on. Täti muisti lapsuusperheensä henkilöt, mutta vanhuusvuosina solmitun ja lyhyeksi jääneen avioliiton puoliso oli jo unohtunut. Sitten istuin puolestani Tädin luona laulaen hänelle muutamia tuttuja virsiä. Sillä välin Toinen tutki autoasiaa.

Olimme saaneet viestin Tädin naapurilta, että asunnon alapuolella oleva asukas oli kertonut öisin yläpuoleltaan kuuluvasta valituksesta. Huolestuimme tietysti, onko Tädillä mahdollisesti kipuja. Kävimme puhuttamassa alapuolen asukasta, kerroimme Tädin tilanteesta ja kiitimme, että hän oli kertonut. Toinen sanoi soittavansa sosterin viranomaiselle tästä.

Autolle palatessa Toinen oli jo hakenut lähimmän merkkikorjaamon osoitteen ja ajoi suoraan sinne. Takapyörän kumi oli ihan lytyssä. Odottelimme liikkeessä tunnin verran, että huolto löysi välin, jossa pystyi vaihtamaan renkaan. Saimme myös tietää miksi rengas oli räjähtänyt. Keväällä oman kaupungin merkkikorjaamossa vaihdetut kesärenkaat oli asennettu väärin. Miten voi olla mahdollista, ällistyimme, Toinen pohtii nyt reklamaatiota merkkikorjaamolle. Entä jos olisimme suistuneet tieltä, aiheuttaneet muille onnettomuuden tai loukkaantuneet!

Odottelun aikana puhelimeni soi, en tunnistanut numeroa ja mietin vastaanko. Onneksi päätin vastata, sillä toisessa päässä oli opiskeluaikaisesta ystävistäni eräs, jota en ole tavannut ainakaan kolmeenkymmeneen vuoteen. Hän kysyi tutusti: muistatkos minut, ajattelin soittaa ja kysyä, miten sulla nyt menee? Ilahduin valtavasti yllätyksestä, kerroin tilanteen ja sovimme, että puhumme enemmän illemmalla, kun me olemme selviytyneet kotiosoitteeseen tavalla tai toisella. Näin tapahtuikin. Puhelu kesti kaksi tuntia ja jatkunee jonakin toisena päivänä. Elämä osaa yllättää.

Kun menet tapaamaan ystävää, jonka kanssa olet ollut kasvokkain viimeksi ennen pandemiaa, voit ymmärtää, millä tavalla tuo maailmanlaajuinen virusepidemia on jakanut ajan kahtia, ’ennen ja jälkeen’. Paljon on muuttunut, paitsi ihmisten omassa voinnissa ja elämässä, myös ympärillä. Tuntuu hyvältä halata pitkät ikävät pois, katsoa eläviä kasvoja, jotka kertovat niin paljon enemmän kuin videopuhelussa tai kännykkäkameran kuvassa.

Muistamme hyvin, kuinka alkuun puhuttiin ääni väristen, miten meidän on suojeltava ’haurainta’ osaa väestöä tartunnalta. Se merkitsi iäkkäitä ja ikääntyviä, joilla on yleensä joidenkin kroonisten sairauksien vuoksi alentunut vastustuskyky. Varoiteltiin ihmisjoukoista, välttämään paikkoja, joissa oli paljon väkeä koolla. Kehotettiin suojautumaan itse, pitämään välimatkaa, pysymään enimmäkseen kotona. Näin tehtiinkin.

Tänään istuin lähijunassa ja katselin puolen tunnin meno- ja tulomatkan ajan syksyisen luonnon väriloistoa. Näin kaiken kuin ensimmäistä kertaa. Miten paljon rakennetaan uutta, korjataan vanhaa taajamissa. Miten paljon on jo uusittu. On kuin kaupungit olisivat pesseet kasvonsa ja pukeutuneet uusiin, muodikkaisiin vaateparsiin. Lähijunat kulkivat minuutilleen aikataulun mukaan. Kellään ei ollut kasvosuojusta, kun keskipäivän aikaan oli niin vähän väkeä liikkeellä, että tilaa oli olla vapaasti.

Senkin tajusin selkeästi, että minulla ei ole enää kiire mihinkään, en juokse minkään joukon tai tapahtuman perään. Vuosikymmenten aikataulutettu elämä on ohi. Nyt on aikaa ja varaa kävellä, väistellä, antaa toisten mennä. Voi päästää irti elämysten hamuamisesta, pysähtyä nähdäkseen tarkemmin, tunteakseen tuulen kosketuksen kasvoilla.

Tänään katselin televisiosta mahtavinta hautajaisnäytelmää, jota koko elämäni aikana olen nähnyt. Voi vain kuvitella miten paljon työtä kaiken tuon järjestely on vaatinut, vaikka tapahtuman suunnitelmat ovat olleet ennakkoon valmiina. Ihan halpaakaan tämän luokan seremoniat eivät ole valtiolle eikä omaisille. Voimakkaan punaisen kulkueiden seremoniapuvuissa ja arkun peittävässä lipussa sanottiin korostavan majesteetille osoitettavaa kunnioitusta. Briteille pidetyn ja arvostetun kuningattaren kuolemaa seuranneet tapahtumat ovat olleet myös tunteikasta ja yhteisöllistä kansallistunnetta kohottavaa. Täältä kauempaa katsoen liikutuin yhdessä kuningas Charles III:nnen kanssa, kun muistotilaisuuden kirkontäyteinen yleisö lauloi kansallishymniä uusin sanoin ’God Save the King’ ja tv-kamera näytti kruununperillisen kyyneltyvät silmät.

Paikallinen arkkipiispa lainasi puheessaan evergreeniä ’We’ll Meet Again’. Tasavaltalaisena tulin miettineeksi, josko tapaamme ’tuolla puolen Jordan-virran’, kun emme tavanneet tälläkään puolen, ja kulkeekohan Elisabet taivaallisissa puutarhoissa kruunu päässä ja käsilaukku muassaan enkelihovin ympäröimänä.

Sunnuntai-iltapäivällä otimme mukaan kahvikorin ja ajoimme tunnin matkan Espoon läntiselle laidalle tervehtimään Tätiä. Siellä hän oli päivystysreissulta kotiin palautettuna sängyssään, silmät kiinni, ehkä unessa. Ateria oli taas avaamattomassa pakkauksessaan keittiön pöydällä. ”Noustaanko syömään, on tuotu ruokaa”, kysyn ja Täti nyökkää. Hänen nousunsa sängystä vaatii jo jalkojen kiepsautuksen laidan yli ja molemmilta puolin auttamista rollaattorin ääreen.

Täti saa kuin saakin syötyä itse annoksesta keitetyn kukkakaalin paloja ja muutaman lusikallisen sienikastiketta. Perunat jäävät. Lasillinen maitoa ja pari pikku lusikallista jälkiruokaa menee myös. Loput laitamme jääkaappiin, jossa on avaamaton ateriapakkaus ennestään, ehkä eilinen. Juomme yhdessä kahvit, yllättäen sitä maistuu puolitoista kupillista ja pieni pala pehmeää puolukkapiirakkaa. Toinen haluaisi kävelyttää Tätiä huoneissa, mutta hän tahtoo vuoteeseen.

Katselen raporttivihosta kommentit päivystysaamun tapahtumista. Luen tarkkaan sairaalasta annetun epikriisin. Vaikuttaa siltä, että lattialle päätyminen ei ole aiheuttanut lisävahinkoja, ja todettu tulehdus on hoidettu asianmukaisesti antibiootilla. Maininta uudesta hoitoisuusarvioinnista on myös kirjattu tehtäväksi. Siivoan keittiötä ja sitten istun Tädin vuoteen luo. ”Lauletaanko?”, kysyn. Täti tarttuu kädestäni, kurottuu silittämään poskeani. Silmät kyyneltyvät. Laulamme muutamia tuttuja hengellisiä säkeistöjä, jotka muistamme ulkoa. – Niin pieneksi käy viimein elämä ja siitäkin kiitämme niin kauan kuin aikaa on.