Pissismummo riehaantui poikkeuksellisen ärhäkkään mielipiteenilmaisuun kotona lähimmän kanssakatsojan kuullen. Konsa tuo malttoi äimistelyltään kuulla toisensakin mielipiteen kyseisestä asiasta, todettiin, että oltiin harvinaisen samaa mieltä. – Johan nyt on tappurat, mesosi Mummo,  – luuleeko nuo katsojia ihan dilleiksi, vai mitä ihmeen alakarppausta tää nyt on.

Mummo ja Poikakaveri olivat nostalgian kaipuusta ruvenneet männä vuonna katsomaan kotimaista sarjaa Karjalan kunnailla. Aluksi se tuntui mukavan harmittomalta ja kotoisalta, jotkut näyttelijöistä jopa taisivat oikean kuuloista murrettakin. Ihme sarja, missä aina on kesä, romanssit hehkuvat, kylä elää ja tullen mennen kommentoi hyväntahtoisesti toistensa kohtalonkäänteitä.

Sitten alkoi ’toinen tuotantokausi’. Paikalle rantautettiin ranskaa puhuvaa naisporukkaa muka uraaninetsintään. Isä Antto joutui kriisiin ja alkoi höperehtiä. Jaakko nousi katolle jurputtamaan. Kaisan kahvilan pariskunta pakeni kokonaan paikalta. Suhari Sahioja pantiin taas puhumaan henkeä vetämättä puuta heinää. Jake ei näytä saavan naisasioitaan järjestykseen ei millään, haahuilee ympäriinsä, etsii Hannaa ja setvii Jonnan kanssa suhteita. Voi herttinen sentään. Romanssit menevät pakerruksen puolelle, kun kipinä puuttuu. Viimeksi nähty jakso oli kaikkien aikojen rimanalitus.

– Ei tätä kestä, Pissismummo ärisi. Miten voi olla niin vaikea kirjoittaa järjellistä tekstiä? Onko ohjaaja jättänyt porukan mölyämään keskenään? Eikö kelpo näyttelijöistä saa irti muuta kuin huitaisuja ja kaameasti ylinäyteltyä meuhketta? Jo on!

Pienet olivat matkanneet etelästä pohjoiseen, viettäneet joulua serkkujen, tätien, enojen ja toisen Mummolan väen kanssa ja palanneet kotiin. Pikkuritarin päiväjärjestys oli sekaisin ja matkaväsymys näkyi ja tuntui. Isällä ja äidillä alkoi orkesterin harjoitusviikko, joten Vaarilan elämä järjestäytyi heti arjen tultua uusiksi: maitopulloaikoja, soseaikoja, nukkuaikoja ja vaipanvaihtoa Muruselle sekä ruokaa, välipaloja, lukutuokioita, ulkoilua, erinäisiä neuvotteluja ja perään katsomista Pikkuritarin suunnalla. Onneksi ei satanut vettä, päästiin puistoon ja Pikkuritari sai kiipeillä ja Murunen keinua. Murusen ryömintävauhti oli petraantunut jouluviikolla ja toiveikasta kokeilua ilmaantunut, että jos pääsisi nousemaan ja tarkastelemaan mitä lattiatasoa ylempänä onkaan. Illalla pikkuväki haettiin omaan kotiin nukkumaan.

Ensimmäisen päivän jälkeinen, lievästi epätoivoinen väsymys oli yön levättyä hellittänyt. Toinen päivä meni jo letkeämmin, Vaari ja Mummeli hoksasivat jakaa tehtäviä, antaa Pikkuritarin katsoa rauhassa lempiohjelmansa Pingun ja pari muuta animaatiota Yle-areenalta ja hyödyntää lukuhetket itsekin selkää oikaisten. Kolmivuotiaan päiväunet eivät menneet ihan niin helppoon putkeen kuin isänsä antoi ymmärtää, mutta kun Vaari lopulta kellahti levottoman kieriskelijän viereen, kohta kuului vain tuhinaa. (Sitä ennen nukkumahuoneen verho oli puoliksi irronnut, taulu vinksallaan, peitot ja tyynyt joutuneet lattialle ja matto kasassa.)

Kolmannen ja neljännen päivän aamuna satoi vettä. Toivottu aamupäiväkävely metsään jäi haaveeksi. Vaari oikaisi kirja kädessä vuoteelle – ja nukahti siihen. Mummelikin päätti sitten suosiolla levätä varastoon ennen kuin pikkuiset tulivat iltapäivän hämärtyessä. Opittiin kantapään kautta, että kahden pienen hoitaminen ei tosiaankaan ole sama kuin yhden. Että kolmivuotiaalla pitää olla koko ajan ohjelmaa tai muuten hän itse järjestää sitä. Ja että huoli ja vastuu vievät myös energiaa, jota muutenkin on näillä kymmenillä jo rajallisesti.

Konserttipäivän hoitosessio sisälsi nukkumaanmenorituaalitkin ja tapahtui siksi Ritarilassa. Oli rauhallisempaa ja väljempää. Pikkuritari ja Vaari kävivät iltakävelyllä katselemassa ilotulituksia. Sillä aikaa Murunen pääsi leikkimään Pikkuritarin tavaroillakin, joihin muuten ei ollut asiaa. Viikon aikana Muru oli alkanut konttailla tarmokkaasti eikä enää paljon viihtynyt lattialla. Kun iltalenkillä olijat palasivat, alkoikin olla Murusen nukkumaanmenon aika. Se oli sentään vielä yksinkertaista, mutta Pikkuritarin kanssa neuvoteltiin vähän kaikesta. Murunen oli unessa ja Pikkuritari sängyssään iltasatua kuulemassa, kun vanhempansa saapuivat ja ottivat homman haltuunsa.  

Rakettien paukkeessa ajelivat Mummeli ja Vaari kotiinsa ja panivat saunan lämpiämään. – Miten ihmeessä pienten lasten vanhemmat jaksavat päivästä toiseen, huokasi Mummeli. – Ovat nuorempia, niin kuin mekin oltiin aikoinaan, Vaari siihen.    

…ne samat sapuskat jo kolmatta kertaa uunin kautta pöytään. Siinäpä Mummo ja vastapäätä Poikakaveri pyörittelevät lautasellaan perinne-einettä. Yhdessä ihmetellään, miksei ne enää maistu niin herkullisilta kuin vielä toissapäivänä. Poikakaveri näyttää lievästi epätoivoiselta, kun astiat eivät tyhjene vieläkään eikä ruokaa voi heittää roskiin, kun.. kun ei vain voi. Vai voisitko sinä kolistaa tapaniniltana puolikkaan hyvää kinkkua biojätteeseen? Älä sittes ihmettele.

Joka vuosi sama juttu. Jouluhan ei tule Poikakaverille ilman kinkkua ja hämäläistä perunalaatikkoa. Sienisalaattiakin pitää olla. Pissismummo ei taas voi kuvitella joulupöytää, jossa ei olisi graavikalaa ja juureslaatikoita. Tämän joulun hitti oli punajuurilaatikko, jonka Mummo jatkojalosti viime joulun versiosta syksyn satoa kokeillessaan. Se tuli nyt rosollin tilalle, turhahan on tarjota samoja juureksia kylmänä ja kuumana, vai mitä.

Jälkiruuaksi Pissismummo on kehitellyt aikapäiviä sitten hedelmäsalaatin tuoreista hedelmistä. Sitä mahtuu aina massuun – kermavaahdon kera tai ilman – vaikka muuten olisi jo kyllikseen einehtinyt. – Mitään kiisseleitä jouluna meillä syödä, Mummo topakoitsee. Juhlan kunniaksi Pissismummo sallii itselleen kaksi suklaakonvehtia kunakin joulun päivänä. Loput nautitsee Poikakaveri ilman rajoituksia.

Kahvin kanssa on tarjolla taatelikakkua ja pipareita, muuta ei tarvita, vaikka pullaakin on pakastimeen leivottu. Kun nämä leipomukset pidetään pyhästi vain jouluherkkuina, ne myös tuovat joulufiiliksen ilmaantuessaan kahvikaveriksi.

PS:

**Pissismummon punajuuriherkku**

Keitä edellispäivänä 5-6 kohtuullisen kokoista punajuurta hissukseen, siinä menee noin puolitoista tuntia, jos ei omista painekattilaa. (Älä leikkaa juuriosaa pois ennen keittämistä, muuten juurikkaasta karkaa väri keitinveteen.) Anna jäähtyä. Keitetystä punajuuresta lähtee kuori kevyesti raaputtamalla. Punajuuret raastetaan yleiskoneessa karkeaksi raasteeksi tai pilkotaan veitsellä. Raaste kumotaan öljyllä pyyhittyyn uunivuokaan, johon pitää jättää kuplimisvaraa. Pussillinen Aurajuustomuruja sekoitetaan raasteen joukkoon, desilitran verran kolmen juuston ruokakermaa perään ja emmentalraastetta pinnalle. Uuniin ja 175 asteessa kolme varttia tai tunti. Aurajuusto antaa lempeään juurekseen särmää ja emmental rapean herkkukuoren.

Pikkuritarin ja Murusen äidillä oli soittokeikka. Mummeli ja Vaari pääsivät viettämään iltapäivän Murun kanssa. Pikkuritari oli päiväkodissa. Muru tokeni päiväuniltaan onneksi sen verran ajoissa, että sai heräillä äidin sylissä. Ihana nähdä, miten kahden pikkuisen äiti on rentoutunut vauvaloman aikana saadessaan olla pienimmän kanssa osan päivää kahden. Kolmivuotias Pikkuritari kun osaa ottaa tilansa moninkertaisena vähän tuulensuunnasta riippuen.

Murusella ei vielä ole kovin paljon tukkaa, mutta posket ovat pyöreät kuin kaksi pikkuista pullaa ja silmät sirrillään hän nauraa, kun on hyvällä tuulella.  

Murun isi oli aamulla keittänyt pilttipurkkeihin sosetta, sitä oli Mummelin helppoa lusikoida Murun pikkuiseen linnunsuuhun. Sitten leikittiin lattiatasossa kaikki mieleen tulevat leikit. Muru oli sitten viime näkemän oppinut ryömimään myös eteen päin. Kaikki lelut maisteltiin kertaalleen, Mummeli tanssitti puput ja nallet ja sai höpötellä ja laulella mielin määrin Muruselle, joka vastaili omalla kielellään. Ja Vaari kanniskeli mielihyvin Murusta välillä, jos lattialla alkoi kyllästyttää. Vaippapöksytkin oli kerran vaihdettava ja kun väsy alkoi harmittaa, Muru peiteltiin unille ja nukahti saman tien.

Vaari pääsi vielä hakemaan Pikkuritarin päiväkodista, mikä olikin asianomaisen mielestä tosi hieno juttu. Ja Mummelilla ja Vaarilla oli supermukava, erilainen iltapäivä – silkkaa onnea.    

Ja taas on menty keksaisemaan robotteja vanhuksille. Niillehän riittää mikä vain ajankulu, kunhan sen ei tarvitse olla ihminen. Ettei irvokkaampaa ja vielä viihdytyksen nimissä!

Kas kun ei päiväkoteihin kehitetä robotteja lapsia hoitamaan? Lelukaupoista jo löytyy eläimiä ja nukkeja, jotka ääntelee ja liikkuu, autoja ja vaikka mitä ihme härveleitä, jotka kulkee pattereilla ja kauko-ohjattuna ja valoja vilkutellen. Viihdy, viihdy!

Pissismummon tosivanhuus on lähempänä kuin keksijäpellejen. Tuokaapas robotti Mummoa viihdyttämään, niin saatte nähdä mitä seuraa, kun tämä kimpaantuu oikein kybällä.

Onneksi vanhuudessa on vielä inhimillistäkin elämää: omaisia, jotka pitävät yhteyttä  vanhuksiinsa, vapaaehtoisia ystäviä, jotka antavat aikaansa yksinäistyville ja eri alojen taiteilijoita, jotka käyvät laitosvanhuutta elävien arkea ja juhlaa virkistämässä.

Huiskismummo ja Pissismummo kävivät nuoruutensa ehdottomina vuosina eräänkin keskustelun metsissä samotessaan tähän tapaan:

Huiskis: En kyllä ymmärrä, miten jotkut ihmiset (varsinkin miehet) eivät osaa kulkea luonnossa ilman välineitä. Aina pitää olla jokin vehje, jonka kanssa askarrella, kuten kiikari, kamera, pyssy tai vaikka kompassi. Ja kumminkin ne sanoo olevansa luonnon ystäviä.
Pissis: En miekään ymmärrä. Aattele miten paljon jää näkemättä, huomaamatta, aistimatta sillä välin, kun tiiraa kiikarilla yhteen pisteeseen, väijyy aseen läpi jotain eläinparkaa tai sihtailee ja säätää objektiivin läpi näkymiä.
H: Mikä niitä oikein vaivaa? Ihan kuin pitäis jotenkin todistella luontoystävyyttä itelle tai muille. Tai kilpailla toisen samanlaisen kanssa kummalla on parempi sihti tai enempi saalista kuvina tai pyydystettynä. Kaikesta tehhään jonkun sortin bongausta.
P: Ja miulla se on sellainen muori, jonka mielestä metässä ei myöskään voi kulkea joutilaana pällistellen, pitää olla marjakippo tai sienikori mukana. ”Pittää olla hyövyks eikä marhata turhan päiten”, sanoo hän!
H: Niin no, marjastus vielä menee, ei tunnu niin välineurheilulta. Mutta ahneus voi siinäkin yllättää. Ei nää muuta ku ne mustikat tai tatit.

Vuodet vierivät. Pissis sai Poikakaveriltaan kiikarit, joilla näkee männynlatvassa lauleskelevan linnun melko tarkkaan. Moni lauleskelija on sen jälkeen saanut nimen lintukirjasta tutkimalla. Suunnistusta harrastanut Poikakaveri  yritti myös opettaa Pissistä lukemaan kompassia, no, siitä mitään tullut. Loppuviimein Poikakaveri hankki kameran, ensin itselleen, mutta kun P.Mummo pyrki määräilemään kuvakulmia ja kohteita, sai hän piankin oman kameran.

Vuodet vierivät. Huiskis lyöttäytyi yhteen Metsämiehen kanssa, joka kihlasi hänet komealla itseammutun ketun puuhkalla. Ajokoiraharrastus liittyy Metsämiehen toimiin oleellisesti. Paljon on Huiskis joutunut hyväksymään ennen ihmettelemäänsä.

Siinä sitä ollaan, luonnonystävät. ”Kerkiikieline suap sanansa pureksii”, sanoisi Pissismummon Ikimuori, jos vielä eläisi.

Pissismummolaan ilmaantui muutama vuosi sitten Näkymätön Lapsi, jonka kanssa oli opeteltava  elämään. Aika napakasti se otti ruokahuusholliin kantaa ja ryhtyi määräilemään mitä meillä syödään. Viime kesänä Näkymätön Lapsi muuttui vallan uhmaikäiseksi. Jos sitä ei muistanut huomioida riittävästi, se riehaantui kärttyilemään Mummolle. Sitä tapahtui yhä useammin ja mitkä voimat raivottarella lopulta olikaan. Se painoi Mummoraukan yhteen sykkyrään ja pani ihan uikuttamaan. Poikakaveri kyytisi Mummoa Systeemin ovesta sisään tuon tuostakin kysymään mitä tälle onnettomalle tehdään. Systeemi teki parhaansa ja sai tilanteen rauhoittumaan. Kuukauden päivät olikin suht leppoisaa. Kunnes.

Syksyhän on tunnetusti sienien ja marjojen kulta-aikaa. Mummo haki torikauppiaaltaan suppilovahveronyssäkän ja päätti ilahduttaa Poikakaveria ja hiukan itseäänkin makoisalla sieniruualla. Näkymätön Lapsi oli myös edellissyksynä vielä kelpuuttanut sieniherkut listoilleen. Mutta annas olla, tällä kertaa se pani todella pahan. Mummo jo luuli viimeisen hetkensä tulleen, niin kovasti Näkymätön Lapsi  Mummoa kuritti. Eikä nyt riittänyt päivä tai kaksi, vaan toista kolmatta viikkoa Mummo on kieriskellyt tuskissaan, käynyt kolmesti neuvonhakumatkalla ja viimein taitaa toeta elämän puolelle, hitaasti ja varoen kuin yksiöisellä jäällä kulkisi.

Moni jo arvasi, että sappihan se Mummoa pitää kurissa ja nuhteessa. Systeemin jonossa ollaan, mutta pitkä ja kivinen (kirjaimellisesti) on näköjään tie leikkuupöydälle.

Mummo kiittää Poikakaveria, Esikoisen perhettä ja ystäviä, joilta myötätuntoa on saanut, erityisesti Ainotar-ystävää, joka saman helvetin läpikäyneenä osasi valaa uskoa ja toivoa. Pikkuritari esitteli yhdellä jalalla hyppimisen taitoaan ja Murusen hellyttävä hymy ihanasti lääkitsi.

Pissismummon on ihan pakko kertoa, mitä sattui toiselle kun ittellens ei nyt satu ei tapahdu. Tuttava Marttamuori ja Hänen Keisarillinen Koiruutensa lähtivät nimittäin päivänä muutamana puolukkaan. Ajoivat nämä kaksi Marttamuorin kotiseudulla sen tutun lammen toiselle puolen, kääntyivät tutulta tieltä toiselle ja huristelivat metsätietä siihen suuntaan, missä arvelivat puolukkakankaita olevan.  Marttamuori ajoi ajamistaan, kunnes matkanteko tyssäsi tykkänään. Etupyörävetoisen ajoneuvon alkupää nimittäin hulahti äkkiarvaamatta hiekkaan.

No, senhän arvaa miten siinä käy. Ihminen yrittää kiiruusti kaasuttaa siitä taapäin, ja kun ei pääse niin eteenpäin, kunnes on niin syvässä poterossa, että ajoneuvo alkaa pärskiä ja sammuu siihen paikkaan. Marttamuori siinä tovin kuuntelee honkain huminaa ja katsahtaa taivaalle, jonne alkaa kerääntyä mustanpuhuvaa ukkospilveä. Hänen Keisarillinen Koiruutensa sanoo emännälleen koirainkielellä: mitäs nyt, joko ollaan perillä?

Hiukan siinä Marttamuorin käsi tärähteli ja hikipisaroita tuppasi hiusrajaan, kun hän kaivoi kännykkää taskustaan ja mietti kellekkä tästä nyt informoisi. Tuli onnekseen mieleensä, että onhan meillä tämä hätäkeskus. Kysäisi vielä varmuuden vuoksi Hänen Keisarilliselta Koiruudeltaan, että onko meillä tarpeeksi hätä, että voidaan niitä vaivata. HKK murahteleiksen, notta niin on, jos siltä näyttää.

– Hätäkeskus, mikä hätänä?
– Päivää. Minä täällä. Minä ja koira. Jossain metsässä. Puolukkaan meinattiin, mutta ajoneuvo juuttui hiekkaan. Ukonilmakin uhkaa.
– Olkaa ihan rauhassa, tullaan apuun. Älkää lähtekö mihinkään harhailemaan. Me soitetaan kohta teille päin.

Marttamuori yritti laulaa pitääkseen paniikkia loitolla. Ei tullut mieleen mitään muuta kuin Honkain keskellä, Suomeni soreassa salossa, Hoi laarilaari. Hoilaa.Ri.Laa. Ei sujunu laulukaan. Pitkien minuuttien päästä puhelin pirahti.

– Se on vanh.konstaapeli Ylämäkkylä ku puhhuu, polliisiautosta soittelen. Tulos ollahan. Mistäs teitin löytää ja mikä on tilanne.

– Hukassa ollaan.  Minä ja Koiruus. Siis mentiin metsään, kun piti mennä puolukkaan. Ei päästä mihkään tästä poterosta, ku ei tullu lapiota mukaan.

– Jaaei, eihän poterosta, jos ei oo vehkehiä joukos. No mitäs reittiä sinne hukkamettähän on ajeltu?

Marttamuori selosti mistä oli lähtenyt, mihin kääntynyt ja sitten ajanut ja lampi oli siinä ja sen toisella puolella ollaan. Vanh.konstaapeli Ylämäkkylä kehoitteli taasen pysymään rauhallisesti autossa, pitämään linjan vapaana ja kuuntelemaan, mistä päin piipaa alkaa kuulua. Pitkään toviin ei kuulunut muuta kuin honkien huminaa.

Sitten kun kuului alkoi jo näkyäkin. Kohta tömähti sininen poliisimaija paikalle, komia vanh. konstaapeli vieläki komiampine nuor.apureineen korjasivat Marttamuorin ja Hänen Keisarillisen Koiruutensa maijan takapenkille talteen. Vanh. konstaapeli jututti hädässä olijoita ja nuorempi koetti saada sillä välin ajoneuvoa irti sen paremmin onnistumatta kuin alkuperäinen kuskikaan. Komiat polliisit soittivat hinausautoa hätiin ja kuskasivat muorin ja koiruutensa maijakyydillä lähimmälle huoltikselle kahville odottelemaan.

Ajoneuvo saatiin hinaajalla ylös hiekasta ja ajettiin huoltikselle tapaamaan emäntäänsä. Puolukat jäivät kankaille sillä kertaa. Marttamuori kiittelemään kyynelsilmin ja kyselemään komioilta konstaapeleilta mitäs apu maksaa.

– Hinauslasku saattaapi tulla ennen joulunpyhiä, mutta ei mee itte oo pruukattu noin ilosta veronmaksajata maksuttaa. Ollahan palveluammatiis.

Vaarilassa vietettiin rattoisaa sunnuntai-iltapäivää Esikoisen perheen kera. Ensiksi tietysti syötiin. Pikkuritarin paikka on Vaarilassa aina pöydän päässä. Siitä hän voi tarkkailla, mitä muut pistävät suuhunsa. Isä avustaa lautasen täyttämisessä, tyhjennys on Pikkuritarin omalla vastuulla ja tapahtuu nykyään viivytellen kysymysten, kommenttien ja eriasteisen kiemurtelun  kera. Salaatista Pikkuritari poimii suuhunsa ensin fetajuustomurut, sitten kirsikkatomaatit ja melonin ja kurkun palat. Mummeli houkuttelee maistelemaan salaatinlehteä, mutta se kuulemma kutittaa kitalakea ja palautuu helposti takaisin lautaselle.

Murusen herättyä Mummeli ja Vaari omistautuivat vuorotellen sylittelemään pikkusiskoa ja Pikkuritari askaroi pihassa vesiämpärin ääressä pienen kastelukannunsa kera. Kippojen ja kappojen täyttämisessä ja tyhjentämisessä kului kosolti aikaa ja Vaari ja Mummeli ihmettelivät intensiivistä keskittymistä askareeseen. Samalla ihailtavalla keskittymiskyvyllä Pikkuritari oli perheen metsäretkellä istunut mättäällä pitkän tovin poimien mustikoita talteen. Astiaan oli eksynyt kolme mustikkaa, suupielet kertoivat mihin muut marjat olivat päätyneet.

Pikkuritari esittää nykyään myös raivoisia protesteja, kun asiat eivät mene siihen malliin kuin hän tuumii. Vaarilassakin niistä saatiin näyte, kun Mummeli erehtyi mainitsemaan Pikkuritarin kotimatkalle mukaan tarkoitetun vaahtokarkkipussin. Sehän olisi pitänyt tietysti saada heti eikä sitten. Mummeli harhautti Pikkuritarin hyvään alkuun päässeestä mielenilmauksesta esittelemällä mustikkapiirakkaa, joka odotti jo kahvipöydässä. Vaahtokarkit unohtuivat ja pian oli Pikkuritarin suu ja vähän muukin mustikassa.

Kasvu ja kehitys tarvitsee molempia, sekä keskittymiskykyä että ilmaistua tahtoa. Isovanhemmat ja vanhemmat voivat auttaa näyttämällä kärsivällisyysmallia silloin kun pienellä kiehahtaa. Ja sallia kiehahduksia joskus itselleenkin.

– Siin hää tulloo eikä veeärrä olt puoltakaa tuntii täl kertaa jäles ajastaa, Huiskismummo kommentoi, kun Pissismummo astui junasta tietyllä asemalla täältä jonkinmatkaa koilliseen. P.Mummo oli joutunut odottelemaan jo kotiasemalla ja sitten vaihtoasemalla taasen. Vaan mikäpä kiire mummoilla. Perille pääsee aina, ennemmin tai – kuten junapelillä usein pruukaa – myöhemmin.

Huiskis ajaa hurautti asemalta mummoystävänsä nyssäköineen parin pakollisen välipysäkin kautta kiemuraisen metsätaipaleen läpi sinne, missä muuan tie loppuu. Siellä on honkatöyräällä mökki, sivummalla sauna, lukuisia katoksia eri tarkoituksiin, kaivo ja hyyskä. Honkien lomitse kuultelee järvenselkä, tällä kertaa pilviharmaana.  Käytiin mökiksi, Huiskis viritteli tulen kaminaan ja nyssäköistä kuoriutui evästä ja tuliaisia. Tervetulokahvit oli siemaistu matkan varrella.

Yksi juttu on varma, kun Huiskis ja Pissis ovat koolla; puhetta ei puutu. Huiskis selittää ja aanailee, kädet vispaa ja koukeroi. Pissis kuuntelee ja kommentoi ja vuoroa vaihdetaan. Toinenkin varma juttu on: jossain vaiheessa mummot painuvat metsään. Kohtsillään nytkin käppäiltiin metsäteitä ja osuttiin kolmatta kesää myynnissä olevan kesäpaikan pihapiiriin. Apeana oli mökki ja hajonneen perheen elämisen jäljet jääneet korjaamatta. Kukat villiintyneet, tuuli työntänyt ruokolautan rantaan, ruoho valtoimenaan. Murtuneita unelmia.

Aamu valkeni kirkkaana ja lämpimänä. Huiskis jo painui järveen, kun P.Mummo vielä venytteli jäseniään ja loimehti terassille tekemään joogaajan aurinkotervehdystä. Mummot aloittivat päivänsä lempeällä rooibosteellä tykötarpeineen ja hankkiutuivat taas metsään. Jokainen polun varren kukka tuli nimeltä kutsutuksi, metsikössä laulajien aarioita arvioitiin, aurinkoisen aukean perhosia tervehdittiin iloisen ihastuksen vallassa. Polunhaara päättyi umpimetsään ladolle, jossa joskus oli ollut kattokin. Sen vierellä joku näkyy pitävän metsän eläimille ruokintapaikkaa.

Metsäreissun aikana Huiskismummon Humppaveikko oli ilmaantunut mökin pihaan ja viritteli tulta ekologiseen savustusuuniinsa. Käytöstä poistetun ja liesikantensa luovuttaneen sähköuunin alalaatikossa oli tulipesä ja savu nousi uuniosan reunoilta. Huiskis ropsi merisuolalla komean lohivainaan ja pesaisi pussillisen uusia perunoita höyrykattilan yläosaan kypsymään. Sopivasti kuumenneeseen savustusuuniin heitettiin pohjalle leppäkiehisiä ja sokeripaloja ja ritilälle nostettu kala. – Lepästä se vasta hieno aromi lähtee ja sokeri antaa väriä kalan pintaan, selitti Humppaveikko uteliaalle P.Mummolle toimenpiteitään. Kohtapa syötiin porukalla makoisa ateria savulohta, höyryssä muhineita perunoita, muutama tomaatti ja kurkkulohko makuiloksi sekä palan paineeksi kunnon ryypyt raikasta kaivovettä. Ei parempaa!

Päivätorkuilta heräiltyään H.Veikko ryhtyi saunanlämmitykseen ja Mummot lähtivät soutelemaan. Venereissun aikana tuuli vaihtoi vesillä suuntaa sen kymmenet kerrat, mutta henkäili sen verran kiltisti, ettei P.Mummokaan pahasti pelännyt, pitelipä vain muutekseen molemmin käsin veneen laidoista. Rantauduttiin pieneen saarentillikkaan, jossa on kalasääksen pesä, kolmatta kesää tyhjillään. Olihan mielenkiintoista nähdä läheltä tuo uljas rakennelma, jonka reunalla muuan lokki näkyi unelmoivan kalasääksenä olosta.  

Kun Mummot palasivat rantaan, Humppaveikko oli vastantekopuuhassa. Hän oli tuonut tarpeet tullessaan, kun honkametsässä ei sopivia rauduskoivun oksia ole saatavissa. Vastantekijä opasti P.Mummoa, että vastaksen pitää olla kyynärvarren mittainen ja varren karhea. Hieskoivun oksa on sileäpintainen ja sen lehti tarttuu löylyissä ihoon. Humppaveikko sanoo osaavansa kyllä koivuvitsaksenkin kieputtaa, mutta on sanojensa mukaan laiskuuttaan ruvennut sitomaan vastakset näppärästi ohuella rautalangalla.

Pihassa Huiskis kysäisi muina mummoina onkos Pissis nähnyt muurahaisleijonaa. Semmoinen kuulemma on mökin pihassa käynyt. P.Mummo katsoi siihen malliin hitaasti, että Huiskis ehätti selittämään. Kyseessä on kovakuoriainen, joka kaivaa ja peittelee itsensä suppilonmuotoiseen piiloansaan hietamaahan. Siellä se väijyy uteliasta muurahaista, joka pysähtyy tutkimaan sormenpään kokoista kuoppaa ja joutuu napatuksi. Saman tien kertoivat Huiskis ja Humppaveikko kilpaa rantakäärmeestä, joka oli noussut uimasiltaan honkamökin pihamaastoon ja edennyt kiivaasti koko ajan vastapäivään ympyrää kiertäen metsään. Ihmeteltiin siinä oliko tuo joutunut peräti kesäillan valssin pyörteisiin.

H.Veikko saunoi ja heitti Mummoille hyvästit. Nämä jäivät keskenään pöristen löylyttelemään. Koivuntuoksuisesta saunasta kuului vastan läiske ja löylyjen välissä mummot kirmasivat järveen. Siinä oli kesäilta leppeimmillään. Ja mailleen menneen auringon punertaessa länsirannan taivasta jatkui pirtissä seestynyt tarina elämän menosta tältä kohtaa.