Pissismummon on ihan pakko kertoa, mitä sattui toiselle kun ittellens ei nyt satu ei tapahdu. Tuttava Marttamuori ja Hänen Keisarillinen Koiruutensa lähtivät nimittäin päivänä muutamana puolukkaan. Ajoivat nämä kaksi Marttamuorin kotiseudulla sen tutun lammen toiselle puolen, kääntyivät tutulta tieltä toiselle ja huristelivat metsätietä siihen suuntaan, missä arvelivat puolukkakankaita olevan.  Marttamuori ajoi ajamistaan, kunnes matkanteko tyssäsi tykkänään. Etupyörävetoisen ajoneuvon alkupää nimittäin hulahti äkkiarvaamatta hiekkaan.

No, senhän arvaa miten siinä käy. Ihminen yrittää kiiruusti kaasuttaa siitä taapäin, ja kun ei pääse niin eteenpäin, kunnes on niin syvässä poterossa, että ajoneuvo alkaa pärskiä ja sammuu siihen paikkaan. Marttamuori siinä tovin kuuntelee honkain huminaa ja katsahtaa taivaalle, jonne alkaa kerääntyä mustanpuhuvaa ukkospilveä. Hänen Keisarillinen Koiruutensa sanoo emännälleen koirainkielellä: mitäs nyt, joko ollaan perillä?

Hiukan siinä Marttamuorin käsi tärähteli ja hikipisaroita tuppasi hiusrajaan, kun hän kaivoi kännykkää taskustaan ja mietti kellekkä tästä nyt informoisi. Tuli onnekseen mieleensä, että onhan meillä tämä hätäkeskus. Kysäisi vielä varmuuden vuoksi Hänen Keisarilliselta Koiruudeltaan, että onko meillä tarpeeksi hätä, että voidaan niitä vaivata. HKK murahteleiksen, notta niin on, jos siltä näyttää.

– Hätäkeskus, mikä hätänä?
– Päivää. Minä täällä. Minä ja koira. Jossain metsässä. Puolukkaan meinattiin, mutta ajoneuvo juuttui hiekkaan. Ukonilmakin uhkaa.
– Olkaa ihan rauhassa, tullaan apuun. Älkää lähtekö mihinkään harhailemaan. Me soitetaan kohta teille päin.

Marttamuori yritti laulaa pitääkseen paniikkia loitolla. Ei tullut mieleen mitään muuta kuin Honkain keskellä, Suomeni soreassa salossa, Hoi laarilaari. Hoilaa.Ri.Laa. Ei sujunu laulukaan. Pitkien minuuttien päästä puhelin pirahti.

– Se on vanh.konstaapeli Ylämäkkylä ku puhhuu, polliisiautosta soittelen. Tulos ollahan. Mistäs teitin löytää ja mikä on tilanne.

– Hukassa ollaan.  Minä ja Koiruus. Siis mentiin metsään, kun piti mennä puolukkaan. Ei päästä mihkään tästä poterosta, ku ei tullu lapiota mukaan.

– Jaaei, eihän poterosta, jos ei oo vehkehiä joukos. No mitäs reittiä sinne hukkamettähän on ajeltu?

Marttamuori selosti mistä oli lähtenyt, mihin kääntynyt ja sitten ajanut ja lampi oli siinä ja sen toisella puolella ollaan. Vanh.konstaapeli Ylämäkkylä kehoitteli taasen pysymään rauhallisesti autossa, pitämään linjan vapaana ja kuuntelemaan, mistä päin piipaa alkaa kuulua. Pitkään toviin ei kuulunut muuta kuin honkien huminaa.

Sitten kun kuului alkoi jo näkyäkin. Kohta tömähti sininen poliisimaija paikalle, komia vanh. konstaapeli vieläki komiampine nuor.apureineen korjasivat Marttamuorin ja Hänen Keisarillisen Koiruutensa maijan takapenkille talteen. Vanh. konstaapeli jututti hädässä olijoita ja nuorempi koetti saada sillä välin ajoneuvoa irti sen paremmin onnistumatta kuin alkuperäinen kuskikaan. Komiat polliisit soittivat hinausautoa hätiin ja kuskasivat muorin ja koiruutensa maijakyydillä lähimmälle huoltikselle kahville odottelemaan.

Ajoneuvo saatiin hinaajalla ylös hiekasta ja ajettiin huoltikselle tapaamaan emäntäänsä. Puolukat jäivät kankaille sillä kertaa. Marttamuori kiittelemään kyynelsilmin ja kyselemään komioilta konstaapeleilta mitäs apu maksaa.

– Hinauslasku saattaapi tulla ennen joulunpyhiä, mutta ei mee itte oo pruukattu noin ilosta veronmaksajata maksuttaa. Ollahan palveluammatiis.