Jepijeps. Silleensä kävi tän talven pakkasilla, että Pissismummo päätti kaivautua koloonsa ja nukkua talviunta helmikuun. No, sen kuun nukuttua olo oli semmoinen, että tätähän täytyy saaha lissää. Ja niinpä jatkoi hän talviunta maaliskuun. Aprillipäivänä oli Pissismummolassa semmoinen koohotus käynnissä virpomavihtain kanssa, ettei unien jatkamisesta mittään tullu, ni että oli ihan parasta nousta viruttelemaan. Aijai kun oliki makosat unet!

Sitä kun nukkuu, ei tiiä mitää maailman pahuuesta, jonsei sitte satu painajais- tai muita unia näkemään silmälappujens takana. Mummolle kyllä sattu. Niitä unia. Jotkut niistä on aina painavampia ku toiset. Onneksi sitte, kun ittens on hereille saanut, kohta unohtaa hän sekä painavat että kevyet. Niinpä kävi nytki.

– Ja ohhoh, sanoi P.Mummo Poikakaverille kohta silmäns avattuaan, – onpas täälä valoisaa! Hetken päästä jatkoi hän: ja hanget on huvenneet puoleen! Ja sitte vielä: haisee keväältä! Viimetteeks mainittu havainto synty ensimmäisellä varovaisella uloskävelyllä koirainkakkoja väistellessä. Varma kevään merkki se.

– Mitäs täälä muuten on sillä aikaa mekastettu, ku oon talviunilla ollu, tiedustaa Mummo aprillin iltana. Poikakaveri hymyää hissukseen. – No, mitä? Mummo on jo ihan utelias. – Noo…tuota…taisin olla… talviunilla…minäki, päkisti P.Kaveri viimein.

Pikkuritarilla, joka yleensä on aika terve, oli honk-honk-yskää ja kova kuume. Niinpä päiväkotiin ei ollut asiaa. Onneksi Vaarilan väellä ei ollut kovasti ohjelmaa viime viikolla ja saatoimme olla avuksi. Pahin päivä oli se, kun Pikkuritari makasi voipuneena Vaarin kyljessä sohvalla eikä oikein jaksanut edes kuunnella lukemista eikä katsella Pikku Kakkosta. Mummeli kantoi lämmintä juotavaa ja vaari toimi uuninkylkenä palelevalle.

Yö oli Pikkuritarin vanhemmille kova, kun lääke laski kuumetta vain asteen verran ja pojalla oli surkea olo. Kolmantena päivänä jo helpotti, ruoka maittoi paremmin ja leikit alkoivat sujua. Vaari lähti Murun kanssa puistoon ja Mummeli keskittyi aamulla rakennetun junaradan toimintaan yhdessä ratamestarin kanssa. Semmoisissa kahdenkeskisissä tilanteissa Mummelin ja Pikkuritarin välille syntyy keskusteluja. Ne alkavat yleensä jollain nelivuotiasta askarruttavalla kysymyksellä ja saattavat yllättää vakavuudellaan.

Pikkuritari: Mistä mie olen syntynyt?

Mummeli: Mitä äiti ja isi ovat siitä kertoneet?

PR: En mie muista.

M: Muistatkos, kun te odotitte Murua, niin Muru kasvoi vauvan kokoiseksi äidin massussa.

PR: Joo. Mie sain taputtaa sitä massua.

M: Siekin kasvoit äidin massussa, ennen Murua. Sitten äiti ja isi menivät sairaalaan synnyttämään vauvaa ja sie olit se vauva ja synnyit äidin syliin.

PR: Niih. Mie olen syntyny ensin.

***

PR: Miten ihminen kuolee?

M: Se on vähän semmoista kuin olisi oikein väsynyt ja nukkuisi niin syvään uneen, ettei jaksa enää herätä. Se on eri asia kuin yöuni. Lapset nukkuu yöt kevyesti ja herää aamulla virkeinä.

PR: Kuolenko mie?

M: Joskus me kaikki kuollaan, mutta eri aikoina. Sie olet nyt vasta neljävuotias. Ajattele, Mummelin äiti, vanha mummo kuoli 96 vuotiaana. Siinä on kokonainen pitkä elämä ennen kuolemaa. Sie voit elää vaikka yhtä vanhaksi.

PR: Mie en halua kuolla…

M: Ei nelivuotiaat yleensä kuolekaan, vanhat ihmiset kuolee. Eikä sitä vanhanakaan tarvii pelätä.

***

Eipä ole iloisempaa Mummelia kuin tämä, jotka pitkästä aikaa sai Pikkuritarin ja Murusen vanhempineen sunnuntaiaterialle Vaarilaan. Mummeli kun oli leikkausta edeltävät viikot ja sen jälkeenkin karanteenissa. Vaarilla sentään oli mahdollisuus tavata pieniä isovanhempien päivänä päiväkodissa, kun Mummeli joutui vielä pysyttelemään kotona sängyn tuntumassa.

Muru oli selvästi kasvanut – sekä pituutta että räväkkyyttä oli tullut lisää. Ja kaksi pienen pientä peppisaparoa tukkaan! Kun isoveli ohi mennen vähän kurmottaa, Muru ei enää itke avuttomasti vaan kipakoi vastaan ja pitää puoliaan. Niin sitä pitää!

Pikkuritari oli tällä välin paitsi hiihtänyt uutterasti myös taiteillut. Yötaivasta oli tutkittu hiihtolomalla mökkimaisemissa, missä kaupungin valot eivät vie tähdiltä loistoa eivätkä kilpaile kuun kultaisen kumotuksen kanssa. Äidin opastuksella oli syntynyt ihania voimakkaita värejä hehkuva taulu oikein kankaalle maalattuna. Ja Mummeli ja Vaari saivat sen tuliaisiksi!

Arvoisa Narjakkalan Wanhainneuvoston Puheenjohtajatar

Kirjoitan Teitillen nyt ensimmäistä kertaa, siis Tässä Yllä Mainitussa Ominaisuudessa. Enstekseen haluan Onnitella Teitä pyytämättä vaan ei yllätyksenä kohdanneen luottamuksenosoituksen johdosta. Saanen toivottaa mitä parhainta menestystä nuijimistehtävässänne. (Kai teittien vanhusneuvoston puheenjohtajalla nuija on?)

    En ole kovin hyvin perehtynyt nimenomaan Narjakkalan wanhain asioihin, mutta vastaavaa väestönosaahan riittää joka niemeen, notkoon ja saarelmaan kotomaassamme. On erittäin tähdellistä, että Narjakkalan kunta näyttää esimerkkiä sallimalla virkeiden ikäihmistensä puuhastella itseään koskevien yleisluontoisten asioiden parissa. Känäkkäherkkä wanhusväki pysyy täten paremmin poissa päättäjien jaloista ja tukkimasta paikallisaviisin yleisönosastoja sekä nettipalstoja mihinkäänjohtamattomilla valituksillaan. Onhan toki monta semmoista yleishyödyllistä pulmaa, johon ratkaisun parhaiten pystyvät innovoimaan juuri nämä, joita pulmat lähimmin liippaavat. Niin usein saavat wanhat kokea päänsä yli huutelua ja kuulematta puolesta päättämistä niiden taholta, joilla valta on. Saa nyt ainakin ehdotella kaikenmoista parannusta asioihin, vaikka päättäjätaho useimmiten vastaakin, että hyvä idea, mutta rahaa ei ole, kun sitä ei ole budjettiin varattu / kun sitä kerta kaikkiaan ei ole. Ainahan voi lipsahtaa jokin hyvä idea rahasiivilästä läpikin. Pääasia on pitää itsestään, siis wanhoista, melua. Etteivät unohda peijakkaat, ketkä tätä hyvinvointinarjakkalaa ovat olleet rakentamassa. Nih.

Eritoten olen Arvoisan Puheenjohtajattaren kanssa ja puolesta otettu siitä, että wanhain puhetta johtamaan on teillä päin valittu nais- eikä miesihminen, kuten yleensä. Siinä on pieni, mutta vissi ero.

    Toivottelen tässä Arv. Wanhain Edusnaiselle ärhäkkäästi tarttumista epäkohtiin ja pontta uusien innovaatioiden läpi viemiseen yhdessä Wanhainneuvoston jäsenkunnan kanssa.

    Ja lopuksi tahdon, vakaumukseni mukaan, toivottaa Teitillen Jumalan siunausta ja vielä varjelustakin, mikä lienee Narjakkalan byrokratian rattaissa yhtä tarpeen kuin Meitinkulman kaupungin mobiilikaistoillaki.

Kunnioittavasti hurraten ja taputuksin tervehtien

Pissismummo, kohta wanha itsekin tätä menoa

Pissismummolasta, hyvää iltaa, hyv’yötä ja vielä huomentakin, riippuen siitä milloin lukija sattuu kohdalle. Mummo rahjusti kotia ryytyneenä vietettyään viisi kälyistä tuntia aluesairaalan kirurgiselle poliklinikalle kutsuttuna. Hohhoijaa. Oli ohjeistettu varautumaan parin tunnin verran eteen päin määräajasta. Vaan kuinkas sitten kävikään.

Mummo askeltaa aamulla asemalle, josta sopivasti lähtee juna parin minuutin päästä ja viisi minuuttia junassa istuttuaan jää hän määräasemalle ja kävellä nappaisee reippaana tyttönä kohti isoa sairaalaa. Ajoissa lähteneenä onkin hän perillä mummojen tapaan tuntia ennen määräaikaa. Siellä on jo tupa täynnä.

Puolentoista tuntia istuskeltuaan kuulee Mummo nimensä mainittavan ja pääsee hoitajan puheille. Esitiedot sinne, ja tänne taas tieto, että anestesialääkäri tulee kun joutuu ja leikkaava lääkäri tulee kun on tullakseen ja molemmat haluavat nähdä potilaansa. Näiden jälkeen vielä hoitajan luo, joka selittää kaiken uudestaan. Siis kaikkiaan odottelua, kolme haastattelua ja selitys.

Lääkäreitä tulee ja menee ja nimiä huudellaan. Mummo odottaa tunnin ja toisen ja tovin kolmatta. Hoitaja kulkee ohi ja kysyy eikö ole lääkäri kutsunut. Ei ole, ei. Mummo toteaa itsekseen, että kevyehköstä kotiaamiaisesta on jo muuten viisi tuntia, ilmankos tuntuu huteralta. Pientä välipalaa on tarjolla sivupöydällä, yksi ja toinen on siellä jo käynytkin. Mummo hakee keksin ja mehua.

Kaikki vähänkin kiinnostavat lehdet on selattu ja kyllästytty kanssaodottajien naamoihin. Sitten tulee Leikkaava Lääkäri ja Mummo kuulutetaan puheille. Kolme minuuttia ja asia selvä, viikon päästä tavataan leikkuupöydällä. Ja taas Mummo odottamaan. Vierähtää tunti, kunnes Mummo kuulee jälleen nimensä mainittavan. Anestialääkäri  esittäytyy Henrikiksi ja tutkii pahvikansiosta lippuja ja lappuja, hakee koneelta oikean kohdan, katselee tarkkaan Mummoa ja alkaa kysellä. Ahaa, hän on kiinnostunut potilaasta, ajattelee Mummo.

Kesken kaiken soi puhelin. Henrik keskustelee jonkun potilaan lääkityksestä. Puhelu päättyy: ”Tehdään nyt vaikka näin, tää on kyllä ihan hatusta vedetty, mutta soita konsultoivalle, jos haluat tarkemman, hatusta sekin kyllä sen vetää.” Mummo pyörittelee silmiään ja kielellä jo pyörii lausahdus, mutta saa sen viime hetkellä nielaistua. (Henrik-lääkärillä ei ole hattua, ei sen puoleen tukkaakaan…)

Mummo palautuu taas odottajaksi. Kello käy ja epätoivo hipoo hiusrajaa. Mummo näkee vilahduksen hoitajastaan, säntää perään kysymään: meneekö vielä pitkään, pitäisi päästä syömään, kun ne verensokerit…  – Joko olit anestesialääkärin pakeilla? Jaa, olit. No tulepa tänne niin katsotaan ne loput jutut. Ohjetta valuu, tärkeimmät paperille muistiin ja menoksi. Mummo kipittää puolijuoksua kanttiiniin. Aah, reissumummolle reissumiesleipä ja kahvi, että jaksaa kotiosoitteeseen takaisin.

”Terveen hopeamitali on arvokkaampi kuin vammaisen kulta” tiivistää blogi-IINES ikkunassaan ironisen kommenttinsa Vuoden urheilija -palkinnon saajan valinnasta. – Juuei ja ohhoh, äimistelee Pissismummo täälä. Ylenmäärin älinää ja parranpärinää onkin herättänyt tuon arvattavastikin terveen ja miesenemmistöisen urheilutoimittajajoukon äänestyksen tulos. No, urheiluinnottomana ja koko tuonkaltaista elämisenmuotoa kotikatsomossakin kaukaa kiertelevänä Pissismummo on jäävi ottamaan kantaa itse asiaan. Ihmetteleepä hän vain niitä valtaisin hyökylainein ryöppyäviä intohimoja, joita valinta on nostanut sosiaalisessa ja epäsosiaalisessa mediassa. Kyllä täytyy urheilussa olla kyse jostain elämää suuremmasta tunteiden nostattajasta, ilmiöstä vailla vertaa sitten talvisodan. Palkintoa ei voi turhentaa, vaikka mieli miten tekisi, mutta aina voi ihmetellä, miksi mitalikaulaisia eli siis jo kerran palkittuja taas palkitaan. Onko kysymys eri palkintojen keskinäisestä arvotuksesta vai kisa siitä, kuka oikeastaan on kuka meikämaassa?

Päivänä muutamana Pissismummo päästi itsensä kirmailemaan lapsuusmuistojen avarille niityille. Sinnehän pääsee koska vain tahtoo vain avaamalla tietyn portin, joka ei ole lukossa, mutta kiinni, aikuisarjessa ainakin. Voihan muistojen niityllä kuperkeikkailla yksinäänkin, mutta hauskempaa se on kasvinkumppanin kera. Siinä tarkoituksessa Mummo soitti kännykästään Isoveljensä apparaattiin. Käytiin likimain tämäntapainen keskustelu.

Pissismummo: Heissulivei veliseni. Mitenkä on vuosi lähtenyt käyntiin? Vetääkö vaihteet vai yskiikö moottori? Isoveli: Heippa. Mikäpäs tässä on lunta luutiessa ja pellon laitaa hiihdellessä. Entäs siun tykönäs?

–          No, rupesin aikani ratoksi muistelemaan entisiä sapuskoita, niitä mitä äitmuori laittoi, kun pieniä oltiin. Muita kun ei ole niitä enää muistelemassa, niin meinasin,  jotta siulle pirahutan. Miun mielestä meillä syötiin paljon laatikoita – niitä uuniruokia – miksköhän niitä muuten sanotaan laatikoiks? Porkkanalaatikkoo sai muullonki ku jouluna. Perunasta tehtiin semmosta, mihin tuli sipulia ja päälle läskilihaviipaleita. Se kun hautui uunissa meheväksi, oli se hyvää.  

–          Juu, oli se. Sillon kun ei nääs ollu jääkaappeja, kellarissa oli lihatiinu, mihin possu pilkottiin ja palat säilöttiin karkeeseen suolaan. Sieltäpä sai hakea tarvitessaan.  

–          Äitimuori pani lihapalan edellisiltana vesiliotukseen, niin liika suola saatiin pois. Läskilihasta tehtiin usein kastikettakin keitetyille perunoille. Makaroonilaatikon kun muori teki, niin siihen ei lihaa pantu ensinkään, munamaitoa päälle ja uuniin vain. Ja puuro tehtiin ohraryyneistä ja maidosta, uunissa kans. Kyllä se puilla lämmitettävä tuvan uuni haudutti muhevaksi ruuan.  

–          Ei pärjää mikrouuni sille, ei.

–          Sitä minä olen aina ihmetellyt, miks meillä syötiin ohrajauhosta veteen keitettyä puuroa eikä kaurapuuroa aamuisin ennen kouluun lähtöä. Se jauhopuuro oli ihan omituisen näköstä, harmaata, ihan ku tapettiliisteri. Vaikka kyllä sitäki söi voisilmän ja maidon kanssa.

–          No, kun mie en tykännyt kaurapuurosta, sitä oli ihan tarpeeks koulussa joka toinen päivä, ni mie valitin äitimuorille. Se ei sitte enää kotona tyrkyttäny kaurapuuroo.

–          Ai, jaahas, nyt sekin selvis. Äitinpoika oikeen. Mie oisin kaurapuurosta tykänny enempi. Aika usein keitettiin marjoista soppaa uunipuuron kanssa syötäväks. Joskus saatiin ihan rusina- ja luumusoppaaki, mutta tavallisesti puolukoista tehtyä. Puolukoitahan kerättiin aina talveks monta sangollista. Niistä äitimuori laitto melkein joka viikko marjamämmiä uunissa. Siihen taisi tulla ruisjauhoja ja puolukkaa. Se oli oivallista maidon ja sokerin kanssa. Mutta muistatkos millaista oli höperöhuttu?

–          Eikös se ollu jotain pullamössöruokaa – leivänmuruja ja pullan paloja ja puolukkaa kerroksittain ja sitten uuniin? Ja se vasta hyvää oliki. Miksköhän sillä semmonen nimi oli?

–          Se ei ole miulle ikinä selvinny.

–          Joo ei ole äitimuorin ruuista pahaa sanottavaa, mutta kouluruokia ei kyllä ole ikävä. Se makaroonivelli…

–          Uhhuh, niitä ei parane muistellakaan.      

Joulukuun 12. päivän innoittamana Pissismummolan aamiaispöydässä haavitettiin edessä päin olevia numeromaagisia päivämääriä.  Poikakaveri ilmoitti ensi töiksi, ettei seuraavaa täystusinapäivää koskaan tule. – Ei tule, ei, vahvisti P.Mummo. Mutta meni  – meinaan vuonna siis 12 –  ja oikein jättipotti ja täysosuma 1212.  Mukavia päivämääriä kyllä löytyy tulevaisuudessakin, mutta niissäki pitää olla joko nolla, ykkönen tai kakkonen.  Onneksi me ei tarvita enää vihkimäpäivää eikä siinäkä, mikä kerran oli, mitää magiaa eikä muutaka vikaa ole.
– Toisaalta, aprikoittee Mummo, – ajanlaskun voisi oikeastaan lopettaa vaikka 12.12. 2121. Se olisi oikein hyvä päivä lopettaa ja aloittaa seuraavana päivänä vaikka kirjaimilla merkitä päiviä, kuukausia ja vuosia. Jo vain alkais riittää magiaa oikein tukuttain. hi.hi.hihi
Saahan sitä ehdottaa.

Pissismummo täälä vihdostaviimen. Kyllä on Mummon kärsivällisyyttä taasen kasvatettu. Kolmas Huone mykistyi muutamaksikin ajaksi, eikähän se mummomeikäläisen voimin siitä tokene, tarvitaan administeri hätiin. Ja sillä ministerillä taas on yleensä muutakin tekemistä kuin pönkittää kirjoitusvimmaisen emonsa julkisfoorumia.  No, kuulemma on hoputettu webbihotellia, jossa Kolmas Huone sijaitsee. Siellä vika. Näinikkään sitä järjestyy taukoa ihan pyytämättä ja yllätyksenä.

Eihän se kirjoitusloma pelkästään huono juttu ole. Monta turhaa mielenkuohua maailman asioista jää Mummon omaan tietoon. Poikakaveri saa sitten vastaavasti enämpi ihan suullisesti kuulla. Ni että sinne se kaatuu mikä ei tänne. Vaikka nyt siitäki, mitä mieltä Mummo oli vaalituloksesta tai hurrikaanista NYK:ssa.

Vaalipäivän iltana Pissismummolassa seurailtiin iltasen aikaan töllöttimestä ääntenlaskun edistymistä. Kyllä rupesi Mummoa kyrsimään kohtsillään toimittajien uupumaton tivaaminen puolueiden alfauroksilta ja -naarailta: no mitä mieltä ollaan. Vastauksena tietysti, että katotaan nyt kun lopulliset tulokset tulleepi. Yli-innokas punatakkinen toimittaja töksäytteli, kiihkoili ja töpeksi kysymyksissään. Parinaan oli vielä tyhjää toimittanut turjake, joka tuskin sanaa sai suustaan. Aikansa Mummo täälä ihmetteli touhua, painui sitten petiinsä ja jätti P.Kaverin vahtimaan valtakunnan lopputulosta tuoreeltaan.

Aamun lehtihän sen sitte taas kertoi miten kävi kellekin. Mahtaako tästä tuloksesta elämä iloksi muuttua Suomemme saloseuduilla, tuumii P.Mummo. Huomattava osa äänivaltaisista kansalaisista jätti koko manööverin väliin. Sittenpä soppii valitella sosiaalisessa mediassa (mitäs muuta mediaa muuten on?) kaikesta mahdollisesta mikä on huonosti hoidettu. ”Eipä ol nillitystä viäl kielletty laisa ja asetuksisa”, totesi torilla tavattu tuttava Kyrmy Niskanen tästä aiheesta puheen ollen.

Pissismummolassa Poikakaveri pruukaa katsoa kaikki eduskunnan istunnot, jotka televisioidaan. Mummon itsensä mielestä tuo on huomattava kärsivällisyyden merkki ihmisessä. (Kunpa moinen kärsivällisyys siirtyisi moneen muuhunkin asiaan.) Vastikään siellä (eduskunnassa siis) mekastettiin sote-uudistuksesta ja äänestettiin sekä itse uudistuksesta että hallituksen luottamuksesta. Mummo vieri useaan otteeseen askareilleen tv:n ohi ja siinä muutama tiedonjyvä tipahti aiheesta myös Mummon pikku laariin.

Ministerin asiallisenkuuloinen selonteko uudistuksen sisällöstä oli hädin tuskin päättynyt, kun puhujanpaikalle tomerehti vaalea otsakihara hulmuten maakuntien mies. Tämä se alkoi nuijia ja moukaroida hallitusta, lakiluonnosta, sote-uudistusta, kuntauudistusta ja ties mitäkinuudistusta oikein olantakaa. Ja pontevasti hirnahdellen vaati hallitukselle epäluottamuslausetta. – Mitä se tuo pellepeloton mekastaa, tiedusti P.Mummo ohikäydessään kotisohvan asiantuntijajäseneltä ja tuli tietämään, että siinä välikysymyksen tehneen puolueen kellokas ilmaisee opposition mielipiteen hallituksen aikaansaannoksista.

Mummo sai ruokailun jälkityöt tehtyä, käväisi uinahtamassa puolen tunnin nokosensa ja tuli sitten ovensa takaa keittiöön meditoimaan kahvinkeittimen toimintaa. Hämmästyksekseen havaitsivat hänen kuuloelimensä, että sama tyyppi kailotti yhä. Mummo keittiöstä, että mitä, eikö se tuo pääse pois pöntöstä — johon kotisohva-asiantuntija, että jo se on omalla paikallaan, mutta samaa levyä pyörittää. Kahvikupillistaan viimeistellessä Mummon ajatus harhautui. Haaveili istuvansa puhemiehen paikalla nuija kädessä. Kipakan pamauksen jälkeen ulvahtaisi Mummo: ASIA on loppuunkäsitelty. Menkääpä kahville.